Kuunsilta: luku 20

 

Luku 20: Betonilabyrintti

”Meidän pitäisi keskustella toimintasuunnitelmastamme paljon aiempaa yksityiskohtaisemmin”, kuulen Khadijan sanovan meidän kävellessämme syvemmälle hengittämättömään kaupunkiin.

Toimintasuunnitelma? Khadija katsoo Remingtoniin kuin mies tietäisi aiheesta enemmän kuin antaa olettaa.

”Sellaiselle ei ole tarvetta, Khadija hyvä”, Remington vastaa. Miehen ääni ei kuulosta samalta hänen puhuessaan Khadijalle. Hän kohtelee vanhinta valtiasta kuin bisneskumppania. Valor ja Medeina eivät saa samanlaista kylmän rationaalista sävyä. Silti erotan pelkästään Remingtonin tavasta hymyillä, että hän halveksii myös Khadijaa koko olemuksellaan. Tälle miehelle valtiaat eivät ole työkumppaneita, olen saanut ymmärtää sen täällä. Remingtonin sotkeutuminen valtion asioihin on jotakin paljon monimutkaisempaa.

Medeina ja Valor ovat yhä vaitonaisia. Remingtonin loukkaantuminen ei enää näy miehestä päällepäin, hän peittää sen hyvin, mutta nuorimmat valtiaat katsovat hänen peräänsä jatkuvasti. En voi tehdä sille mitään. Olen auttanut tiedemiestä parhaani mukaan.

Remington ei lisää enää mitään. Khadija mulkoilee häntä punaisilla silmillään. Minun katseeni kääntyy maisemaan, joka muuttuu alituisesti. Olen antanut näiden ihmisten keskinäisten huolien viedä mieleni. Siirryn kävelemään muiden edelle, kiihdytän hivenen, jotta he eivät kävelisi oitis perääni. Vain Igran tulee aavistuksen lähemmäs kuin muut. Hän pitää minusta edelleen huolta.

Maasta hohkaa jatkuvasti lämpöä. Auringon tuhoutuminen on jättänyt ikilämpönsä tälle puolelle kraateria. Mitä syvemmälle betonilabyrinttia kuljemme, sitä vääntyneemmäksi kaikki käy. Kuumuus hohkaa vasten ihoa, joudun pyyhkimään hikeä otsaltani. Talojen pinnat eivät näytä enää selkeiltä, niiden muodot ovat alkaneet kiertyä. Kun olen riittävän syvällä talojen sykkeessä, kaikki kulmat näyttävät samoilta. Huomaan ajattelevani kuumeisia ajatuksia. Perhettäni. Kraateria. Vedettömyyttä ja kieroutuneita muotoja. Mistä täältä olisi tarkoitus löytää edes rahtunen jotakin tuttua?

”Elara.”

Joku sanoo nimeni. En ole varma, reagoinko. Kuumuus saa minut avaamaan haalariani.

”Elara?”

Käännyn. Valor. En muista puhuneeni valtiaalle koskaan kahden kesken. Hiki on piirtänyt juovia miehen maalattuun naamaan. Joka kerta, kun hän on lähelläni, ajattelen hänen kauneuttaan. Sitä on vaikeaa olla ajattelematta.

”Elara, odota vähän meitä muita. Remington sanoi, että me taidamme olla eksyksissä.”

”Eksyksissä…”

Aivan kuten minäkin. Koko ikäni. Vaimea nauru pääsee huuliltani. Huomaan sen vasta, kun Valor kavahtaa aavistuksen taaksepäin.

”Et taida olla aivan kunnossa. Odota, ota minulta vähän ruokaa…”

”Täällä on hirvittävän kuuma.”

”Hidasta kävelytahtiasi, ole niin kiltti.”

”Ei, tarkoitin, että täällä on aivan oikeasti kuuma. Sinullakin on.”

”Onko?”

Valor rypistää otsaansa ja lakkaa reppunsa kaivamisen. Hän vie kädet kasvoilleen ja miltei tiputtaa repun. Otan siitä kopin. Valtiaat ovat ihmisiä, jotka eivät juuri osaa tehdä kahta asiaa samaan aikaan. Valorin ilme vääntyy hänen ymmärtäessään, kuinka hänen koristuksensa ja kasvomaalinsa ovat alkaneet luovuttaa näissä olosuhteissa.

”Minä en taida olla enää kaunis”, Valor huokaa. Huvittavaa, juuri sitähän minä hetki sitten ajattelin. Kaikista mahdollisista asioista tämä mies päättää ajatella juuri kauneuttaan. Toki. Kyllähän minä sen ymmärrän. Haluaisin sanoa Valorille, että en ole koskaan nähnyt häntä kauniimpaa ihmistä. Silkinpehmeät, valkoiset hiukset ja sievä, pitkä nenä. Luonnostaan vaaleanvihreät silmät. Sietämättömän upea katsella. Mutta hän ei hyötyisi siitä, että sanoisin sen.

”Katso ympärillesi”, hymähdän Valorille. ”Mitä sinä ajattelet tästä paikasta?”

Punaista utua, tienpenkoissa kasvavia hehkuvia kanervia. Talot niin korkeita, että sitä unohtaa taivaan olevan niiden takana.

”Täällä on kammottavaa”, Valor sanoo värähtäen, ”mutta ihanaa. Oudolla tavalla minä pidän tästä maailmasta. Vaikka ne olennot… vaikka ne haavoittivat…”

Vilkaisen taakseni. Remington ja muut ovat hivenen kauempana. Kenties minä haluan sittenkin suojella näitä ihmisiä heiltä itseltään.

”Sinun rakastettuasi. Tiedän.”

Valor hätkähtää. Kauhu hänen kasvoillaan on suurempaa kuin silloin, kun ensimmäinen ihmisenkaltainen ilmestyi. Minä vain hymyilen. Valtiaitten kaltaisia ihmisiä tulee käsitellä kovin ottein, mutta lempeydellä.

”Kuinka sinä…”

Minä vain hymyilen. En halua sanoa, että Igran kertoi sen minulle. Kukaan täällä ei saa inhota Igrania sellaisen vuoksi.

”Hän ei tiedä siitä”, Valor sanoo hiljaa. ”En haluakaan hänen tietävän.”

”Te ette siis… ole olleet suhteessa?” En ole varma, kuinka muotoilla kysymykseni. Minulla ei ole tällaisista asioista hienoistakaan kokemusta.

Valorin päänpudistus on surullisempi kuin moni aiemmin näkemäni.

”Ei, emme me… Minä en pysty siihen. Hän vihaisi minua, jos tietäisi.”

Valorin suru on niin läpitunkevaa, että hetkeksi unohdan, missä me olemme. Unohdan, että olen odottanut tänne pääsyä koko ikäni enkä ole koskaan pelännyt epäonnistumista niin suuresti kuin nyt. Hetken sallin itseni vain tuntea valtiaan kivun siitä, ettei hän saata koskettaa miestä, jota rakastaa. Sellainen suru on aina tuntunut minulle kaukaiselta. Minä ajattelen tähtien takaisia maailmoja ja lähelläni kasvavia pensaita. Silti jokin toisen ihmisen koskettamisessa herättää minussa jotakin kauan sitten haudattua. On kuin se maailma ei olisi minun otettavissani.

”Oletko sinä koskaan ollut rakastunut, Elara?”

On minun vuoroni pudistaa päätäni.

”Totta puhuen, minä en oikein osaa tuntea sellaisia tunteita.” En ole koskaan puhunut tästä kenellekään. Siinä, missä muut ikäiseni tytöt tuijottelivat Tornin miehiä kaduilla, minä ajattelin vain kaikkea sitä valtaa, joka heillä oli meidän ylitsemme.

”Se on ihan normaalia”, Valor sanoo oitis. Hän ei epäile hetkeäkään. Hän ei näe minussa mitään vikaa. En minäkään, mutta olen aina kuvitellut, että muut näkevät. Kyyneleet kaihertavat silmäkulmissani.

”En koe jääneeni mistään paitsi. Anteeksi. Toivon, että et ajattele minun olevan kylmä tai eksynyt.” Tämä on vain yksi niistä asioista, joka saa minut tuntemaan oloni enemmän taivaankappaleeksi kuin ihmiseksi. Olen joku jossakin kaukana.

Hymy Valorin kasvoilla on niin lämmin ja ymmärtävä, että kyyneleet tulevat kysymättä.

”Voi, Elara”, Valor hengähtää. Miehen kasvoille leviää sensuroimaton ymmärrys, kun hän tajuaa unohtaneensa etsiä minulle ravintoa. Hän ottaa repun minulta ja kaivaa minulle kolme energiapatukkaa.

”Sinun pitää muistaa syödä”, Valor sanoo. Sitten hän vetää repun selkäänsä ja tarttuu minua harteista. ”Mutta älä huoli. Sinä olet ihana. Me kaikki pidämme sinusta hirveästi. Ei ole mitään syytä tuntea itseäsi vähemmän tärkeäksi.”

Valorin ääni on ohut ja puhe hivenen kömpelöä, mutta minä itken yhtä kaikki. Muut ovat jääneet aavistuksen kauemmas. Minä, joka olen koko lapsuuteni puristanut käden nyrkkiin ajatellessani Tornia ja sen pinnallisia ihmisiä, olen nyt tässä, itkemässä sydäntäni auki heidän kanssaan.

”Anteeksi”, sanon ääneen, vaikka epäilen, ettei minun pitänyt.

Valorin kohotetut kulmat kysyvät suun puolesta.

”Minä olen tainnut inhota Tornia koko ikäni. Anteeksi, että en kohdannut teitä. Ajattelin teidän olevan… erilaisia.”

Tavallaan he vastaavat mielikuvaani täydellisesti. He ovat todellisuudesta irtaantuneita ja pinnallisia. Ymmärtämättömiä ja kuluttavia. Silti he ovat sydämeltään lämpimiä. He osaavat ottaa kädestä silloin, kun on sen aika. Kyynelilleni ei tule loppua.

”Voi, mutta Elara, sehän on ihan tavallista”, Valor sanoo hymyillen edelleen. ”Joskus sellaisista ajatuksista pääsee vain oppimalla. Elämällä. Ja nythän me olemme kohdanneet toisemme.”

Valor ojentaa minulle kättään.

”Hei, minä olen Valor, valtiaista nuorin. Hauska tutustua uudelleen.”

Kyyneleet putoilevat rinnuksilleni, en saa niitä enää hallittua. Onnistun silti hymyilemään koko sydämestäni, kun tartun hänen korujen peittämään käteensä.

”Minä olen Elara. Olen kiitollinen, että saamme tutustua toisiimme.”

Hetken me vain hymyilemme. Matka jatkuu kokoajan, kukaan muista ei ole tullut väliimme. Saan pitää tämän hetken, nämä ajatukset. Vien ne sydämeni vierelle ja tiedän tarkastelevani niitä lähemmin vielä paljon myöhemminkin.

”Elara…” Valor lausuu nimeni tavalla, jota voi seurata vain pyyntö. ”Ethän kerro hänelle, että minä…?” Valor nyökkää hienoisesti taaksepäin.

”Se ei ole minun kerrottavissani. Pidän kaiken itselläni.”

En lähde neuvomaan Valoria unohtamaan Remingtonin kaltaisen huikentelevaisen miehen, joka ei tulisi uhraamaan ajatustakaan kollegansa valloittamiselle. Tämä ei ole se hetki. Kenties se tulisi vielä. Kaikki asiat eivät vain ole minun päätettävissäni.

”Valor, Elara, odottakaa!” Remingtonin ääni. Valor vie käden suulleen ja hymyilee. Hän katsoo minua kuin teinityttö, joka jakaa toiselle salaisuutensa. Ele on pelkästään suloinen. Muut ottavat meidät kiinni. Kasvoni ovat yhä täynnä kyyneliä. Medeina tulee oitis luokseni, kysyy mikä mieltäni painaa.

”Olen kunnossa, kiitos, Medeina. Kiitos todella paljon”, minä kerron. ”Me vain keskustelimme Valorin kanssa sellaisesta asiasta, joka sai minut hyvin kiitolliseksi teidän tapaamisestanne.”

Medeina ja Valor katsovat toisiaan pitkään. Sitten Medeina nyökkää.

”Sehän on hyvä”, Medeina sanoo ja silittää poskeani.

Igran hymyilee minulle kauempaa. Hänen on täytynyt ymmärtää, mistä on kysymys, sillä hän pysytteli kauempana. Hienotunteinen, ihana ystäväni. Kiitollisuus risteilee sydämessäni. Sitä on niin suuresti, että miltei pakahdun.

Syön jo kolmatta energiapatukkaa, kun Remington ryhtyy antamaan ohjeita.

”Me olemme kulkeneet tämän risteyksen ohi aikaisemminkin”, Remington kertoo. ”Keskustelimme Khadijan kanssa toimintasuunnitelmastamme, ja tulimme siihen tulokseen, että tämä kaupunki eksyttää meitä.”

Sillä on oma tahto. Sittenkin. Kuumeisilla kaduilla, joiden lämpö iskee vasten kasvoja. Minä kunnioitan sitä. Se on elänyt täällä jo kauan. Katson maasta tyhjän kerrostalon seinille kipuavia köynnöksiä ja ymmärrän tätä maailmaa jälleen hivenen enemmän.

Remington osoittaa suuntaan, jossa kolme tietä risteää. Niiden päähän on jäänyt huomiovärinen kyltti, josta ei erota enää merkintöjä. Se on kasvanut täyteen punertavaa kasvustoa. Sillekään minä en tiedä nimeä.

”Meidän täytyy mennä tähän suuntaan”, Remington sanoo. ”Katsokaa.”

Siristän silmiäni, kunnes näen, mitä mies tarkoittaa. Risteyksen kolmas tie johtaa kadulle, jossa punainen utu ei tanssi. Se on täydellisen pimeä. Vasta silloin ymmärrän punaisen udun valaisevan. On niin paljon sellaista, mitä emme ole vielä havainneet. Saan kylmiä väreitä.

”Olemmeko valmiita?”

Olen yllättynyt, että Remington kysyy. Nyökkään hymyillen. Keskustelu Valorin kanssa on täyttänyt rintani rauhalla.

”Olen”, minä vastaan ja tarkoitan sitä. Tulkoon mitä tulisi, minä olen valmis.