Vapaa ihostaan: luku 30

Luku 30: Petos

Kehoani kihelmöi vielä seuraavan aamun noustessakin. Viimeiset aamut ennen pimeän jakson laskeutumista. Kannan Asaelin lämpöä vahvuutena kehossani, astelen lujemmin kuin koskaan aiemmin. Muut näkevät sen. Ryhmäläiset tietävät, että olen saanut uuden kuoren, he eivät voisi sitä hajottaa.

Kaikkien keskeltä juoksee luokseni nainen, jonka silmät seisovat suurina päässä. Enna. Hän on kuin vauhkoontunut eläin. Hän vetää minut ranteesta sivulle, alemmille harjoitusalueille. Hän ei voisi tehdä sitä vähemmän näyttävästi. Ennaa seuratessa en voi olla ajattelematta, mitä tulen heille tekemään, jokaiselle Konain mukaansa vetämälle ihmiselle.

”Kheri, missä ihmeessä sinä olet ollut? Hyökkäys on kahden aamun päässä!”

Vien sormen suulleni. Enna puhuu aivan liian lujaa.

”Minä olen… Minulla on ollut…” Miten minä kertoisin? Olen syöksynyt itseni läpi. Palanut tuhkaksi ja koonnut itseni tuhkista. Hajonnut ja löytänyt. Huiskautan kättäni. Enna voisi ymmärtää, mutta tämän pidän vain itselläni.

”Minulla on ollut tekemistä. Enna, minun täytyy saada tietää, oliko Konai tekemisissä kenenkään toisen ryhmäläisen kanssa.”

Ennan kulmat kurtistuvat.

”Ei minun tietääkseni. Kheri, mitä ihmettä?”

Pudistan päätäni. Kenties sillä ei ole enää merkitystä. Ennan veljen teoria voi olla totta, mutta se ei merkitse enää mitään. Konai oli sen miehen poika. Sen, jonka verta kannan mukanani vielä senkin jälkeen, kun luon nahkani uudelleen ja uudelleen. Hän on minun taakkani. Häntä en saa pestyä koskaan iholtani. Tuijotan Ennaa. Nainen ymmärtää kaipuun kotiini. Mutta minä olen päättänyt selviytyä täällä. En sano mitään Konaista ja hänen isästään. Se ei muuta mitään nyt. Minun vain tarvitsi tietää se.

”Ei mitään”, sanon pudistaen päätäni. ”Mistä hyökkäys aloitetaan? Minne minun tulee mennä?”

”Me lähdemme ennen auringonnousua. Osa meistä kiertää metsän kautta, osa menee suoraan yleispolkua. Se on lyhempi reitti. Metsän puolta kulkevan ryhmän on tarkoitus hyökätä eri puolelle leiriä. Nyt me tarvitsemme vielä sinulta vahvistuksen muutamaan seikkaan.”

Enna ryhtyy selostamaan minulle toisen leirin rajoja. Ne ovat muuttuneet vain aavistuksen pimeiden jaksojen kuluessa. Enna tahtoo minun kertovan muutoksista, piirtävän ne hiekkaan. Huomaan sormieni toimivan. En tiedä, miksi kerron hänelle. He eivät saa hyökätä. En aio heidän antaa tehdä niin. Mutta Enna ei saa epäillä nyt mitään.

Kun olen valmis, Enna pörröttää hymyillen hiuksiani. Hänen hymynsä on kirkas ja ulottuu pitkälle. Enna on saanut lisää virtaa kuluneina päivinä. Niinä, jotka olen viettänyt tutkien sisintäni, kulkenut läpi itseni ja Asaelin.

”Sinä pääset kotiin, pieni”, Enna sanoo virnistäen.

Koti. Joskus olisin ajatellut niin. Mutta koti ei ole niin yksiselitteinen, niin helppo. Se ei tule ilmaiseksi. Joskus se tulee verellä ja hiellä, kuten täällä. Minä kuulun tuulelle ja näille kuumille, koville kiville, hiekalle maassa, sinnitteleville pienille kasveille. Kotini on niissä eikä siinä, mitä Aja ja nämä ihmiset minulle tekevät. En antanut itseäni heille, vaan maailmalle ympärilläni. Minun on ajateltava niin.

Mutta Ennalle minä hymyilen. Heistä kukaan ei pääsisi kotiin, ei sillä tavalla kuin he luulevat. He saisivat jotakin parempaa, jos sanat eivät juokse minua karkuun. Minä aion tehdä heille palveluksen iskemällä heitä selkään.

*

Auringonnousut kuluvat umpeen, toiminnan aamu saapuu. Seison yleispolun alussa, kahden suuren kivenlohkareen välissä. Niiden kautta saavuin leiriin. Ihmisiä on alkanut kokoontua, osa on juossut metsään. Täällä liikkuminen on niin vapaata, että kukaan suunnitelmaan kuulumaton ei osaa epäillä mitään. Kun Enna ja kaksi poikaa, Eljar ja Varna, saapuvat viimeisinä kivenlohkareiden juurelle, tiedän joukon olevan valmis.

Koko kehoani kihelmöi. Petos särkee niveliä, pistelee sormenpäitä, maistuu sapelta kielelläni. Paremman tarkoituksen vuoksi. Ei Ajan tai kenenkään muunkaan. Vain heidän itsensä. Kauniimman taivaan ja juoksevan joen. Hymyilen Ennalle hänen saapuessaan. Pojat katsovat minua pitkään nenänvarttaan pitkin, Varna kohottaa kulmiaan kuin kysyäkseen vieläkö minä olen täällä.

Enna nyökkää koko joukolle. Täällä ei puhuttaisi. Yksikin ylimääräinen ääni voisi paljastaa kaiken. Ryhmä lähtee liikkumaan. Kaikki ovat varautuneita. Aseet kiiltävät, kun ihmiset hymyilevät tai heiluttavat sormiaan. Jatkeita. Luonnottomia, mutta kipeitä. Tehokkaita. Jatkamme polkua alemmas, jalkani tahtoisivat kiirehtiä, jotta ehtisin nähä edes vilauksen siitä paikasta, jossa kasvoin. Sisimpäni tietää toiveen turhaksi.

Ensimmäisen laskun kohdalla kuivasta pensaasta kuuluu rasahdus. Kaikkien kehot jännittyvät, taistelulle antautuneet ihmiset ovat heti valmiina. Niin ovat nekin, jotka olen kutsunut paikalle. Aja taistelijoineen. Ryhmäläisineen. Pieni kapinallisten ryhmämme on oitis piiritetty. Leiristä kävelee Aja pitkänä ja suoraryhtisenä. Johtajuus kulkee mukana hänen askelissaan. Hänen katseensa säteen alta ei pakene kukaan edes aamunkajossa.

Hivuttaudun selkääni kapinallisille kääntämättä takaisin ryhmän luo, takaisin Ajan huomaan. Eljarin ja Varnan piirteet hajoavat puhtaaksi raivoksi, kun he näkevät minun peruuttavan Ajan luo. He kuvittelevat minun tehneen tämän kaiken lujan johtajamme vuoksi. Se on hinta, jonka maksan petoksestani. He eivät koskaan kumartaisi minua.

”Viekää heidät leiriin.” Ajan ääni on raaka, periksiantamaton. Lähtijät eivät pane vastaan. Nuorimmat pojat yrittävät aluksi, mutta vanhempien osallistujien kädet kohoavat taltuttamaan heidän uhmansa. Vastarinta ei auttaisi. Meitä muita on enemmän. Aja ei päästäisi ketään pakoon. Heitä kuljetetaan rajusti taluttaen tietä pitkin takaisin leiriin. Osa heistä katsoo minua kuin repisi kurkkuni auki heti tilaisuuden tullen. Pidän pääni ylhäällä niin kauan, että näen Ennan murtuneen, petetyn katseen. Tuijotan häntä vapina kehossani. Olen vienyt häneltä kaiken. Vain hetkeksi. Tämä kääntyy parhaaksi.

Leiriin tuodaan toisesta suunnasta kalliota metsään päin lähteneitä kapinallisia. Kun kaikki kiinni saadut on tuotu leiriin, Aja asettaa heidät keskelle leiriaukiota, siihen, missä minulta vietiin ensimmäisenä päivänä kaikki hiukseni, koko arvoni kerroin. Häpeän ympyrä. Nyt, kun siinä lojuu polvillaan joku muu, sen katsomisesta ei tule yhtään sen vähemmän siedettävää. Kehoani kihelmöi aivan kuin olisin siinä vielä itse.

Ajan käsi laskeutuu olalleni, merkitsee minut, jos joku näistä ihmisistä ei vielä ymmärtänyt minun iskeneen heitä selkään.

”Hyvää työtä, poikaseni”, Aja sanoo pehmeästi. ”Nyt, kertokaahan, kuka teistä on vastuussa tällaisesta toiminnasta. Minä tiedän jo kaiken. Kheri tässä on ystävällisesti avustanut minua kaiken tämän ajan.”

Äänet kohoavat. Murinaa, älähdyksiä. Eläimellisiä ääniä, aivan kuin olisin arolla.

”Petturi!”

”Saasta!”

”Me luotimme sinuun!”

”Tiesin, että tuollaista nulikkaa ei olisi pitänyt ottaa mukaan!”

”Tapetaan se!”

Aja kävelee eteeni, ensimmäistä kertaa koskaan hän suojaa minua koko ruumiillaan. Kapinalliset, joista pidetään tiukasti kiinni, eivät pääse kurkkuuni kiinni terästetyillä kynsillään, mutta silti Aja suojaa minua. Ero siihen, että usein Aja on itse repimässä minua kappaleiksi, särkee kehoani. Nyt hän seisoo edessäni suojana, lujana itsenään.

”Kukaan täällä ei vahingoita Kheriä. Hän teki oikein. Minä otan vastuun hänen toiminnastaan. Ja nyt, kertokaa minulle, kuka teistä on johtaja.”

”Sinun oma poikasi!” Varna nauraa. Hänen äänensä on likainen. ”Sinun oma lapsesi se sinut petti. Hän oli suunnitellut tätä jo usean pimeän jakson ajan!”

Nauru Varnan äänessä on katkeavaa, jokin pojassa on mennyt pysyvästi pois paikaltaan.

”Voit kiittää Konaita siitä, mitä tänä aamuna tapahtui! Ilman poikaasi meillä ei olisi suunnitelmaa!”

Aja siristää silmiään. Hän tiesi tämän koko ajan. Sen vuoksi hän minua pyysikin. Mutta nyt, kaikkien katseiden edessä, hän ei ole valmis kohtaamaan totuutta. Hän ei tahdo antaa sen nöyryyttää itseään.

”Onko se totta?” Aja katsoo suoraan Ennaan. Naiseen, joka lähti yhdessä hänen kanssaan toisesta ryhmästä perustamaan uutta elämää.

Enna nyökkää, rikkoo Ajan tasaisen olemuksen. Aja painaa silmänsä kiinni ja irvistää raivosta. Lyöty naaraspeto.

”Teidät kaikki pitäisi tappaa. Tämän tasoista petosta ryhmämme ei ole koskaan kokenut. Teistä jokainen ansaitsee päästä henkensä painosta nyt heti. Oletteko samaa mieltä?”

Ryhmä huutaa.

”Ei, Aja, odota!”

Kävelen hänen eteensä, vien käteni hänen kädelleni ja värähdän. En muista, milloin olisin viimeksi koskenut Ajaan vapaaehtoisesti.

”Mitä hän yrittää?”

”Hänhän on pelkkä lelu! Hän tappoi Konainkin!”

”Älä sinä enää yritä, lapsi, sinä petit meidät jo kerran!”

Katseeni vaientaa heidät kaikki. Vavahdan, kun ymmärrän voivani tehdä niin. Uusi, luja voima sisälläni kiertää kehoani kaikkialta. Kukaan ei voi mitään sen alla. Tällainen minä en ole koskaan ollut. Tällainen minä haluan olla. Annan voiman sykkiä rinnassani, sallin kehoni humaltua siitä kauttaaltaan.

”Säästä heidän henkensä, Aja. He eivät ansaitse kuolla.”

Villiintyneitä, suuttuneita katseita. Jopa niiltä, joiden hengen tahdon pelastaa. Nämä ihmiset ottavat mieluummin kuoleman kuin armon.

”Akvamarin auringon alla on tilaa elää. Jos he hyökkäävät toiseen ryhmään, he tekevät sen itsenäisinä olentoina, eivät tämän ryhmän jäseninä.”

Ajan ilmettä on mahdoton tulkita. Hänen kasvonsa ovat kiveä kuten aina. Tänään niissä on vieras sävy.

”Sinä olit valmis pettämään heidät, mutta nyt et tahdo päästää heitä hengistään?”

Nyökkään. Ei enempää kuolemaa. En tahdo lisää verta kynsieni alle. Nämä ihmiset jäisivät eloon. Muuten en suostu kestämään petokseni painoa.

”He ansaitsevat elää. Näetkö, he eivät tahdo armoani. He ovat vieraantuneet siitä. Se olisi heille oiva rangaistus, vai mitä? Jäädä eloon.”

Aja punnitsee ajatusta. Hänen kulmansa kaartuvat, suunsa raottuu. Näen, että hän on samaa mieltä kanssani. Vedän roolini loppuun saakka. Sen olisi kestettävä rakoilematta.

”Hyvä on, Kheri. Sinä olet kantanut suuren vastuun soluttautumalla heidän joukkoonsa. Oletko varma, että tahdot säilyttää heidän henkensä siitäkin huolimatta, että he voivat etsiä sinut käsiisi ja kostaa?”

Olen ajatellut sitäkin. Olen ajatellut kaikkea.

”Minä en pelkää”, sanon lopulta. Katson Ennaa silmiin sanoessani niin. ”En pelkää ihmisiä, jotka eivät kykene elämään tätä elämää. Tunnen heidän kipunsa. Haluan antaa heidän elää. Jos he käyvät kimppuuni siitä hyvästä, se on enemmän heidän menetyksensä kuin minun. Anna heidän elää, Aja. Päästä heidät vapaaksi.”

Aja on hetken hiljaa. Ristii jalkansa.

”Hyvä on, Kheri. Saat tahtomasi. He ovat vapaita lähtemään, mutta eivät saa koskaan astella meidän alueellamme, eivät ikinä tulla lähellekään leiriämme, tai minä revin heidät kappaleiksi itse. Heillä ei ole enää mitään arvoa silmissämme. Menkää, mutta älkää koskaan palatko. Eläkää tai olkaa elämättä, se ei ole enää ryhmämme asia. Me jätämme teidät rauhaan niin kauan, kun pysytte kaukana elämästämme täällä. Ette tahtoneet tätä elämää, joten evään sen teiltä ikuisuudeksi. Saatte etsiä vapautuksenne itse.”

Eivät he sitä halua. Pääsemällä pois he ovat vapaampia kuin koskaan. Minä jään tänne, elämään elämää, jota vastaan joudun taistelemaan joka päivä. Kateus ei kuitenkaan jäydä sydäntäni, kun katson, kuinka nöyryytetyt, polvilleen ajetut ihmiset kulkevat viimeisen kerran pois. Kun katson Ennaa silmiin, en usko näkeväni häntä enää ikinä. Me vaihdamme viimeisen katseen ja tiedän, että hän näkee vielä joskus, miksi tein tämän. Ei nyt, ei vielä, kun petoksen tuoma häpeä risteilee hänen kehossaan. Mutta joskus. Silloin hän antaa minulle anteeksi.

Kaikkien ihmisten keskeltä etsin Ramin katseen. Mies hymyilee minulle varoen. Olen pitänyt lupaukseni hänelle. Minä pelastin hänen sisarensa. Käännän hänelle selkäni ja katson, kuinka nöyryytetyt ihmiset kävelevät iäksi pois. En tunne siitä lainkaan voitonriemua.