Vapaa ihostaan: luku 41

Luku 41: Vapaa

Kuka minä olen, kun hänen ihonsa ei ole sitä minulle kertomassa? Edellisellä kerralla, kun en todella tiennyt, hän oli siinä, iho ihollani. Nyt istun kuumuuttaan hohkaavalla kalliolla hänen kevyt painonsa yhä käsissäni. En tiedä, kuinka monta aamua sitten minä kuljetin hänen ruumiinsa arolle, painoin huuliani kaikkialle häneen kuin hän olisi vielä täällä. Kunniattomat hyvästit. Minun täytyi saada tehdä ne yksin. Kehoni huusi, kipu sen jäljiltä risteilee ruumiissani edelleen. Se olisi halunnut jäädä hänen vierelleen, mennä hänen mukanaan.

Taivas on ollut tumma edelliset päivät. Ei kuten pimeän jakson aikana, vaan kuten ennen sadetta. Maailma odottaa myrskyä, tumma taivas on enne. Siitä on kauan, kun Akvamarissa on satanut. Se oli silloin, kun sinä lähdit ja tulit tänne.

Tulkoon sade. Tulkoon myrsky, joka ravistelisi meitä kaikkia. Kenties se pyyhkisi pois tunteitteni rippeet. Ne, jotka jäivät, vaikka hän on poissa. Päivät juoksevat rivissä, olen alkanut ymmärtää, että tunteet eivät koskaan lähtisi. Miksen minä vain tyhjene? Sinä tiedät kyllä. Kenenkään ei tarvitse kertoa sinulle sitä. Sinä olet ihminen. Suljen silmäni. Sade ei tule tänäänkään.

Ihmiset kulkevat ohitseni, antavat minun olla. Ehkä minä näytän heille siltä, mitä he tavoittelevat juoksemalla päin kipua, pahoinpitelemällä toisiaan päivästä toiseen. Ehkä olen heille täydellinen. Päiviä kuluu, ihmisiä kulkee ohitseni, enkä minä reagoi. Myrsky ei tule. Se on kerännyt juurensa taivaalta ja vienyt ne muualle, kiertänyt Akvamarin kuivan maan. Minun on turha odottaa puhdistuvani. Toistelen hänen viimeisiä hetkiään kykenemättä lopettamaan.

On yö, kun seuraavan kerran ymmärrän jonkun puhuvan minulle. Kukaan ei ole tehnyt niin hänen mentyään. Olen vain istunut kivellä miettien, voiko ihminen koskaan lakata olemasta ihminen. Mies kuitenkin lähestyy minua. Pörröinen, tumma tukka, väsyneet piirteet. Rami. Muistan hänet yhä.

”Kheri”, Rami lausuu nimeni, kokeilee pintaa, yrittää rikkoa sen. Hän tekee sen niin varoen, että epäilen hänen pelkäävän pinnan alla olevan pelkkää mustaa. ”Kheri, oletko sinä vielä siellä?”

Hän kysyy suoraan. En olisi koskaan uskonut sitä hänestä. Mitä minä sanoisin hänelle? En ole keskustellut ihmisten kanssa aikoihin. Aja ja minä ymmärrämme vihdoin toisiamme, me emme ole tarvinneet sanoja. Ja hän… Kehoni ei voi puhua enää kenellekään. Hän oli ainoa.

”Olet siis jo…”

”En.” Sen minä pystyn vielä sanomaan. ”En ole vapautunut.”

Rami hätkähtää. Kenties hän todella oletti löytävänsä pelkkää tyhjää.

”Sinä pelastit minun siskoni. Minä tiedän, missä kapinoineet elävät nykyään. He eivät koskaan hyökänneet; sinun sanasi estivät sen.”

Kunpa voisin tuntea siitä vielä jotakin. Kehoani vain raastaa. Minä vein itseltäni sen ainoan, joka vielä piti minut kasassa.

”Tahdon vain sanoa sinulle kiitos. Siitäkin huolimatta, että sinä itse…”

Että minä itse päästin irti. En pysynyt itsenäni loppuun saakka. Ehkä hän olisi halunnut minusta sankaritarinan omilleen kerrottavaksi. Rami ei ole yksi näistä ihmisistä. Ei ole koskaan ollutkaan.

”Sinä aiot palata siskosi luokse.”

Ramin silmät suurenevat. Miten todellinen hän vielä onkaan. Keho ei ole tottunut peittämään. Kaikki tuntemukset ovat aitoja ja raakoja. Ihania, kauniita. Sellaisia, joita omani eivät enää koskaan kykene olemaan.

”Niin”, Rami hengähtää, ”kuinka sinä…”

Hänen tapansa kävellä. Hänen viipyilevät katseensa. On kuin hän olisi jo hyvästellyt tämän paikan.

”Sinun on parempi siellä.”

Rami hymyilee surumielisesti.

”Niin, minä olen kaivannut sisartani kovasti. Ja elämä täällä…” Rami pudistaa päätään. ”Se ei ole minulle. Sen me molemmat tiesimme jo ennen Ennan ja muiden karkotusta.”

Hän on odottanut tämän kaiken ajan sopivaa hetkeä lähteä. Elänyt elämää, joka ei kuulu hänelle. Rami on vielä elossa. Hän on liian puhdas tyhjentyäkseen. Hän on vielä riittävän ihminen. Huomaan suuni hymyilevän varoen.

”Etkö aio kysyä minua mukaasi?”

Rami hätkähtää. Puhun vain nähdäkseni hänen reaktionsa. Hän on inhimillinen ja kaunis. Olisivatpa kaikki kuten hän.

”Sinä et tulisi, ethän?” Rami hymyilee.

Minäkin hymyilen. Katseeni kertoo vastauksen.

”Siksi minä en kysynyt”, Rami sanoo hiljaa. ”Minä olisin halunnut auttaa sinua, Kheri, olisimme voineet elää kaikki yhdessä tämän taivaan alla. Suojassa arolta, suojassa näiltä ihmisiltä. Mutta sinä et taida tahtoa sellaista elämää.”

Missään ei ole pitkään aikaan ollut enää kyse siitä, mitä minä haluan. Sisälläni risteilevä kaiherrus ottaa uuden muodon. On kuin se olisi yllättäen kaikki ne kyyneleet, joita en ole koskaan itkenyt, ja istuisi rinnallani puristaen ja ilkkuen. Ei minun tahdollani ole mitään merkitystä. Ei sillä ole ennenkään mitään saavutettu.

”Tarjous on aina auki sinulle, Kheri”, Rami sanoo. ”Minä menen nyt.”

Jo puoliksi käännetty selkä on ehtinyt kertoa sen minulle. Nyökkään hänelle. Hymyilen. Hän on hyvä mies.

”Näkemiin, Kheri. Kiitos kaikesta. Minä toivon, että me tapaamme vielä.”

Rami kääntää selkänsä kokonaan ja katoaa yöhön. Sisimmässäni tiedän, että tuskin kohtaan häntä enää koskaan.

Rasahdus pensaassa takanani. Nainen kuunvalossa.

”Hän ei enää palaa, eihän?”

Aja on katsellut tilannetta kaiken aikaa sanomatta mitään. Hän antaa ryhmäläisensä paeta luotaan noin vain.

Pudistan päätäni. Rami ei enää palaa. Hän on liian hyvä tänne.

”Heikoimmat lenkit syövät itse itsensä ulos”, Aja tokaisee synkästi. ”Menkööt minne menee. Tämä ryhmä ei sido ketään. Tavallisesti tappaisin hänen kaltaisensa, mutta siitä ei ole nyt mitään hyötyä. Turha veri on turhaa verta.”

Kunpa hän olisi sanonut jotakin sellaista jo kauan sitten.

Väsymys painaa luissani. Väsymys ja jokin muu. Ramin meno todistaa sen. Minua ei ole luotu elämään tätä elämää, ei kenties mitään muutakaan. Olen kuluttanut loppuun sen, mitä olen täällä. Näille ihmisille minä olen täydellinen elämänmuoto, vaikka minä olen kuollut, tuhonnut itseltäni sen ainoan polun, jota nautin kulkea.

Aja tulee lähemmäs, istuutuu vierelleni kivelle. Hetken olemme äiti ja poika. Kova, luja äiti ja tyhjyyttä hipova poika. Mitä me olemme tehneet toisillemme? Aja kurottaa kätensä kohti hiuksiani, kohti kivulla maksettuja lettejäni. Hän aikoo avata ne. Vapauttaa minut. Sisälläni läikähtää. Minä en ole sitä, mitä he haluavat. En suostu olemaan. En niin kauan, kun muisto hänestä kaihertaa minua kuin oikea tunne. Sinä olet vielä ihminen.

Vetäydyn kauemmas. Aja yrittää uudelleen, hänen silmissäni minä olen se, joka hänestä itsestään ei koskaan voinut tulla. Hän elää minun kauttani. Minun, koska hänen oma ryhmänsä ei ole tarpeeksi. He ovat vielä ihmisiä. Mutta Aja on väärässä. Minäkin olen. Ja jatkan olemista. Olen tappanut kauneimman lauluni vain ymmärtääkseni, että sen kaiku kaihertaisi minua ikuisesti. Olen mennyt läpi kaikkein pimeimmän vain nähdäkseni nyt kaiken. En tiedä, kuka olen, mutta olen yhä ihminen, yhä elossa tässä runnellussa kehossa.

”Sinä olet vapautunut.” Aja joutuu käyttämään sanoja. ”Olet pysynyt siinä jo päiviä sen jälkeen, kun tapoit sen hyödyttömän miehen.”

Ajan sanat eivät enää pääsee ihoni alle. Hän ei tunkeudu olemukseeni myrkyllään.

”Sekö tekee minusta kaikkien silmissä vapautuneen?”

Aja siristää silmiään.

”Tule tänne. Minä avaan sinun lettisi.”

”Sinä?” Ääneni on pelkkää sihinää. Minussa on vielä tunteita. Annan ne kaikki hänen edessään. ”Sinäkö sen tekisit?”

”Minä olen luonut sinut. Minä sain sinut näkemään.”

Nousen ylös. Tiedän näyttäväni ahdistetulta pedolta, joka yrittää vielä kaikin voimin kynsillään puolustautua. Aja on varautunut, voimakkaat kädet jännittyneet, mutta hän ei nouse ylös, hän antaa minun lekkiä. Katse kielii halveksunnasta. Hän ymmärtää minun taistelevan vielä vastaan koko ihmisyydelläni.

”Sinä et minua vie”, minä sylkäisen suustani. ”Minä tiedän sen nyt. Sen minä olen nähnyt. Sinä annoit itsesi kivulle, mutta minua sinä et saa. Minulla on oma tapani selviytyä siitä. Eikä minun tarvitse vetää ketään mukanani.”

”Melkoista puhetta sen jälkeen, kun tapoit Asaelin!”

”Hänen nimensä ei kuulu sinun suuhusi! Sinulla ei ole oikeutta”, minä huudan. ”Kyllä, minä tapoin hänet.” Nielaus. Keho muistaa. Älä muista. Ei nyt. ”Ja minä tulen kantamaan sitä koko ikäni, aivan kuin kannan sitä miestäkin. On asioita, joista ei voi päästää irti, ei oikeasti.”

Käteni löytää kiven. Hetkessä tiedän, mitä tehdä. Siinä, Ajan katseen alla, vedän terävän kiven leteilleni ja viillän. Punainen sade laskeutuu alas. Aivan kuten silloin, kun tulin tänne. Annan Ajalle sen, mitä hän oikeasti haluaa. Ponnisteluni. Kipuni. Ota kaikki. Annan sinulle kaiken.

Tiputan kiven maahan. Sivelen päälakeani Ajan yhä tuijottaessa. Sotkuinen sänki peittää sitä yhä, mutta suurin osa on poissa. Pois annettu. Aja tuijottaa minua ja kivelle valuneita hiuksiani kuin hiljaisuus olisi katkaissut hänen kielensä. Katson häntä takaisin ja uskon hymyileväni. Hänellä on nyt kaikki. Minä voin jatkaa eteenpäin.

”Minä lähden”, sanon. En tiennyt sitä vielä aamulla. En tiennyt sitä ennen kuin näin, miten tämä loppuisi täällä. Seison suorana Ajan edessä ja tiedän, ettei yhdessä naisessa ole sellaista voimaa, joka saisi minut jäämään. Ei sellaista kipua ja pelkoa. Pelko meni jo. Hän sai minut tuntemaan kaiken, ja nyt, kun olen antanut sen pois, voin jatkaa.

”Sinä et…” Ääni kuolee Ajan kurkkuun. Hän ei voi mitään edessäni.

”Älä etsi minua käsiisi. Minä en tahdo tappaa sinua etkä sinä minua.”

Käännän selkäni. Päätös on selvä hetkessä. Minä menisin. En tiedä, minne, sillä tuskin tiedän, kuka olen. Mutta minä menen. Katson Ajaa viimeisen kerran. Hän on polvillaan maassa, ja minä seison hänen yläpuolellaan. Ja minä menen, jätän hänet siihen. Olen antanut tälle elämälle jo kaikkeni.