Paperitaivas: luku 35

Luku 35: Taipumaton (Helios)

Kun Jaron nukkuu vierelläni ja pitää vielä hetken silmiään kiinni, hän näyttää aivan pieneltä linnulta. Kaikki hänessä on haurasta ja uinuvaa kuin linnunpojassa, joka ei ole vielä opetellut lentämään. Silitän varovasti hänen untuvaista poskeaan, saan hänet räpyttelemään silmiään auki.

”Mm… Huomenta…”

Hymähdän ja painan nopean suukon hänen poskelleen. Miten kaikki toisessa voi olla näin läheistä, niin läheistä, että hän voisi olla osa minua. Kuusi vuotta tuntuu vähältä, on kuin Jaron olisi ollut tässä aina. Hengittämässä tyynesti kiinni minussa.

”Murunen. Huomenta.”

Jaron hymyilee. Edellisten kahden vuoden aikana Jaron on enimmäkseen pysynyt läsnä kehossaan. Vain selkeimmät triggerit saavat hänet kaikkoamaan, mutta nykyään kaikki ei spiraloi hänen edessään ja pakota häntä hukkumaan päänsä sisälle. Olen myös saanut hänelle kunnon kipulääkityksen. Osaan edelleen parantaa ja ymmärrän lääkkeistä, joten linnasta vapaana kykenen auttamaan häntä paremmin kuin koskaan. Me molemmat tiedämme, että sellaista hetkeä, kun häneen ei satu, ei tule. Emme siis odota sitä. Elämme sen kanssa, mitä meille on annettu.

”Mm… Helios. Se vihreätukkainen tyttö, mikä hänen nimensä nyt olikaan…”

”Ria. Mitä hänestä?”

”Onko hän tulossa takaisin?”

”On todennäköisesti. Hän oli aika shokissa viimeksi, kun puhuimme hänen kanssaan Alvasta. Hämmennyin, kun hän meni sen jälkeen niin vaikeaksi ja poistui nopeasti paikalta.”

”Ehkä hän… tuntee Alvan.”

Nyökkäilen hiljaa. Niinköhän Alva on enää edes hengissä. Meillä pienillä ihmisillä on tapana laittaa toivomme outoihin asioihin. Sellaisiin, joita ei välttämättä edes ole olemassa.

Oveltamme kuuluu koputusta. Olivian kuuluva ääni kaikuu oven takaa.

”Hei, lovebirds! Joko te ootte hereillä?”

”Juu!”

”Meille olis vieras.”

”Odotas ihan hetkinen!”

Ponnahdan ylös ja kiskon valkean topin päälleni. Jaron tuijottaa hetken paljasta selkääni ja hymyilee. Vastustan halua heittää häntä tyynyllä.

”Tuletko mukaan?”

”Sattuu vähän liikaa.” Miten urheasti hän hymyilee siitä huolimatta. ”Tulen myöhemmin.”

”Okei. Tulen nostamaan sinut sitten.”

”Kiitos, rakas.”

”Ehkä Ria tuli viimein takaisin.”

”Mene ottamaan selvää.”

Ria istuu jo keittiössämme selkä suorana. Hänellä on ruskea pilottitakki ja musta napapaita, ja jokin hänessä näyttää varmemmalta kuin aikaisemmin. Hän nyökkää minulle tervehdykseksi.

”Olen päättänyt luottaa teihin”, Ria sanoo tyynesti.

”No se on kiva kuulla”, vastaan hymyillen hänelle hymähtäen.

”Minulla on uutisia. On eräs, kenet haluaisin teidän tapaavan.”

”Oi? Niinkö? No, toki. Missä hän on?”

”Hän odottaa tuolla ulko-ovella.”

Hätkähdän.

”Oho, okei, kutsutaan toki hänet sisään.”

On pelottavaa ryhtyä luottamaan ihmisiin. Sitä vain ottaa hypyn ja toivoo, että pääsee perille. Olen ymmärtänyt näiden vuosien aikana, että niin on vain pakko tehdä. En voi jäädä pelkooni kiinni.

Kun sisään kävelee tumma, mustiin sonnustautunut ihminen, jolla on hehkuvan neonkeltaiset rastat, hätkähdän. Tunnistan hänen ruskeat silmänsä heti, vaikka hän on verhonnut muun naamansa kankaisella maskilla.

Tunnistan hänet heti. Vaikka Lea, Olivia ja jopa Jaron ovat sitä mieltä, että tämä ihminen on sitä, mitä kansamme tarvitsee juuri nyt, minun suonissani ritisee jää, kun tunnistan hänen piirteensä. Muistikuvat siskoni runnoutuneesta ruumiista palaavat oitis. En koskaan puhunut Alvan kanssa siitä, mitä silloin tapahtui, katkeruus ja kipu ja kaipuu saivat minut kääntymään itseeni.

”Mitä helvettiä?”

”Dude, sä olet elossa?”

Olivia ponnahtaa ylös ja tarkkailee Alvaa kuin vierasta eläintä. Hänen silmänsä ovat suurena hämmennyksestä.

”Siis mitä helvettiä, oikeesti!”

Alva kiskaisee maskin naamaltaan ja hymyilee vaisusti. Jokin hänessä tuntuu uupuneemmalta kuin koskaan. Minun ihoni alla pistelee, en voi lakata ajattelemasta siskoani.

”For real, ootko se sä?”

”Yeah, I’m back, I guess. Moro vaan kaikille.”

”Missä ihmeessä sä olet ollut!”

”Piilossa, enimmäkseen.”

”Jestas, mä… Mun pitäs varmaan ensinnäkin esittää pahoittelut. Ihan varmaan saatana kaikesta.” Olivia pudistelee päätään.
Alva nappaa Olivian veljelliseen halaukseen ja taputtaa tämän selkää.

”Me keretään kyllä puhua tästä ihan kaikesta. Tää setti ei ole ollut kellekään helppoa. Te ootte ilmeisesti ryhmittäytyneet.”

”Yes, sort of. Meillä ei ole aktiivista vastarintaa, mutta me ollaan enemminkin passiivisesti yritetty pitää huolta tästä alueesta.”

”Hyvä. Oon iloinen, että joku on tehnyt sitä sillä välin, kun mä en ole pystynyt.”

Alvassa on musta varjo, joka hänessä ei ole aikaisemmin ollut. Häivähdys jostakin, joka on asettunut häneen vuosien varrella. Minä alan ymmärtää, etten ole koskaan tuntenut tätä ihmistä. Olen vain projisoinut oman suruni ja katkeruuteni ajattelematta sitä, oliko siskoni tappanut räjähdys todella hänen aiheuttamansa.

Ria Alvan vierellä näyttää uskomattoman hellältä. Minun ei tarvitse arvata, mikä heidän välisensä suhde on. Pelkkä Rian katse kertoo syvästä kiintymyksestä. Minun on pakko selvittää välini Alvan kanssa, tajuan sen nyt.

”Multa meni kaikki yhdessä päivässä”, Alva tunnustaa napatessaan tuolin, jolle istua. Varjo hänen kasvoillaan syvenee. ”Mun porukka hajos. Mä en tänäkään päivänä tiedä, missä Ross on. Kaikki muut on kuolleet tähän paskaan.”

”Mä tiedän yhden asian, jota mä en koskaan ehtinyt kertoa sulle silloin, kun se tapahtui”, Olivia sanoo raskaasti.

”Olivia”, aloitan, ”aiotko…”

”Hei, pakko siitä on kertoa. Nyt jos koskaan.”

Vaikka Alva on vasta tullut luoksemme.

”Joo?” Alvan silmät ovat suurena hämmennyksestä.

”Vesta oli sun tukikohdan tuhoutumisen takana.”

Hetken herkkyys Alvan silmissä kuihtuu pois.

”Siis mitä?”

”Se suunnitteli sen, jotta teidän porukka saataisiin mukaan kapinaan.”

”Tiesikö Vesta, että kaikki vaan vittu telotetaan?”

”Ei. Meistä kukaan ei tiennyt.”

Hiljaisuus on raskas ja rikkoutumaton. Se painaa keuhkojani kasaan. Ei helvetti. Nämä eivät ole asioita, joita voi vain pudottaa sydämeltään noin vain. Rian silmät seisovat päässä, Lea ei sano mitään vaan nousee ääneti keittämään kahvia.

”Eli Vesta halusi vain ravistella, jotta liittyisimme kapinaan?”

”Niin.”

Alva on pitkään hiljaa. Me kaikki odotamme.

”Meidän kotia ei enää ole.”

”Alva, Vestahan on muutenkin…” Ria yrittää.

Alvan silmissä palaa.

”Mä tiedän. Se on ihan vitun läpimätä, I know, kyllähän tää sen nykytouhu jo todistaa sen. Mutta Vesta tiesi tarkalleen, mitä se teki, kun se pommitti meidän kokoontumispaikan. Se kyllä tiesi, mitä sellaiset asiat mulle merkitsee, se on helvetti sentään mun eksä.”

Olivialta on loksahtaa leuka. Näen hänen ilmeestään, että hän tekisi mieli sanoa jotakin hurjista eksistä, mutta hän pitää sen itsellään joko oman kipunsa vuoksi tai Alvan.

”Oon tosi pahoillani.”

Alva huiskauttaa kättään.

”Ei Kaninkololla enää väliä. Sitä aikaa ei ole olemassa.” Ja silti me kaikki näemme hänestä, että sillä on valtavasti merkitystä. On aina ollutkin. Ria tarttuu Alvaa kädestä, Alva antaa hänen tehdä niin. Minun tekisi mieli avata suuni, kertoa se, mitä olen ajatellut kaikki nämä vuodet. Tiedän, että on tuhansittain tärkeämpiäkin asioita, mutta en kykene menemään eteenpäin ennen kuin tämä on käsitelty.

”Alva.”

Hän kohottaa päätään. Minulla on tunne, että tunkeudun väkisin hänen suruunsa, pakotan omani sen tilalle. Harvoin sallin itselleni tilaa olla näin itsekäs.

”Mehän emme ole puhuneet aikoihin. Emme edes ennen kapinaa ja kaikkea tätä.”

”Yeah. Aivan. Sä et kauheesti perustanut mun naamasta.”

Nielaisen.

”Olen tähän päivään saakka vältellyt sinua, koska minä…” Uusi nielaus. Suu on rutikuiva. ”Koska minä uskoin, että minun isosiskoni kuoli sinun joukkosi aiheuttamassa räjähdyksessä.”

Alvan ilmeessä ei ole hiventäkään vihaa tai katkeruutta. Sama raskas varjo viipyilee hänen piirteissään edelleen. Minun tekee pahaa katsoa sitä. Ryhdyn kuvailemaan ääneen tilannetta, kerron vuoden, kerron tapahtumapaikan. On täysin mahdollista, ettei Alva edes muista.

”Niin, tuo taisi olla juuri Rockin kuoleman jälkeisiä aikoja”, Alva sanoo tyynesti minun lopetettuani. ”Silloin poliisiväkivalta oli villeimmillään, koska pääjehu alueellamme oli juuri kuollut ja me olimme suojattomia. En voi sanoa varmaksi, olivatko siskosi tappaneet pommit mun porukkani vai poliisien pommeja. Yhtä kaikki silloin tapahtunut väkivalta ja viha ei ollut personoitua. Olen pahoillani sisaresi poismenosta. Kaikki kuolemat, joita silloin ja nyt aiheutuu tuollaisissa oloissa, on täysin turhia.”

Katson Alvaa pitkään. Sisälläni on yhä kylmä, mutta minä tiedän, että vuosia vanha viha on jo laimennutta, sillä ei ole samanlaista voimaa kuin ennen. Vedän syvään henkeä. Suljen silmäni, kuvittelen siskoni nauravat kasvot eteeni. En voisi kantaa kaunaa loputtomiin, se vain kaluaisi minut tyhjäksi. Aivan kuten en voi olla Medeallekaan ikuisesti katkera. On vain asioita, jotka on pakko päästää pois.

”Kiitos. Arvostan tätä.”

Ojennan Alvalle kättäni. Hän tarttuu siihen hetkeäkään epäröimättä ja hymyilee.

”I will tolerate your bullshit if you tolerate mine”, Alva hymähtää. ”Mä oon aidosti pahoillani. En todella tiedä, onko kyseessä juttu, johon oon syyllinen tai en, mutta joka tapauksessa noissa tempauksissa ei pitäisi kuolla viattomia. Am sorry.”

”Anteeksipyyntö vastaanotettu.”

Puristamme toistemme käsiä lujaa.

”Jos haluat, voidaan puhua tästä ihan koska vaan ja pohtia asiaa. Ihan miten sä itse tahdot. Mä kunnioitan kaikkien surua.”

Muistelen Medeaa, joka otti suruni ja teki siitä, mitä halusi. Käytti sitä keinona ansaita luottamukseni. Hän oli hellä ja lämmin kuten sisko. En pysty koskaan antamaan sellaista anteeksi, en täysin. Ei Alvaa ole syytä pelätä. Ei enää. Minä ymmärrän vähitellen.

”Kiitos. Minä otan puheeksi, jos on tarve.”

”Mä toivon, että me voidaan aloittaa puhtaalta pöydältä. Kuten teidän muidenkin kanssa. Kukas sä oot?” Alvan katse osuu Leaan. Lea virnistää kiusaantuneena.

”Lea. Moro.”

”Minkä ikänen sä oot?”

”Seitsemäntoista.”

Alva vilkaisee Riaa ja hymyilee.

”Vähän vanhempi kuin Ria, kun me tavattiin.”

”Onko Ria sun tyttöystävä?”

Alva alkaa nauraa, Ria istuu naama punaisena pöydän äärellä.

”On se.”

Alva tökkää Riaa hellästi olkaan. Heidän välisensä lämpö hehkuu kauas, se saa minut hymyilemään. Riasta on nähnyt alusta asti, mikä Alva on hänelle. Kaikki se saa minut muistamaan, ett Jaron on vielä sängyssä. Vilkaisen Oliviaa. En tiedä, ajatteleeko hän samaa kuin minä.

”Kuulkaa. On yksi juttu, josta te ette tiedä. Tai josta oikeastaan kukaan ei tiedä.”

Alva kallistaa päätään.

”On varmaan montakin juttua, josta mä en tiedä. Varsinkaan nyt, kun oon pakoillut kaikkea kuusi vuotta. Onko teillä jokin uuden teknologian tuottama ase? Jestas, mua pelottaa sellaset, I hope not.”

Naurahdan ja pudistelen päätäni.

”Ei tosiaan.” Nieleskelen. ”Mitä sinä tiedät kuninkaasta tällä hetkellä?”

Alvan kulmat kurtistuvat.

”No en juuri mitään, eikös se ole kuollut? Medea oli kulissikapinassaan sentään sen verran rehellinen, että se pisteli isoveljensä hengiltä. Se on mun käsitys.”

Vedän syvään henkeä, muistelen kaksoisolennon ylimielisiä ilmeitä ja kuhisevaa olemusta. En tiedä, missä mies on, onko hän ylipäätään enää hengissä. Jokin minussa toivoo, että ei. En tahdo sitä ihmistä enää koskaan rakkaani lähelle.

”No, juttu ei ole ihan niin yksinkertainen. Tuota, meillä on yksi juttu. Olivia ja Lea, pohjustakaa vähän, minä käyn vähän tuolla.”

Jaron on jo onnistunut nousemaan itse pystyasentoon ja istuu tyynenä sängynreunalla. Hän on saanut puettua valkoisen flanellipaidan ylleen ja hän näyttää kertakaikkisen pieneltä ja pideltävältä. Hänen tukkansa on pörrössä, hän todella on kuin pieni harakanpoikanen.

”Alva on löytynyt. Tiedäthän Alvan.”

Jaron nyökkäilee hymyillen.

”Kuulin, mitä puhuitte. Olen sinusta ylpeä.”

Minulta kestää hetki ymmärtää, mitä hän tarkoittaa. Se saa minut hymyilemään leveästi. Sisälläni polttelee. Kumarrun suutelemaan Jaronia ennen kuin autan häntä pukemaan housut ylleen.

”Kiitos, rakas. Minusta tuntuu, että olen viimein valmis kohtaamaan Alvan.”

”Vuodet ovat muuttaneet sinua.”

”Niin sinuakin. Ja olen siitä kiitollinen.”

Jaron nauraa heleästi.

”Olen ollut niin ankea…”

”Älä sano noin, rakas, sinä olet todella sairas.”

”Onneksi se ei ole estänyt minua olemasta onnellinen.”

Hymyilen. Itkettää. Annan muutaman kyyneleen vierähtää, sekä Jaronille että siskolleni. Tiedän, ettei hänkään tahtoisi minun kantavan kaunaa loputtomiin. Sitä on niin paljon muutenkin. Vihaa ja kuonaa.

”Mennäänkö?”

”Mm-hm.”

Minä vien Jaronin pyörätuolissa tavararöykkiön ohi suoraan keittiöön. Alvan ilme ei aluksi värähdäkään. Lopulta hän kohottaa kulmaansa ja virnistää.

”Katsos vain”, hän hymähtää. ”Todellisen kunkun energiahan on ihan omanlaisensa. Oletpa sä kaunis. Moro, mun nimi on Alva. Sä oot vissiin Jaron.”

Jaron hymyilee häkeltyneenä Alvan reippaalle reaktiolle.

”H-hei. Jaron. Kyllä. Olen kuullut sinusta paljon, etenkin kuluneina vuosina.”

Olen niin ylpeä Jaronista, että sattuu. Hänen lauseensa ovat kokonaisia ja jäsenneltyjä ja hän vaikuttaa täysin rauhalliselta, vaikka ympäristössämme on vieraita ihmisiä. Hellyys kuplii koko kehossani. Tänä yönä suutelisin Jaronia joka paikasta.

”Mä puolestaan sain just kuulla, että sä oot olemassa. Tässä varmaan riittää vähän sulateltavaa”, Alva nauraa. On hyvä huomata, että vaikka Alvassa on varjo, hän ei ole muuttunut. Hän on yhä oma eläväinen itsensä. Ria hänen vierellään katsoo häneen kuin aarteeseen. Heidän näkemisessään on jotain syvän lämmittävää. En ole koskaan osannut ajatella, että Alva on romanttinen ihminen. Uudesta tuttavuudestamme Riasta sen näkee päivänselvästi, koko hänen olemuksensa värittyy uudelleen Alvan ollessa hänen lähellään.

”Okei. Eli. Kunkkuja on kaks, toisen eli väärän sijainnista ei mitään tietoa. Kansa luulee, että kunkku on ehkä kuollut, tai sitten ei, valheessa ja epätietoisuudessa eläminen on kivaa ja arkipäiväistä”, Alva kertaa naksutellen sormiaan pöydänkulmaan. ”Mun fucked up eksäni on kääntänyt selkänsä totaalisesti kaikille meille, jotka niellään täällä paskaa, ja tekee mitä Medea haluaa, koska se on sille ja sen dudeille edullista.”

Nyökkäilemme kaikki vuoron perään.

”Joo, about”, Olivia sanoo. ”Ja sit kans se, että jotku vittuperseet piirtelee täällä sitä silmää ympäriinsä ja yrittää saada sillä jotain aikaiseksi.”

”Hei. Se silmä.” Alvan selkä suoristuu. ”Siis mikä hitto se on?”

”Meistä kukaan ei tiedä”, huokaan.

”Me ollaan luultu, että se oisit sä”, Lea sanoo pyöritellen hiussuortuvaa sormiensa välissä. ”Mutta et se ollut. Joten nyt me ollaan hukassa.”

”Siis mäkin olen kiinnittänyt siihen huomiota siitä sattuneesta syystä, että se on ihan exactly tämä sama kuvio kuin tää mun leima olkavarressa.”

Alva vetää vaatteitaan pois lihaksikkaan käsivartensa tieltä. Tummassa kädessä ylimmäisenä komeilee tismalleen samanlainen silmä kuin kaupungin neonkeltaisissa kuviossa.

”Sen on pakko olla joku suhun liittyvä juttu. Yrittääkö joku kutsua sua?” Ria ehdottaa. ”Joku vanha tuttu?”

Me kaikki tuijotamme toisiamme. Yhtäkkiä Alvan silmät suurenevat. Hänestä pakenee liuta kirosanoja.

”Ei saatana. Ross.”