keskiviikko 27. kesäkuuta 2018

Musteenkantaja: luku 48


Luku 48: Keskeneräinen maailma

Se ei ala suurella soitolla, huudon saattelemalla fanfaarilla. Se alkaa yllättäen, varoittamatta, kenenkään ehtimättä valmistautua. Anadil riuhdotaan ylös sängystään ja työnnetään vasten valkeaa seinää. Vanhempien katseet ovat maaniset. Kuinka ne koskaan olisivat voineet olla rakastavat, Anadil ei enää osaa kuvitella niihin lämpöä. Ne ovat pelkästään vaativat, kylmät kolot ihmiskasvojen muotoisissa maskeissa.

Poikani, aikasi on tullut”, ilmoittaa Meer Fenerito. Sen suurempia sanoja ei tarvita, kaikki on siinä, liian helppona. ”Me tarvitsemme apuasi nyt.”
Anadil yrittää irrottautua huomaamattomasti otteesta, mutta vanhempien vaativat ilmeet eivät päästä häntä menemään. Hän ei saata ottaa askeltakaan.
Te sanoitte, että pian, ette nyt”, Anadil hengähtää. Hänen huoneensa tuntuu liian pieneltä, seinät eivät anna hänelle sijaa hengittää.
Kulta, siitä on kaksi päivää.”
Minä en –”
Sinä kävelet kirjastoon. Sinä tiedät salaoven, joka siellä kulkee.”
En ymmärrä, miksi –”
Suurin osa joukoistamme tulee paikalle suoraan sisäänkäynnistä. Näyttävästi. Osan on kuitenkin saavuttava toisaalta, hajaannuttava.”

Anadil kiskoutuu irti otteesta uuden vauhkon vallassa. Tilanne on kertakaikkisen absurdi. Kaksi aikuista ihmistä hänen vierellään tuntuvat yhä vain vähemmän hänen vanhemmiltaan. Vanhemmuus on vain tekosyy saada Anadil alistettua. Todellisuudessa yksikään Musteviitta ei tarvitse Anadilin apua. Kyse on jostakin muusta.

Aamu ei ole vielä kohonnut korkeimpaan pisteeseensä. Suurvaris pitää kokousta kaupunkienjohtajien kanssa, ihmisiä on saapunut kaikkialta Athalasta keskustelemaan maata järisyttävistä tapahtumista. Anadil tietää turvatoimien kiristyneen, vaikka hän itse ei olekaan vielä ollut riittävän hyvässä kunnossa aloittamaan edes kuulustelujaan. Kaikilla on kiire. Musteviitat hyökkäävät juuri oikeaan aikaan.

Te ette tarvitse sitä ovea”, Anadil sähähtää. ”Pääsette sisään muualtakin.”
Kyseenalaistatko sinä sen, mitä pyydämme sinua tekemään?” Pyytäminen on muuttanut määritettään vuosien varrella. Oikeasti jokainen vanhempien sana on ehdoton käsky.
Te haluatte vain katsoa, paljonko saatte minut tekemään!” Anadilin tekisi mieli huutaa kurkkunsa kuivaksi siitä, että hänen vanhempansa odottavat hänen vain hiljaa hyväksyneen heidän olevan Musteviittoja. Aivan kuin he olisivat kertoneet hänelle jotakin paljon vähäpätöisempää. Anadil inhoaa sitä, miten hänen vanhempansa aliarvioivat häntä edelleen vain siksi, ettei hän ole koskaan nähnyt todellista maailmaa. Se ei tarkoita sitä, etteikö hän voisi kuvitella, miten se toimii.

Rakas poikani, sinä olet aivan turhaan kiihdyksissä”, Sheema sanoo ja yrittää ojentaa kättään koskettaakseen Anadilin päätä. Poika kuitenkin pysyttelee kauempana. Ei siksi, että pelkäisi äitiään, vaan koska ei tiedä, mitä itse tekisi, jos äiti yhtäkkiä koskisi. ”Me tulemme kertomaan sinulle myöhemmin kaiken. Olemme pahoillamme siitä, että olet joutunut viettämään koko elämäsi Ietassa.”
Siihen tulee muutos. Anna vihasi kaikkea valkoista kohtaan räjähtää. Se on oikeutettua. Olemme tehneet sinulle pahasti, anna vihasi tulla. Musteviitat tuhoavat kaiken valkoisen. Sitten sinä olet arvokkainta, mitä Athalan paperitaivaan alta löytyy.”

Paperitaivas kuulostaa rajulta sellaisen miehen suusta, jonka Anadil tietää Musteviitaksi. Sanat tihkuvat tekopyhyyttä, niiden sisältö pelkästään kuvottaa Anadilia. Hän taistelee kuvotustaan vastaan ja puristaa kädet tiukasti nyrkkiin.

Osittain Anadil toivoo, että jompikumpi löisi häntä. Huutaisi hänelle kuten aina siihen asti. Hän on tottunut pelkkään halveksuntaan. Äkilliset toiveet vanhempien suunnalta tuntuvat vain vääriltä, ne eivät kuulu heidän suihinsa. Silti Anadil kokoaa itsensä uudelleen. Hän nyökkää väännetty hymy kasvoillaan ja siirtyy hiljaa kohti ovea.

Anadil. Poikamme. Me luotamme sinuun. Kun alat kuulla ääniä aulasta ja ulkoa, avaat oven.”
Anadil kääntyy sanoakseen vielä jotakin, kenties vastustellakseen. Sanat jäävät sisälle. Hän ei osaa kääntyä käskyjen edessä. Anadil avaa oven, vetää valkean hupun päähänsä ja kävelee mahdollisimman rauhallisesti kirjastoon asti. Kirjasto on siihen asti ollut hänen suojapaikkansa. Nuorempana hän vietti siellä useita iltoja lukien puhtaudesta ja Athalan laeista. Niistä, jotka hän joutui opettelemaan ulkoa vain voidakseen vihata niitä. Vanhempien moraalit tuntuvat joka ajatuksen myötä mädäntyneemmiltä.

Kirjaston korkeat seinät ja katonrajassa risteilevät sillat saavat huoneen tuntumaan omalta maailmaltaan. Se ei ole pelkkä huone, se on omanlaisensa todellisuus, joka kätkee sisäänsä lapsuusvuodet sekä paljon vaiettua tietoa, josta osa on jo lentänyt Lintujen matkaan. Anadil olisi toivonut ehtivänsä hyvästellä. Hän olisi halunnut kiertää korkeimmat sillat, koskea ylimpien kirjojen pintoihin ennen kuin Musteviitat polttaisivat ne pois. Toisin kuin Linnut, Musteviitat eivät jättäisi sijaa mahdollisuuksille. Musteviitoilla on vain oma näkemyksensä.

Ulkoa alkaa kuulua ääntelyä. Huutoa, joka ei muistuta mitään muuta. Anadil tunnistaa huutajia nimeltä, ne ovat hänen työtovereitaan. Joukossa on varmasti myös Variksia. Anadil kiittää onneaan siitä, ettei ole näkemässä, kuinka pian muuttuu muotoon nyt.

Kun Anadil naksauttaa oven auki, hän ei ajattele tekevänsä sitä auttaakseen vanhempiaan tai Musteviittoja. Hän tekee sen vain, koska hänellä ei ole vaihtoehtoja. Oikeasti kaikilla on aina vaihtoehto, mutta Anadilista on helpompaa ajatella, että kaikki tuhoutuisi joka tapauksessa. Siksi hänen on pakko. Yhden oven avaamisella ei voi olla niin suurta vaikutusta, jos suurin osa on jo rynninyt pääoville ja murtanut tiensä sisään.

Kestää hetki ennen kuin käytävästä alkaa kuulua ääniä. Ne sekoittuvat ulkoa kuuluviin huutoihin, mutta eivät muodosta selkeää melodiliaa Anadilin korville. Anadil sulkee silmänsä vain muutamaksi sekunniksi ennen Musteviittojen saapumista. Hän kuvittelee, miltä he todella näyttävät. Mieleen saapuu kuvia ensin vanhemmista kivikasvoineen, sitten Rudista kyyristyneenä sellinsä lattialle. Anadil miltei taipuu kaksin kerroin ymmärtäessään, että toimii Rudin luottamuksen vastaisesti. Musteviitoista itsensä karistanut mies ei päättänyt luottaa Anadiliin vain voidakseen nähdä tämän päästävän nämä sisään.

Anadil on liian kaukana todellisuudesta voidakseen hahmottaa toimintaansa. Motiiveja ei ole, ne ovat risteilleet ja kieppuneet jo liian kauan. Anadilista on jäljellä pelkkiä hetkellisiä impulsseja. Keskellä useita vahvoja tahtoja on mahdotonta liikkua. Oma tahto kutistuu, mukautuu toisten haluamaksi.

Kirjastoon alkaa lipua ihmisiä selkeästi järjestäytyneinä. Anadil jähmettyy aloilleen, jää miltei tielle, kun hän havaitsee voivansa nähdä Musteviittojen kasvot. Tummat huput on laskettu alas. Mustaa kangasta on täytynyt värjätä salaa. Sitä on paljon, jokaisen eri kokoisen ja ikäisen ihmisen yllä. Joukossa on myös nuoria. Jopa sellaisia, jotka ovat vuosissa vähemmän kuin Anadil.

Ensimmäisenä kulkee tavallisen näköinen nainen. Nelisenkymmentä Puhdistautumista nähnyt, varmasti jo lapsensa synnyttänyt. Hän kantaa kääröään kaulallaan. Anadil saattaa erottaa tummuneen paperin. Käärö on miltei yhtä musta kuin Rudin säilötty käärö aikanaan oli. Kauhukseen Anadil huomaa, ettei pelkääkään näkemäänsä. Musteviittainen nainen näyttää täysin tavalliselta ihmiseltä. Kasvonpiirteet ovat miltei kiltit.

Nainen ojentaa kätensä Anadilin kasvoille, koskettaa niitä kuin särkyväistä veistosta. Hän kulkee jokaisen piirteen yli, merkitsee ne ihosolujensa hennolla kosketuksella. Anadil vapisee kosketuksen alla, hän ei tiedä, miten reagoida. Nainen hymyilee. Hän tietää jotakin, johon Anadil ei pelkonsa keskeltä yletä.

Sinusta tulee meidän pyhimyksemme”, nainen kuiskaa. Hänen äänensä kuulostaa matalalta kehräykseltä, lähes epäinhimilliseltä. ”Olet meille kuin Musteenkantaja heille. Olet avannut meille portin uuteen alkuun.” Kiihko naisen äänessä pakottaa Anadilin perääntymään. Pakoaskel ei auta, nainen yhdessä muiden kanssa tulee lähemmäs. Anadil on saarrettu kaikkialta, jokainen Musteviitta haluaa koskettaa hänen kasvojaan. Anadil tuntee minuutensa vähenevän jokaisen pelottavaan kiihkoon sitoutuneen kosketuksen myötä.

Siltikään Anadil ei osaa sanoa ei. Hän ei kykene kieltäytymään, kun ihmiset lähestulkoon jättävät hänet alleen. Massa vyöryy hänen ylitseen, koskettaa häntä, kihertää onnesta. Ihmisten koskiessa hänen hiuksiaan, kasvojaan ja käsiään, hän kuulee tutun äänen päässään. Rudi puhuu hänelle jälleen.

Olen nähnyt kummatkin puolet. Ne eivät lopulta juuri eroa toisistaan.

Ihmiset jatkavat matkaansa jättäen Anadilin vapisemaan kosketuksesta. Musteviitat eivät poikkea ajatuksistaan lainkaan Variksista. He vain toimivat varjossa, toisen Variksen nimissä. Anadil vapisee kauttaaltaan, hänen sydämensä takoo reikää rintaan. Tunne on sietämätön. Anadil ei koe pettäneensä vain Rudia ja kaikkia aiempia moraalisääntöjään, vaan myös itsensä. Aiemmat säännöt ovat lähteneet vanhempien aivoista, aivan kuten uudetkin. Anadil ei erota itseään sen keskeltä. Hän on hylännyt itsensä.

* * *

Kun jokin lähtee tuhoutumaan, se ei koskaan tee sitä hiljaa. Huudot, kuoleman airuet, varmistavat, että jokainen ymmärtää, mitä tapahtuu. Ietaan hyökätään suoraan edestä, mitään ei piiloteta. Hyökkääjät eivät pidä naamioita tai verhoa itseään paksuihin huppuihin tai viittoihin. Jokaisen mustan viitan huppu on alas laskettu, kasvot ovat koko maailman nähtävissä. Ietassa ei olla ehditty valmistautua – kenenkään tieto ei ole riittänyt ennakointiin. Suunnitelmat ovat valuneet pois, maailma ei antanut niille aikaa. Auringonnousu ei ole koskaan ollut armottomampi.

Jokainen Lucastassa asuva havahtuu askareistaan huutoon ja kaupungin keskeltä kohoaviin liekkeihin. Osa Ietasta on tulen vallassa. Kaksi naista, jotka ovat juuri edellisen päivän aikana vannoneet yrittävänsä estää tapahtumia, astuvat ulos kodeistaan havaitessaan ne tapahtuviksi. Eri puolilla Lucastaa asuvat Acantha ja Nadiha juoksevat kumpikin mukulakivikadulle. Kadulla haisee savu, huudot halkovat reikiä paperitaivaaseen. Ihmiset ovat pysäyttäneet työnsä. Ne, jotka eivät jo juokse, ovat tiputtaneet jotakin ja pysähtyneet tuijottamaan taivaalle kohoavaa savujanaa.

Sekä Nadiha että Acantha tietävät, mitä liekit tarkoittavat. Nadiha ymmärtää sulkea kotinsa oven, mutta kenkiä hän ei ehdi laittaa, sillä liekit pakottavat hänet liikkeelle. Toisella puolen kaupunkia Acantha jähmettyy paikalleen kykenemättä juurtumaan näkyyn edessään. Hän ei ole pudonnut läpi tuhannen orapihlaja-aidan vain nähdäkseen kaiken palavan pois. Hän alkaa juosta, vaikka sen ei pitäisi olla hänen kunnollaan mahdollista. Jokin vetää häntä eteenpäin, isoäidin tuleva kuolema, Beckan menetys, jokainen koskaan ulos oksennettu ateria. Niiden kaikkien vuoksi hänen olisi juostava. Sekä Nadiha että Acantha tietää, ettei yksi pieni ihminen voi parantaa jotakin sellaista, joka on ollut vääränlainen aikojen alusta. Musteen ja puhtauden väli ei koskaan tasapainotu. Silti he juoksevat jalat paljaina tietäen, etteivät voi muutakaan. Paikalleenkaan ei voi jäädä.

Ietan edestä tilanne ei näytä lainkaan niin pahalta. Liekit ovat tarttuneet ylimpiin kerroksiin; niistä ei erota, mistä ne ovat lähteneet. Tuli hipoo kiveä sieltä, mistä ei pääse polttamaan. Ietan pääportailla juoksee ihmisiä huutaen paniikki katseissaan. Kaduilla lojuu vasta muutamia kuolleita, sekä mustaviittaisia että tavallisia kulkijoita.

Nadiha haistaa kuoleman hajun ensimmäisenä. Pelon vasta sen jälkeen. Toivoa ei voi haistaa. Joko sitä ei ole tai se on kätkenyt itsensä. Nadihan ensimmäinen selkeä ajatus saapuu vasta, kun hän huomaa tutun hahmon juoksevien ihmisten keskellä. Acantha on miltei polvillaan maassa, katse etsii vastauksia maahan valuneesta verestä. Nadiha juoksee Acanthan luo ja nostaa tämän ylös. Hän tuntee Acanthan kehon värinän omaansa vasten ja tietää, ettei se johdu pelkästään fyysisestä rasituksesta.

Me olemme myöhässä”, Acantha huoahtaa, ”emme ehtineet tehdä mitään.”
Emme voi jäädä tähän.” Nadiha katsoo Korallitaloon päin. Sielläkin erottuu liikehdintää, korkealle asetetuissa ikkunoissa vilahtaa katoavia hahmoja. Nadiha ajattelee ensin Korallitaloon hylättyä äitiään, sitten vartijana toimivaa veljeään.
Luoja, Enhar”, Nadiha henkäisee ja alkaa vetää Acanthaa mukanaan kohti portaita. ”En voi jättää Enharia yksin tuonne.”

Onko sinulla mitään, millä puolustautua?” Acantha kysyy Nadihan juostessa panikoivien ihmisten ohi kohti portaita. Musteviittoja ei ole enää ulkona. Kumpikin naisista tietää, mitä se tarkoittaa. Heillä on muutama sekunti aikaa valmistautua siihen, mitä sisällä odottaa.
Ei, mutta me selviämme”, Nadiha vastaa luottamatta lainkaan sanoihinsa. Hän ei välitä siitä, mitä tapahtuu, hänen on saatava tietää, onko hänen veljensä yhä elossa.
Minulla on pieni veitsi”, Acantha kuiskaa Nadihan työntäessä oven auki. Vartijoita ei ole enää vahtimassa, kuka pääsee sisälle.

Aulassa todellisuus iskee vasten kasvoja. Mustia viittoja ja toistensa kimppuun hyökkääviä ihmisiä on kaikkialla. Veren haju on pistävä, miltei tukahduttava. Acantha tarttuu Nadihaa kädestä. Nadihan keho toimii vaistojensa varassa. Se ei pysähdy kaaoksen edessä, se juoksee kohti pohjoiskäytävää, joka johtaa Korallitaloon. Acantha pysyy käden matkassa, hän ei uskalla päästää irti, vaikka jalat eivät jaksaisikaan enää juosta. Acanthalla ei kuitenkaan ole mitään menetettävää. Sukunsa viimeisellä ei ole perintöä jätettäväksi. Nadihan tarpeet menevät hänen edelleen.

Korallitalossa naisia kohtaa vain uusi epämukava yllätys. Taistelu on käynnissä, jopa osa Variksista on riisunut kaapunsa ja paljastanut aseensa. Nadiha ei erota veljeään kaiken keskeltä.

Emme voi mennä sinne”, Acantha sanoo lasisillalla. Nadiha miltei irrottaa kätensä Acanthan otteesta, pyristelyn saattaa tuntea.
Minun on pakko.”
Nadiha. Me kuolemme tänne.”
Niin kuolee veljenikin.” Ajatus saa Nadihan ottamaan kätensä pois kosketuksesta.

Pienen hetken ajan taistelun äänet jäävät taustalle. Acanthan pisamaiset, luuposkiset kasvot ottavat saman ilmeen kuin äiti oli aina ottanut Nadihan leikkiessä veljensä kanssa. Silloin, kun äiti näki Nadihan läpi. Ilme järkyttää Nadihaa syvältä juurista. Hän ei olisi koskaan kuvitellut Acanthan olevan se, joka näkee, joka pysähtyy ymmärryksen sillalle. Acantha ei kuitenkaan sano mitään. Nadiha inhoaa sitä. Miksi kaikki vain katsovat, olettavat ja jättävät sen sisälle? Miksi kukaan ei koskaan sano sitä ääneen?

Nadihan mieli kääntyy ympäri. Acanthan ilme pakottaa hänet siihen. Hän tietää Acanthan tietävän. Taistelun äänet palaavat korviin. Maailma kaatuu pian, Nadiha ei voi enää jäädä itseensä. Hänen on pakko kertoa se, jota on kantanut sisällään syntymästään asti.

Minä rakastan Enharia”, Nadiha kuiskaa hennosti, herättäen lapsen sisällään. Sen, joka ei tiennyt, miten reagoida, kun veli otti kädestä. Sen, jonka hän kuvitteli jo hautautuneen äidin syyllistäviin katseisiin.
Minä tiedän.” Kahdella sanalla on mahdollisuus muuttaa todellisuutta.
En tarkoittanut sitä. Tarkoitin...”
Minä tiedän, mitä sinä tarkoitit. Olen oppinut tunnistamaan rakkauden ihmisen äänessä, katseissa, eleissä, kaikessa. Jokainen osa sinusta on jo kertonut minulle, vaikka et itse kykenisi.”

Se on sanottu. Nadiha on puhaltanut sisimpänsä tyhjäksi. Acanthan katse ei tunnu syyllistävältä. Acantha ei ole kuten hänen äitinsä, hän ei tuomitse, vaikka näkeekin. Nadiha uskaltaa vihdoin hengittää miltei vapaasti.

Huudot kaikuvat tilassa. Acantha näkee, ettei Nadiha aio luovuttaa, joten kääntyy vapaaehtoisesti kohti Korallitaloa.
Jos emme kykene muuhun, voimme vähintään etsiä sisaresi tai jomman kumman Kerefineistä. Joku osaa tehdä tästä lopun.”
Sikäli pääsemme edes tältä sillalta eteenpäin.” Nadiha katsoo Acanthan selän taakse vain nähdäkseen mustaan viittaan sonnustautuneen henkilön työntyvän naisvartijan päälle, työntävän aseensa tämän selkään. Nadiha ei värähdäkään. Ei värähdä Acanthakaan. Naiset hivuttautuvat toistensa vierelle ja ottavat jälleen toisiaan kädestä. He ovat huomanneet sen olevan ainoa keino selvitä.

Nadiha, me selviämme tästä”, Acantha kuiskaa. ”Ja sinä… Sinä opit joskus hyväksymään itsesi. Minä hyväksyn jo nyt.” Sanat tuntuisivat kenen tahansa muun sanomina pelkästään korneilta. Nadiha kuitenkin tietää Acanthan viimeiseksi ihmiseksi, joka uskoisi mihinkään toivon kaltaiseenkaan. Kenties juuri siksi sanat tuntuvat entistä painavammilta.

* * *

Kun jumalpatsas rikkoo korkean lasin, Jorin tuntee paniikin lamaannuttavan kehonsa. Hän ei ole koskaan ollut paniikin vallassa, ei edes Lintujen hyökkäyksen aikana. Hänen kehonsa on tottunut kestämään, mieli ei koskaan anna sen vaipua paniikkiin asti. Jorin on kuvitellut tuntevansa itsensä. Aiemmat kokemukset ovat saaneet hänet uskomaan, ettei hän hajoa pienestä, että hän toimii eikä jää paikalleen.

Ninaria ja Ietaa esittävän lasimaalauksen rikkoutuessa Jorin saattaa miltei kuulla, kuinka hänen esi-isänsä sekä kaikki aiemmat Suurvarikset nauravat lasin helinän tahtiin. He nauravat sille, mitä maailmasta on tullut.

Jorin ei voinut estää Lintuja hyökkäämästä eikä Anadilia tappamasta ainoaa todistusaineistoa, toista ihmistä, Lintujen johtajaa. Hän ei kyennyt jäljittämään Lintujen varastamaa vanhaa Musteenkantajaa. Eikä hän nähnyt ennalta Musteviittojen käyttävän tilaisuutta hyväkseen. Jorin on ollut liian keinoton, liian sokea kaikelle ympärilleen. Käki on päässyt pesiytymään Ietaan, eikä hän ole kyennyt tekemään sille mitään.

Kaaos ei lopu kaaoksella. Jorin ei tahdo taistella. Hän ei halua tappaa, koska kuolema osaa vain kylvää lisää kuolemaa. Silti muutakaan keinoa ei näyttäisi olevan. Jorin tietää ennestään, ettei Musteviittojen kanssa neuvotella. Miten paljon heitä onkaan; he ovat kuin kuhisevia hyönteisiä kuolleessa raadossa. Ieta on jo menetetty.

Kaiken keskellä Jorin huomaa ajattelevansa kahta asiaa. Toinen on hänen oma epäonnistumisensa Suurvariksena. Siinä ei ole mitään erityistä ajateltavaa. Lasin sataessa taivaalta hän ei voi enää muuttaa mitään.
Toinen Jorinin mieleen kipuava seikka on Inahe. Varikset ovat saaneet lentää minne tahansa, totuus Musteenkantajasta paljastua ja muinainen ikkuna rikkoutua, mutta jos Inahe on Jorinin ulottumattomissa, hän ei voi enää koskaan sulkea silmiään nukkuakseen. Inahe on täällä vain sen vuoksi, että Jorin on itsekkäästi halunnut niin. Hän on pitänyt Inahea luonaan kuin kallisarvoista esinettä.

Jorin ei voisi elää itsensä kanssa, jos Inahe kuolisi. On pelkästään hänen syytään, että Inahe joutuu elämään liian pienessä häkissä. Jorinin olisi pitänyt tukahduttaa omat halunsa ja keskittyä pitämään Athala sekä itsensä kasassa. Inahen vetäminen kaikkeen mukaan oli pelkästään väärin, Jorin ymmärtää sen nyt. Silti pieni, itsekäs osa hänen sydäntään kuiskaa hänelle, ettei riittäisi, että Inahe jäisi eloon. Inahen pitäisi jäädä hänen luokseen

Osa Jorinista toivoo, että kaikki Ietassa vain kuolisivat, jotta maailma voisi aloittaa alusta. Synnyttää uuden puhtauden kaiken vanhan ja kauan sitten mädäntyneen päälle. Jorin vetäytyy seinää vasten hengittäen raskaasti. Hän vetää naamion kasvoiltaan ja tiputtaa sen lattialle. Kaikki muukin revittäisiin auki, hän voisi aivan hyvin laskea muurinsa kaiken edessä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti