Luku 41: Vihastaan hiipunut
Heidät on lähetetty. Viesti kulkee
saarelta toiselle, Lilika istuu valtaistuimella tietäen istuvansa
siinä viimeistä kertaa. Varastettu kunnia, toisen puolesta kannettu
taakka. Mikään siitä ei kuuluisi hänelle sitten, kun veljet
saapuisivat. Musta ja valkea, hänen kaksi veljeään, toinen veren,
toisen sielun puolesta, molemmat yhtä tosia. Lilikan katse kiertää
salia. Tummia sävyjä, punaisia verhoja, kovin vähän valkoista,
vaikka linna on ollut kymmenten valkoisten hallitsijoiden hallussa.
Historia huutaa itseään julki jokaisessa kaukaisilta ajoilta
säilyneessä koriste-esineessä ja seinälle ripustetussa miekassa.
Paljon väkivaltaa, paljon sukupolvien välille unohtunutta surua.
Lilika on kävellyt niiden kaikkien kanssa, keskustellut niille,
kysynyt niiltä, kuinka täyttää sali, joka ei ole hänen
täytettävissään.
Lilika sivelee valtaistuimen kylkiä,
varoo kutsumasta sitä omakseen edes mielessään, sillä se ei ole
hänen, ei edes hänellä lainassa. Hän on vain tyttö, joka joutuu
istumaan sillä hetken, näyttämään hyvältä niiden silmissä,
jotka tarvitsevat johtajaa. Viimeinen sipaisu, hellä kuin jonkun,
joka tietää, ettei aio palata. Kiitos ja hyvästi, me emme tapaa
enää koskaan. Lilika nousee ylös.
Hovi on hiljaa, kun Lilika kulkee
suuren salin päästä päähän, tarkastelee jokaista
yksityiskohtaa. Tauluja teräväpiirteisistä miehistä valkoiset
kaavut yllään. Miksi jokainen valkea hallitsija on maalauttanut
itsensä vanhana? Lilika ei näe veljeään tekemässä samaa,
Endelion ei ole ihminen, joka suostuisi ikuistettavaksi. Endelion ei
aseta itseään samalle riville kuin aiemmat hallitsijat,
Endelionille on tärkeää olla aina heidän yläpuolellaan. Lilika
nyökkää kuville, ajattelee, että ilman niiden kuvaamia miehiä
Kriel olisi hänellekin turvallisempi paikka. Mutta ketä sellainen
ajatus on koskaan auttanut? Lilika hymyilee kuville vailla
katkeruutta. Toivottavasti elitte hyvän elämän, sillä minusta
tuntuu, että ymmärrän teitä.
Salista johtaa suuret portaat ylempiin
kerroksiin. Lilika katsoo niiden juurelta suurta tilaa korkeine
kattoineen ja raskaine pylväineen. Kaikki on kovin isoa,
mahtailevaa, mutta silti kovin yksinkertaista. Sali on vain
valittujen miesten leikkikenttä, ei mitään, jonka voisi ottaa niin
tosissaan kuin tummanpunaiset verhot ja maalaukset vaatisivat.
Kun Lilika kääntää selkänsä,
valo ei enää koskaan putoa ikkunasta kuten ennen, maalaukset eivät
enää vaihda katseita hänen kanssaan. Hän kävelee portaat ylös,
kiertää käytävät, sivelee pöytien kulmia, vanhoja maljakoita,
niissä kuolevia, vangittuja ruusuja. Joku kävisi siivoamassa ne
pois hänen jälkeensä, linnassa on aina joku sellaista varten.
Lilika kävelee suoraan torniin, jonne on jättänyt pinttyneet
muistot ja lapsuutensa rippeet, riekaleiksi revityt keväiset
iltapäivät. Kulkiessaan hän tietää astuvansa torniin viimeistä
kertaa, kohtaavansa itsensä vielä kerran ennen kuin jättää
kaiken keräämään pölyä ylleen.
Muistot eivät ole vanhenneet
päivääkään. Äidin katseet, vaativat ja tietävät. Iskut, jotka
seurasivat toisiaan kuin sairaassa tanssissa. Lilika näkee itsensä,
pienen tytön, lapsen, joka kohtaa aikuisen naisen ajatellen olevansa
tämän kanssa samalla viivalla. Naisen, jota ei kiinnostanut tietää,
kuinka paljon hänen kätensä tärisivät raskasta miekkaa
pidellessä.
Lilikan sormet kohtaavat seinän, jota
vasten hän on työntynyt. Hän kumartuu kohti lattiaa, silittää
sen kovia kiviä, jotka ovat ottaneet hänen verensä, kestäneet
hänen kompastuksensa. Ne eivät koskaan saaneet hänen kyyneliään
eivätkä saisi nytkään, Lilika osaa enää vain katsoa. Keho
muistaa kaiken, se on yhä valmis iskemään. Lilika pitelee kiinni
ohjaksistaan, hän ei ole enää siellä, hän ei ole eläin.
Lilika sulkee silmänsä, antaa
kosketuksen viedä. Kylmä kivi kuiskailee hänelle, kertoo elämästä,
joka oli, joka yhä elää tukahdutettuna hänen sisällään.
”Minkä vuoksi sinä saavuit?
Tulitko hakemaan sääliäni, hylätty kuningatar? Oliko tie
sittenkin liian raskas kannettavaksi?”
Keho ei ole unohtanut, miltä ääni
kuulostaa kimpoillessaan seinistä. Äiti elää yhä hänessä, äiti
ei kuolisi koskaan. Lilika ei avaa silmiään. Hän antaa äänen
puhua, se on myöhässä ja olemassa vain hänen muistoissaan. Se ei
kaataisi häntä.
”Minä tulin sanomaan hyvästit.”
”Et voi koskaan jättää minua
taaksesi.”
”En aiokaan. Sinä kuljet kanssani
hamaan loppuun saakka. Rinnallani, halusit sitä tai et.”
”Suretko sinä, Lilika, etten
koskaan rakastanut sinua?”
”Sinä et kysyisi noin. Sinä et
osaisi edes ajatella sellaista.”
Sormet sivelevät yhä kiviä. On
olemassa asioita, jotka eivät koskaan lähde, joista kukaan ei saa
koskaan tietää. Sydämeen suljettuja, raskaita ja mustia. Mutta
Lilikan taakka on kauttaaltaan valkoinen, ja sillä on ihmisen
kasvot.
”Minä lähden nyt.”
”Sinä kannat tekosi hautaan saakka,
etkö kannakin?”
”Olet oikeassa. Kukaan ei saa
tietää, mitä sinulle tapahtui.”
”Kuinka sinä voit elää sen
kanssa?”
Voinko minä? Elänkö minä?
Lilika vie kädet sydämelleen, pitää yhä silmänsä kiinni. Hän
tunnustelee rintaansa, sen alla sykkivää sydäntä, joka pumppaa
verta hänen ruumiiseensa, pitää hänet hengissä. Mutta onko hän
elossa? Hän tunnustelee, pitää kiinni rippeistään. Viedessään
kädet jälleen kivelle, koskettaessaan muistoaan hän tietää jo
vastauksen.
”Minä kuljen yhä eteenpäin. Ja
minä jatkan kulkemista.”
”Sekö on sinun vastauksesi?”
”Se.”
”Vihaatko sinä minua yhä? Onko
sisälläsi se raivo, joka vei henkeni?”
”Minä kuljen eteenpäin.”
”Se ei tarkoita samaa kuin
anteeksianto.”
”Ei ole mitään anteeksiannettavaa.
Kaikki on jo tapahtunut. Minä aion elää. Olen päättänyt niin.”
”Entä viha?”
Lilika huokaisee syvään. Hänen ei
tarvitse tunnustella sydäntään tietääkseen.
”En tunne sitä enää. Olen
kasvanut siitä irti. Olen kasvanut tästä irti. En ole enää
täällä. Minä jatkan.”
”Sinä jatkat.”
”Minä menen nyt. Olisi pitänyt
mennä jo kauan sitten. Mutta minä teen sen nyt, kävelen pois.
Hyvästi, äiti. Kannan sinua sydämessäni, kunnes tapaamme
jälleen.”
Silmät aukenevat, yksi kyynel tippuu
silmäkulmasta kylmälle kivelle. Lilika päästää irti kivistä,
nousee ylös, katselee ympärilleen. Pelkkä kivinen, ahdas torni. Ei
mitään muuta. Lilika katsoo pitkään, nyökkää ja astelee
takaisin portaisiin, kävelee pois.
*
Toive Solasin unisissa silmissä
värittyy Lilikalle erilaisena kuin koskaan aiemmin. Mies seisoo
suorassa hänen ovellaan, ilmeestä voi päätellä tämän
odottaneen kauankin, mutta ei asemansa puolesta, vaan jonkin aivan
muun, tummemman, intiimimmän. Solas kumartaa Lilikan saapuessa,
Lilika nyökkää ja astelee huoneeseensa. Solas seuraisi, jos tämän
tahtoisi tarpeeksi. Ja mies seuraa, sulkee oven perässään.
”Teidän korkeutenne… Lilika.”
Lilika katsoo Solasia suoraan silmiin.
Mies ei vapise hänen edessään. Hän vie sormensa kampaukselleen,
avaa sen, vapauttaa valkeat suortuvat harteille.
”Teidän… Sinun veljesi on
saapumassa takaisin.”
”Minun hallintokauteni on ohitse.
Sikäli sitä koskaan olikaan.” Lilika hymyilee. Katkeruus ei
maistu enää kielenpäällä, hän tietää paikkansa. Siinä ei ole
mitään nielemistä. ”Saarenvartijoihin on otettu yhteyttä,
kaikki on hallinnassa. Minä en saanut Endelionia muuttamaan
suunnitelmiaan, joten me kuljemme tämän kaiken loppuun nyt. Se
tapahtuu nopeammin kuin toivoin.”
Solasilla on syvän murheelliset
silmät. Ovatko ne aina olleet, vai näkeekö Lilika ne nyt eri
tavalla? Onko mies aina seissyt hänen edessään rukoilemassa
katseellaan hänen sääliään? Lilika hätkähtää, kun ymmärtää,
että hänen sydämensä täyttävä hellyys on aitoa. Ei ole enää
syytä huutaa. Ei ole ketään huutamassa, Lilikan sisin on
hiljennyt.
”Olisitko sinä toivonut, että
Endelion ei kohtaisi Remiä vielä?”
”Olen useasti kertonut sinulle, että
minun toiveillani ei ole täällä merkitystä. Olen hyväksynyt sen,
mitä tapahtuu.”
”Mitä sitten tapahtuu?”
”Pidä silmäsi auki, Solas, ehkä
sinä vielä näet.”
Solasin ranne kurottuu kohti Lilikaa,
vetäytyy heti takaisin näkymättömien rihmojen vetämänä. Solas
on itse vedellyt rihmoja, estänyt itseään tulemasta lähelle.
Lilikan sympatia ulottuu kaiken sen pohjaan saakka. Hän uskoo
ymmärtävänsä, näkevänsä, millainen ihminen rihmoja ohjaa.
Lilika vie kätensä Solasin rinnalle,
kurottaa kohti korkeaa, mustan merkin piilottavaa kaulusta. Hän
hivelee kaikkea, silittää miehen pelon uneen, kunnes jäljelle
jäävät vain surulliset silmät.
”Kun sinun veljesi palaa, minä
tiedän, kenelle kuulun”, Solas sanoo, kun Lilikan kädet
pysähtyvät tämän kaulalle.
Lilika kallistaa päätään.
”En lähde luotasi.”
Lilika painaa otsansa Solasin rintaa
vasten, hengittää miehen tuoksua syvälle sisälleen. Tumma, vahva.
Turvallinen.
”Kunhan et tee mitään hätiköityä.
Veljeni on vaarallinen mies.”
”Osaan työni. En anna sinulle
tapahtua mitään.”
”Älä minusta huolehdi”, Lilika
mutisee Solasin rintaan. ”Minä osaan pitää itsestäni huolta.
Olen aina osannut.”
Lilika ajattelee tornia, äitiään.
Rintaa ei vihlaise, keho reagoi, mutta ei nouse taistoon. Se alkaa
hiljalleen päästää irti. Mieli on jo päästänyt. Solasin kädet
kietoutuvat tiukasti Lilikan ympärille suojellakseen, melkein kuin
omistaakseen. Miksi ne ovat Lilikalle miltei sama asia?
”Voitko sinä koskaan antaa minulle
anteeksi?” Aikuisen miehen sortuneessa äänessä on jotakin
pohjattoman lohdutonta, perusteellisen väärää. Mitä Solas onkaan
nähnyt kaduilla eläessään, huokuu kaikkeen, mitä Lilika tämän
äänestä kuulee. On paljon sellaista, jota hän ei koskaan toivoisi
ymmärtävänsä.
Lilika nostaa päätään, katsoo
Solasia silmiin. Kahdet siniset silmät kohtaavat, sanoja ei tarvita.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti