Luku 32: Pakenevat säteet
Krielin taivaalla leijuva linna on
ulkoa valmis yhtä tornia lukuun ottamatta. Iltaa kohti kääntyvä
päivä värjää taivaan hentoon vaaleanpunaan ja persikkaan,
heijastaa viimeisen valonsa ikkunoihin. Ingon rakastaa auringon
leikkiä keskeneräisen tornin pinnassa. Se hehkuu kuulaissa,
vaaleissa sävyissä. Mikään hänen rakentamansa ei voisi koskaan
jäljitellä auringon säteitä, hän ojentaa sormiaan avonaisesta
ikkunasta ja sallii viimeisten säteiden hivellä ihoaan.
”Tahdotko valjastaa auringon?”
tuttu, heleä naisääni havahduttaa Ingonin.
”En tahtoisi vangita maailman
kauneinta voimaa”, Ingon hymähtää, ”enkä usko, että se minun
vangikseni suostuisikaan.”
Lyra astelee Ingonin rinnalle yllään
tavanomainen valkea mekkonsa, joka paljastaa olkapäät. Illaksi
kääntyvän auringon valossa Lyra näyttää aiempaa hauraammalta,
paljaaksi jäävä iho synnyttää särkyvän mielikuvan. Ingon
kääntää päänsä pois, Lyran näkeminen sellaisena muistuttaa
häntä siitä, että hänen kätensä eivät osaa korjata kaikkea.
Lyra ei siisti ulkomuodossaan mitään;
ei sido takkuisia, valtoimenaan juoksevia suortuviaan tai pue ylleen
siveellisempää mekkoa. Lyra seisoo Ingonin vierellä omana
itsenään, hivuttautuu vierelle. Aluksi Ingon säpsähtää naista
lähellään, sitten hän ymmärtää, että Lyra tahtoo vain nähdä
ulos kuten hänkin.
”Ai, torniako sinä olitkin
ihailemassa?” Lyran suuret, valkoripsiset silmät ovat niin lähellä
ja katsovat suoraan Ingoniin.
”Sitä, mitä siitä on jo
valmiina”, Ingon nyökkää.
”Endelion on paraikaa etsimässä
metallikuuhun rakentamaansa kaupunkiin kaikkea sellaista, jolla
selvitä täällä. Kenties hänellä ei ole riittävästi miehiä
rakentamaan tornia vielä loppuun.”
Ingon huomaa naurahtavansa.
”Mitä, oliko ajatukseni noin
absurdi?”
”Täällä on päivisin niin
kirkasta, että kaikki rakennustyö tehdään öisin”, Ingon sanoo
hymyillen Lyralle.
Hetken Lyran sinisilmät vain
tuijottavat. Kun ne kirkastuvat, Ingonin sisällä läikähtelee, hän
tietää naisen keksineen jotakin. Lyra tarttuu häntä ranteesta,
samasta kohdasta, josta tarttuu joka kerta. Ingonin sydän hypähtää,
kun hän ymmärtää, että kaiken Endelionin suunnitteleman kaaoksen
keskellä voisi joskus koittaa päivä, jolloin Lyra ei enää tekisi
niin. Ingonin sydän jyskyttää entisestään, kun hän ymmärtää
pelkäävänsä ajatusta naisen menettämisestä.
Lyra kuljettaa Ingonia perässään
kuin tuntisi suuret, tyhjät salit jo ulkoa. Endelionin
työskennellessä ja organisoidessa naisella on aikaa juosta
paljasjaloin vasta valmistuneilla lattioilla, ihailla kaikkea sitä,
joka on tai on tuleva.
”Minne me tänään menemme?”
Lyra kääntyy vain sen verran, että
valkeat hiukset keinahtelevat puolelta toiselle. Ingon erottaa kaiken
keskeltä leveän virnistyksen. Lopulta Lyra pysähtyy keskeneräisen
tornin edessä, raottaa ovea, joka vie suoraan ulos. Alas on
kilometrejä, valkean naisen ja alhaalla kiemurtelevan kaupungin
välissä on vain pieni, osittain valmistunut torni. Rakenteet ovat
hatarat, katosta puuttuu osa kokonaan.
”Lyra, me emme voi…”
”Miksi emme voisi?”
”Se on kesken. Endelion tuskin
haluaa –”
”Kuka välittää siitä, mitä
Endelion haluaa? Tämä on sinun elämäsi, eikä sitä kuulu elää
kenellekään muulle. Ota askel, jos tahdot, ja jätä ottamatta, jos
et.”
Ingon ottaa askeleen, nousee torniin
Lyran perässä. Lyra kiipeää portaat keskeneräiselle katolle kuin
olisi tehnyt niin kymmenesti aiemminkin. Aurinko välkehtii
metallikatolla, Lyra on jo istuutunut sen reunalle, kun Ingon saa
kammettua itsensä ylös asti. Lyran paljaat jalat heiluvat reunan
yllä, nainen ei pelkää istua lähellä avonaista taivasta.
Pilvet ovat raottuneet, katolta näkee
suoraan alas Krieliin. Saarien muodot erottuvat, Ingon näkee ylös
asti Kallasin vaihtelevat pinnanmuodot, kaupungin harmauden ja
mustan, tuhotun alueen, jolla ei asu enää ketään joukkosurman
jälkeen. Kaikki on ylhäältä katsottuna pientä, ihmiset ja talot
ovat pelkkiä ajatuksia, käyvän kellon pieniä rattaita.
”Endelion aikoo pommittaa alas
kaiken tämän”, Lyra sanoo tuijottaen alhaalle avautuvaa maisemaa.
”Pommittaa…?” Ingonin silmät
suurenevat. Hän pitää tiukasti kiinni katosta, mutta kurottaa
lukemaan Lyran ilmettä. Ilkikurisuus ja leikkisyys ovat tiessään,
Lyran kasvot ovat kalpeat ja vakavat.
”Hän näytti minulle pomminsa.
Krielissä käydään tällä hetkellä keskustelua siitä, kuinka he
aikovat saada Remi Lorianin antautumaan pommittamalla saaria.”
”Miksi hän pommittaisi oman
valtakuntansa?”
”Mistä lähtien sillä on lopulta
ollut hänelle merkitystä? Hän haluaa imperiuminsa. Hän haluaa
tämän”, Lyra sanoo osoittaen käsillään kaikkea sitä loistoa,
jonka keskellä he ovat. ”Olemme olleet typeriä kuvitellessamme
jotakin muuta.”
”Entä ihmiset?”
”Kenties hänellä on suunnitelma.
Minä en tiedä. Veljeni varmasti tietäisi.” Lyran äänessä on
syvää myrkkyä. ”Solas on pahin kaikista. Valehtelija kaikille
niille, joiden kanssa elää. Kuinka hän voi liehitellä Endelionin
siskoa ja olla samalla lojaali Endelionille? Se ei toimi sillä
tavalla.”
Lyran pudistellessa päätään Ingon
keskittyy laskevaan aurinkoon, sen hentoihin säteisiin, maailman
viimeiseen avunhuutoon. Älä anna minun kuolla, älä anna taivaan
palaa karrelle.
”Minä tahdon tehdä jotakin sen
eteen, ettei Endelion tekisi niin”, Ingon kuiskaa lopulta. ”Olen
ajatellut asioita.”
”Millaisia asioita?”
”Olen syöksynyt päin kuvia.
Kaikkia niitä, jotka vääristyvät ja kieppuvat ympäriinsä. Olen
oppinut erottamaan ne, jotka ovat totta.”
”Mitä ne kuvat ovat kertoneet
sinulle?”
”Ne ovat kertoneet asioista, joita
olen tehnyt ja jättänyt tekemättä. Ne ovat kertoneet minulle
joukkosurman ajasta. Sinä tiedät, että se, mitä minusta puhutaan,
on totta, ja sinä olet oikeassa.”
”Me olemme puhuneet tästä
aiemminkin. Auringonlaskussa, muistatko?”
Ingon nyökkää, vaisu hymy kareilee
hänen huulillaan. Kallasin auringonlasku, pehmeä ja lämmin, paljon
lempeämpi kuin se, joka huutaa heille punaisena taivaanrannasta,
pyytää viimeisillä voimillaan heidän apuaan.
”Nyt, kun olen enemmän itsessäni
kuin koskaan, ymmärrän, että olen Endelionin matkassa vain, koska
se tuntui ainoalta vaihtoehdolta”, Ingon huokaa. ”Olin jumissa.
En tiennyt, kuka olin, ja Endelion tarvitsi minua.”
”Hän tarvitsee edelleen. Sinua on
vaikeaa korvata. Ajattele, kuinka paljon voisit vielä pelastaa, jos
lähtisit. Hän ei ikinä löytäisi sinulle korvaajaa.”
”Ja minä lähdenkin. Heti, kun
laivamme laskeutuu jälleen Krielin maan päälle, minä lähden.”
Lyran silmät säihkyvät, hymy leviää
pitkälle. Nainen kumartuu oikaisemaan Ingonin lasit, silittämään
hänen päätään. Ingon säpsähtää, Lyra on liian lähellä ja
hän liian kaukana. Lyran katse ei kuitenkaan halua mitään. Nainen
on vain siinä, miltei iholla, kiitollisena.
”Entä sinä? Mitä sinä aiot?
Sanoit aiemmin, että…”
”Niin, minä sanoin, että minä
kuolen pian. Niin Endelion kuin minäkin tiedämme sen.”
”Et kai sinä vain ole sairas?”
Ajatus lävistää Ingonin keihään lailla, puhkaisee reiän hänen
rintaansa. Kaiken tämän aikaa Lyra on ollut hänen lähellään,
eikä hän ole ymmärtänyt. Lyra kuitenkin pudistaa päätään ja
nauraa.
”Ei, en minä ole, en lainkaan”,
Lyra vastaa puronaurunsa lomasta, ”kunpa olisinkin, niin tämä
kaikki olisi merkityksellisempää. Mutta minä olen terve, ruumiini
toimii yhä.”
Lyran ilme synkkenee, aurinko piirtää
varjoja toiselle puolelle kasvoja.
”Minulla on sellainen olo, etten ole
enää juuri kukaan”, Lyra sanoo katsoen Ingonin taakse, laskevaan
aurinkoon, paikkaan, jonne Ingon ei näkisi, vaikka katsoisi. ”Olen
käyttänyt roolini loppuun. Kaikki ne elämät, jotka olen saanut
elää läpi, ovat nyt tulleet loppuunsa. Minä en voi elää kauan
näin. Kun kuolemani kävelee vastaan, tunnistan sen ja otan
omakseni.”
”Tarkoitatko, että aiot lähteä
tästä elämästä?”
”Jos se tarkoittaa sinulle sitä,
kyllä, minä aion kuolla, kun sen aika tulee.”
”Mutta sinä olet niin elossa.”
Ingon ojentaa kätensä koskeakseen Lyran poskea, mutta pysähtyy
kesken kaiken, laskee kätensä alas. Lyra tarttuu siihen omallaan.
”Niin hirvittävän elossa.”
”Ei, Ingon, ystäväni, minä en ole
lainkaan elossa. Sinä olet, ja sinä heijastat eloasi minusta. Kun
minä lähden, toivon, että otat omaksesi sen, jonka vielä näet
minussa. Ota se kaikki, tule vapaaksi kaikesta sinua pidelleestä.”
Lyra vetää polvensa ylös reunalta,
istuu kuin pieni lapsi. Hatara, kivulias hellyys täyttää Ingonin
sydämen, mutta hän ei osaa tehdä sille mitään, se on hänelle
uusi kuva eikä hän kykene yhdistämään sitä ainoaankaan
aiemmista.
”En minä osaa”, Ingon parahtaa
ennen kuin huomaakaan, ”ei tavallinen elämä ole minua varten.”
”Miksi ei?”
”Ei se vain ole. Ei varsinkaan nyt,
kun kuvat ovat alkaneet kertoa itsestään enemmän.”
”Vain, koska sinä ajattelet, että
jotkin asiat eivät ole sinua varten, ei tarkoita, etteivätkö ne
olisi. Oletko koskaan ajatellut, että vain sinä itse voit määrittää
jotakin sellaista? Miksi määrittäisit itseäsi vastaan?”
”Minä en tiedä.”
Lyran päänpudistus on merkki
Ingonille. Kiilto pysyy silmissä, mutta sen luonto muuttuu, se ei
ole enää intoa, se on jotakin voimakkaampaa, rajumpaa.
”Ingon, minä en ole tiennyt
vuosiin, kuka minä olen”, Lyra sanoo hiljaa, ääni miltei hukkuu
lempeään tuuleen. ”Nyt, kun sinä olet vihdoin alkanut ymmärtää
itseäsi ja menneisyyttäsi, miksi antaisit minkään estää
itseäsi? Miksi tekisit kuten minä, ja etsisit vääristä
paikoista?”
”En osaa haluta tai vaatia. Mutta
minä aion paeta.”
”Siksikö, koska minä ehdotin sitä
sinulle? Ingon…” Lyran valkeat kulmat kaartuvat ylöspäin.
”Ei, en siksi”, Ingon sanoo
vahvemmin ja tietää tarkoittavan sanomaansa. ”En ole koskaan
halunnutkaan olla täällä. En vain ole ollut riittävän
tolkuissani ymmärtääkseni, mitä Endelion on todella tekemässä.”
Lyra nousee ylös silittäen Ingonin
päätä noustessaan. Ingon säpsähtää, harva koskee häneen yhtä
kevyin, vapain ottein kuin Lyra. Ingon ei tiedä, miltä näyttää
tai tuntuu, hän on ollut poissa niin pitkään. Hopeanharmaat
suortuvat roikkuvat usein rasvaisina silmillä, lasit joutuu joskus
työntämään nenältä. Kuva on alkanut eheytyä vasta nyt, on kuin
jokainen uusi auringonnousu palauttaisi yhden palasen paikalleen.
Ingon jää nojaamaan Lyran kosketukseen, antaa naisen kylmien käsien
tunnun jäädä iholleen.
”Lopeta sinä tämä hulluus minun
jälkeeni”, Lyra sanoo tasapainoillessaan reunalla. Ingon on
aikeissa kohottaa kätensä pysäyttääkseen naisen, estääkseen
tätä leikkimästä hengellään. Lyra ei horjahda, hänen
tasapainonsa on täydellinen. Hiukset keinuvat tuulessa, Ingon
katselee siivetöntä, valkeaa joutsenta. Se on jälleen valkea.
Kun Lyra kiepsahtaa takaisin ja
astelee paljasjaloin portaille, Ingon huomaa itkevänsä. Naisen tapa
kulkea kuin mikään maailmassa ei pitelisi tätä saa Ingonin
ruumiin vapisemaan kauttaaltaan. Lyra kääntyy katsomaan häntä
vain kerran, hymyilee niin, että hampaat näkyvät. Huulet sanovat
jotakin, mutta viimeiset, hiipuvat säteet estävät Ingonia
näkemästä, mitä. Lyra laskeutuu portaat alas, jättää Ingonin
kuuntelemaan keveän tuulen sointia korvissaan. Aurinko laskeutuu
Lyran mukana, Ingon löytää itsensä istumasta vielä tähtien
levittyessä peitoksi hänen ympärilleen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti