Luku 27: Tähtien alla
Taivas on puutarhasta katsottuna
suunnattoman suuri, iänikuinen kangas. Lilika istuu viileällä
nurmella sivellen sitä sormillaan, pitäen katseensa tiiviisti
tähtien täplittämässä indigonsinessä. Niin kauan, kun tähdet
pysyvät taivaalla, valaisevat hänen yönsä, hänen yksinäisyytensä
ei räjähdä rinnassa.
Linnan pihamaa on öisin hiljainen,
vaikka vartiota on Kallasin iskun jälkeen kiristetty. Lilika saa
istua rauhassa, kukaan ei tule keräämään häntä sisälle kylmien
seinien turvaan. Ajatus synnyttää kuplivaa naurua hänen sisälleen.
Kun hän oli lapsi, Ethé tai linnan palvelusväki hakivat hänet
aina suojaan, jos hän jäi öisin harhailemaan, mutta hänen
ollessaan kuningatar kukaan ei ole osoittanut vastaavaa kiinnostusta.
Kun askeleet kuuluvat kauempaa, Lilika
kohottaa valkean päänsä, mutta ei nouse. Tarkoin leikattu nurmi ei
juuri anna ilmi Solasin askelia, Lilika kuulee ne vain, koska on
täydellisen hiljaista. Kaupungin öiset äänet eivät kuulu linnan
piirin sisään, Lilika on kaksin yön kanssa, kunnes Solas saapuu
rikkomaan maiseman.
”Teidän korkeutenne, te
vilustutte”, Solas sanoo vilkuillen ympärilleen.
”Ei täällä ketään ole, Solas,
sinä voit tiputtaa muodollisuudet.”
Solas hymyilee surumielisesti.
”Kuinka sinä jaksat?”
”Minä hengitän yhä.”
Solas asettuu seisomaan aivan Lilikan
vierelle. Miehen varsi tuntuu olevan loputtoman pitkä, kun tämä ei
istuudu hänen viereensä. Lilika taputtaa ruohoa vierellään,
pyytää Solasia jäämään. Hänen yllätyksekseen Solas istuutuu
nurmelle miltei heti. Mies näyttää irralliselta, isolta
pihakoristeelta istuessaan polvet koukussa ruusupensaan vierellä.
”Lilika… Minä tahdon sinun
muistavan, että mikään tästä ei ole sinun vikasi.”
Lilika pudistaa päätään.
”Tiedän sen. Se ei silti estä
minua tuntemasta kaikkea sitä, mitä Ethén kaltaisen ihmisen
menettäminen minussa herättää.”
”Olitteko te läheisiä
lapsuudessasi?”
”Ethé oli minulle enemmän äiti
kuin oma äitini.”
”Sure aikasi, anna itsellesi oikeus
tunteisiin.”
”Niinhän minä annankin”, Lilika
sanoo kyeten jo hymyilemään Solasin holhoaville sanoille. Jos mies
yrittää paikata vanhemman paikkaa Lilikan elämässä, tämä tekee
sen kömpelösti, aloittelijan ottein.
”Minä pelkään sinun puolestasi”,
Solas pudottaa huuliltaan. ”Sinä olet joutunut kestämään niin
paljon.”
Sääliä valuu Solasin äänestä
nurmelle. Lilika on väsynyt siihen.
”Mitä sinulle tapahtuu, jos joudut
tekemään vielä jatkossa jotakin tällaista? Sinä jouduit
teloittamaan oman äitihahmosi. Sinä olet alituisesti sellaisten
paineen alaisena, etten tiedä, miten minä voin mitenkään pidellä
sinua pystyssä.”
Et sinä voikaan. Se ei ole sinun
tehtäväsi, rakas, hölmö ystäväni. Lilika
hymyilee vaisusti, vaikka hymyt eivät hetkeen tunnukaan hymyiltä
sen jälkeen, kun on nähnyt rakkaan ihmisen notkahtavan
hervottomaksi köyden päässä.
”Olet
joutunut kasvattamaan melkoisen kuoren kyetäksesi olemaan Krielin
kuningatar. Muistathan, että sinä olet ihminen sen alla?”
Voi, Solas. Lilika hymyilee miehelle
ja ajattelee, ettei tällä ole aavistustakaan siitä, millaiseksi
Lilika on joutunut kasvamaan. Hän on vanhennut ennen aikojaan,
kasvattanut kuoren tullakseen itse siksi aikuiseksi, jota hän
lapsena tarvitsi.
”Minä tiedän, että minulla on
kaikesta huolimatta ihmissydän”, Lilika kuiskaa. ”En erehtyisi
hetkeksikään kuvittelemaan itsestäni mitään muuta. Olen ihminen,
tunnen ihmisen tunteita. En ole se kuori, jota pidän yllä päivisin.
Nämä yöt auttavat minua muistamaan sen. Katso ylös ja sano, että
tiedät jotakin lohduttavampaa, ja minä sanon sinulle, että sinä
valehtelet.”
Tähdet sykkivät tummalla kankaalla
kuin pienet lamput. Yksikään Kallasin mekaanikko ei osaisi luoda
mitään niin pysyvää, todellista, silti ailahtelevaa kuten mikä
tahansa muukin. Tuhansien tähtien alla Lilika tuntee olonsa
riittävän pieneksi. Hän on ihminen jälleen.
”Sinä
kannat kaiken niin yksin”, Solas huokaa. Miehen ei tarvitse tarjota
mitään, Lilika tietää kertomattakin, että Solas tahtoisi täyttää
hänen yksinäisyytensä hiljaisilla kävelyillä, illaksi
taittuvilla iltapäivillä puutarhassa lehvien varjossa.
”Onhan minulla tehtävää”,
Lilika hymyilee, ”ei väliaikainen kuningatar saa koskaan seistä
tyhjillään.”
”Sinä tiedät kyllä, mitä
tarkoitan.”
Lilika kääntyy Solasin puoleen, vie
kätensä miehen kasvoille, pitelee niitä kuin veistosta.
”Linnan salit ovat suuria
täytettäväksi kenelle tahansa”, Lilika kuiskaa, ”mutta minä
olen onnekas, kun minulla on tähdet ja joku, jonka viereen nukahtaa.
Se, minkä sinä tulkitset yksinäisyytenä, on minun oma valintani.”
”Et siis aio päästää minua
lähemmäs.”
”’Lähemmäs’ on paikka sinun
päässäsi, Solas, todellisuudessa sitä ei ole olemassakaan.”
Solas
nyökkää hiljaa. Tähdet
heijastuvat miehen silmistä, mutta sekin on vain kuvitelmaa, Lilika
ei tahdo miestä kokonaan. Hän ei halua yötaivasta toisen silmien
sirottamana.
”Olen varsin itsekkäästi tehnyt
sinusta kanavan käsitellä sitä yksinäisyyteni osaa, jota en kestä
kohdata”, Lilika huokaa. ”Olen paljastanut sinulle merkkini ja
osallisuuteni kapinaan. Olen tehnyt niin tarkoituksella.”
”Minä tiedän sen, teidän
korkeutenne.”
Solasin puhuttelutapa saa Lilikan
hymähtämään.
”Tiedätkö, että useat entiset
hallitsijat eivät koskaan ottaneet puolisoa?”
Solas pudistaa tummaa päätään.
”Miksi epäilet asian laidan olleen
niin?”
Solas on hiljaa, puutarhassa kaikuu
vain yö.
”Toki
kyse on siitä yksinkertaisesta seikasta, ettei hallitsijoiden
tarvitse hankkia jälkikasvua taatakseen asemansa periytymisen.
Systeemi pitää huolen siitä, että valitut lapset syntyvät
maailmaan
sadan vuoden välein”, Lilika tokaisee kuin lukisi suoraan
lapsuutensa maailmasta kertovia kirjoja. ”Mutta siinä on muutakin.
Linnan suuret salit, korkeat katot, mittava piha… Valtaistuin on
yksinäinen paikka. Kaiken sen täyttämiseen voi jäädä koukkuun.
Kun kävelee linnassa
yksin, on helppoa humaltua siitä tunteesta, ettei kaikkea sitä
täyttämään tarvita ketään muuta.”
”Sinun
veljelläsi tuskin on aikomustakaan avioitua, jos hän kerran…”
Solasin sanat jäävät kurkkuun, Lilika tuntee epämääräistä
huvittuneisuutta miehen vaivautuneisuudesta.
”Endelion tahtoo vain Remin. Remin
ja imperiuminsa. Hänen ajatuksissaan ei ole sijaa millekään
muulle.”
Solasin katse painuu maahan, kosteaan
ruohoon.
”Sinä
ajattelet sisartasi. Sitä, että veljeni pitää Lyraa vierellään,
vaikka ei välitä hänestä.”
Solas hätkähtää. Mies mahtaa
ajatella jääneensä vihdoin kiinni, mutta Lilika on nähnyt huolen
tämän olemuksessa jo aiemmin.
”Olen pahoillani, teidän
korkeutenne, mutta Endelion… Endelion ei ole hyväksi jo ennestään
hauraalle Lyralle.”
”Minun veljeni ei ole hyväksi
kenellekään.”
”Mutta Lyra…”
”Emme voi päättää hänen
puolestaan.”
Keskustelu jää leijumaan ilmaan
kummankin tartuttavaksi, mutta Lilika ja Solas vaikenevat hetkeksi.
Menneiden päivien tapahtumat istuvat painavina Lilikan rinnalla,
mutta ne eivät ole pois sysättävissä. Hänen täytyy kantaa ne
yksin, vaikka Solas istuukin hänen vierellään. Silti miehen
painaessa päänsä hänen olalleen, hän ei vetäydy pois.
”Valtaistuin
on yksinäinen paikka olla”, Lilika sanoo lopulta. ”Valitut
seisovat alituisesti hauraalla lasilla. On täysin heistä kiinni,
käykö heidän taakkansa liian suureksi ja rikkoo lasin. En toivo
sellaista taakkaa itselleni.”
Solas nostaa päänsä, katse kysyy
suun puolesta.
”Minä jätän Endelionille ne
valinnat, jotka ovat hänen syntymästään saakka olleet hänen. Jos
hän tahtoo imperiumin, jota hallita ylhäisestä yksinäisyydestään,
se on hänen päätöksensä. Minä osallistun kaikkeen vain olemalla
ruusu ja tekemällä, mitä ruusun on tehtävä.”
”Minä en edelleenkään kykene
uskomaan, kuinka sinä selviät hengissä taakkasi alla. Ylläpitämäsi
kulissit ovat niin suuret. En olisi koskaan voinut kuvitella sinun
olevan ruusu.”
”Sittenhän minä olen onnistunut.”
”Kauanko sinä joudut vielä
onnistumaan?”
Hymy Lilikan kasvoilla kertoo
Solasille, ettei tämä koskaan saisi tietää vastausta. On osa,
jonka Lilika pitää aina itsellään. Se osa, joka välittää
tietoa Remille, on Lilikan oma aivan kuten sekin, joka piiloutuu
puutarhan takana avautuvaan maailmaan. Sillä tavoin kaikkea sitä ei
ole surullista kantaa, se muuttuu kauniiksi kuten tähdet taivaalla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti