Luku
11: Lasinpalasia
Ingon
seisoo kynttilöin valaistulla käytävällä tuijottaen kahta kuvaa,
jotka näyttävät aivan
ihmisiltä. Hän
katsoo ensin pitkää,
mustahiuksista miestä, jolla on surulliset silmät. Ingonille
nimetöntä, sillä jos hän on koskaan kuullut miehen nimen, hän ei
enää muista sitä. Toinen hahmoista on Lyra, nainen, joka on
rikkonut Ingonin kuvat, astunut niihin sisään, huutanut ja
koskenut. Ingon tuijottaa kuin halvaantuneena Lyraa
ja miestä tämän seurassa. He puhuvat, ja Ingon kuulee. Kerrankin
hän on niin kiinni ruumiissaan, että hän kuulee.
Mies
on lähellä Lyraa. Rakastettu, Ingon
sanoo itselleen, mutta kuvat hajottavat sanan heti. Ei, ei
rakastettu. Mies on lähellä, mutta ei pitääkseen sydämellään.
Mies katsoo Lyraa kuten
katsotaan sellaista, joka tahdotaan pelastaa hinnalla millä hyvällä.
Kuin siskoa. Veli, Ingon
ajattelee, ja kuvat vahvistuvat. Hänen nimensä on Solas,
ne kertovat, ja Ingon huomaa
nyökkäävänsä niille.
”Lyra,
ole kiltti ja kuuntele minua”, Ingon kuulee Solasin puhuvan.
Epätoivoinen, väsynyt ääni. Omalla tavallaan jo luovuttanut.
”Minun olisi
pitänyt tehdä tämä selväksi jo kauan sitten.”
”Älä puhu minulle kuin omistaisit
minut!” Kiivaus Lyran äänestä poikkeaa huomattavasti siitä
raivosta, jonka Ingon sai osakseen. Ingonin on vaikeaa kuvitella
katsovansa samaa naista, samaa myrskynsilmään kadonnutta,
kovakatseista naista.
”Lyra. Minä tahdon vain auttaa
sinua. Rakas siskoni, sinä et voi olla tosissasi tämän suhteen
kaikkien niiden vuosien jälkeen. Minua pelottaa, mitä hän tekee
sinulle, jos annat tämän jatkua.”
Ingon kallistaa päätään kuin
sisarukset puhuisivat hänelle. Kuvat ovat selkeät, hän ymmärtää
heidän keskustelevan Endelionista. Hän on nähnyt kuninkaan kädet
Lyran vyötäisillä, kuullut Lyran nauravan puronauruaan miehen
seurassa. Ingon ei tiedä mitään siitä maailmasta. Hänellä on
aina kylmä, niin suunnattoman kylmä.
”Se ei satu olemaan sinun asiasi”,
Lyra sanoo kiivaasti kuin olisi yhä viisitoistavuotias ja peloissaan
siitä, että hänen veljensä on oikeassa.
”Hän vain käyttää sinua!”
”Miksi hän ei käyttäisi? Mitä
sinä oikein pelkäät? Keksitkö sinä muka jotakin parempaa käyttöä
minulle?”
”Lyra rakas, tässä ei ole kyse
kenenkään käyttöarvosta. Sinä olet ihminen. Sinä olet minulle
tärkeä, enkä minä kestä katsella tätä enempää.”
”Ethän sinä katsele mitään. Et
sinä ole yläilmoissa. Sinä olet täällä ja panet hänen
siskoaan.”
Ingon tunnistaa häpeän heti, kun
näkee sen. Sen kanssa hän on elänyt. Solas perääntyy siskonsa
luota, kääntää kasvonsa kuin lyötynä. Ingon ei näe Lyran
kasvoja, mutta kykenee kuvittelemaan niille tietävän hymyn.
”Ei minua odota tässä maailmassa
mikään. Mustalla merkityt eivät voi mennä minnekään tai tehdä
mitään”, Lyra jatkaa. Ingon kuulee äänen muuttuvan joka sanalla
ontommaksi. ”Jos Endelionilla on minulle käyttöä, olen siitä
pelkästään iloinen. Milloin joku ei ole halunnut käyttää
minua? Siitähän tässä kaikessa on teille aina kyse!”
Solas yrittää pudistaa päätään,
mutta Lyran raivo on vasta heräämässä. Ingon tunnistaa
ensiaskeleet, hän on nähnyt ne itse hyvin läheltä. Nyrkkiin
puristuvat kädet, levottomat jalat. Kasvoja hän ei näe, mutta hän
osaa kuvitella ne. Pelkkä mielikuva saa hänen kehonsa vapisemaan
entisestään.
”Vai siitäkö tässä onkin kyse –
sinusta? Eikö hänen siskonsa riitä sinulle? Tahdotko sinä
minutkin?” Raivo on jo hiipinyt sanoihin, myrkyttänyt ne mustiksi.
Lyra ei kuulosta enää itseltään. Puronaurusta ei ole tietoakaan.
”Kauanko olet odottanut, että pääset käsiksi minun ruumiiseeni?
Onko siinä enää mitään otettavaa sinulle kaikkien niiden
kertojen jälkeen, jotka annoit minun hankkia meille rahaa sen
avulla?”
”Lyra rakas, älä! Minä en ikinä
edes ajattelisi –”
”Mistä minä enää tiedän, mitä
sinä ajattelet, kun sinä olet suonut katseitasi
lapsikuningattarelle kaikki ne vuodet, jotka olemme viettäneet
täällä!”
”Minä
en koskaan satuttaisi sinua. En ikinä, Lyra. Sinun täytyy uskoa se.
Enkä minä… ei Lilika
ole…”
Lyra sylkäisee veljensä kasvoille,
saa tämän säpsähtämään, mutta ei pakenemaan. Ingon ei ole
varma, muistaako hän enää hengittää, hän seuraa kaksikkoa kuin
näytelmää, joka on tuotu keskelle käytävää vain häntä
varten. Hän ei osaa kääntää katsettaan, vaikka haluaisi.
”Painu
helvettiin minun silmistäni!” Lyra huutaa veljelleen. ”Sinä
olet aivan kuten kaikki muutkin! Haluat panna minua niin
kuin jokainen mies ennen
sinua. En odottanut mitään vähempää sinulta! Ala mennä! Häivy
siitä!”
”Lyra kiltti, mistä sinä puhut”,
Solas parahtaa. Ingon ei ole varma, näkeekö kyyneliä miehen
silmissä. ”Tässä ei ole lainkaan järkeä. Sinä puhut sekavia,
Lyra. Mikä on hätänä? Onko hän satuttanut sinua jotenkin?”
”Älä tule lähemmäs! Mene pois!
Olet kuten kaikki muutkin! Sairas ja likainen!”
Solasin yrittäessä koskettaa
siskoaan Lyra väistää kuin uhattuna. Ingon, joka ei kykene
lähtemään pois paikalta, kohtaa Lyran kuumeiset silmät ja
hätkähtää, kun nainen tuleekin lähemmäs. Lyra juoksee aivan
lähelle Ingonia, räväyttää hänelle leveän hymyn ja tarttuu
häntä kädestä.
”Vai
olit sinä täällä kuuntelemassa”, Lyra sanoo kasvoillaan niin
leveä hymy, että aiempaa raivoa on miltei mahdotonta paikantaa.
Solas jää katsomaan käytävän toiseen päähän, kun Lyra nappaa
Ingonin matkaansa ja lähtee juoksemaan jonnekin, jossa Ingon ei ole
koskaan käynyt. Portaat ja käytävät menevät sekaisin, mutta
Ingon ei osaa pysähtyä. Hän
seuraa juoksevaa naista, joka pysähtyy vasta korkealla tasanteella,
jonka parveke viettää kaupunkiin päin. Useat kymmenet valot
peittävät yön kuin maanpäälliset tähdet. Kaiken takana
häämöttää alati elävä meri.
Vasta
pysähdyttyään Lyra vetää henkeä ja nauraa. Se kuulostaa
tukehtumiselta, Ingon ojentaa kätensä auttaakseen. Lyra vain
huiskauttaa omaansa, nauraa niin, että se näyttää miltei
kipeältä. Ingonin onnistuu vetää varovainen hymy kasvoilleen,
niin todelliselta Lyra näyttää hänen edessään. Kauttaaltaan
valkoinen nainen yötä vasten.
Ingon nojaa kaiteeseen, kääntää
katseensa kohti kaupungin valomerta. Lyra asettuu hänen vierelleen,
vaikka hän on jo ehtinyt osittain toivoa, että Lyra hylkäisi hänet
yksin aivan yhtä mielivaltaisesti kuin otti seuraansakin.
”Uskomatonta, millainen holhoaja
minun veljestäni on tullut”, Lyra sanoo hymyillen leveästi.
”Minusta hän… hän näyttää
välittävän sinusta kovasti.”
Lyra lyö kätensä yhteen. Ingon
säpsähtää, kuvittelee Lyran hajoavan taas.
”Sinähän puhut minulle!” Naurua.
”Näetkö sinä minut? Tiedätkö, kuka olen?”
”Näen, tiedän. Sinä olet Lyra. Me
olemme Valierissa – mutta emme kovin useaa yötä.”
Lyra nyökkäilee hyväksyvästi.
”Tiedäthän sinä sitten jotakin
tästä todellisuudesta.”
Ajoittain. Lyra on niin kirkas, niin
räikeän elossa, etteivät edes Ingonin kuvat sotke tätä.
Toisaiseksi kukaan ei ole pysynyt selkeänä niin pitkään. Kaikki
sekoittuvat johonkin, palaavat takaisin muistikuvien sotkusta vain
satunnaisesti.
”Kuinka
usein sinä katoat tuonne jonnekin?” Lyra heiluttaa kättään
Ingonin pään päällä.
”Joka hetki”, Ingon sanoo hiljaa.
”Nytkin?”
Ingon nyökkää.
”Sen luulisi olevan raskasta.”
”Kaiketi.”
”Kaiketi? Etkö sinä tiedä?”
”Minulla ei ole koskaan ollut
muutakaan.”
On Lyran vuoro nyökätä. Nainen
kääntää päänsä kohti yötä, kohti korkealla lentäviä
ilmalaivoja ja niiden seassa hehkuvia tähtiä. Ne ovat kirkkaammat
alhaalta käsin katsottuna. He ovat lentäneet kauan.
”Ihanaa olla pitkästä aikaa maan
pinnalla”, Lyra huokaa. ”Kaipaatko sinä yhä verstaallesi?”
”En tiedä”, Ingon sanoo hiljaa.
”En osaa juuri nyt kaivata oikein mitään.”
”Anteeksi, että minä kosketin
sinua sillä tavalla aiemmin”, Lyra sanoo yllättäen silmät
kiiltäen. ”Minä teen sellaista usein. Ylitän rajoja, joita
itselläni ei ole. Unohdan, että toisilla on ne yhä.”
”Ai kuten… ne viitat?”
”Sinä siis kuulit sen keskustelun.”
Lyra huokaisee syvään. ”En ole varma, olisiko sinun kannattanut
kuulla sitä.”
”En voinut muutakaan. Tämä”,
Ingon sanoo osoittaen päätään, ”salli minun olla silloin
riittävän läsnä. Te taisitte todeta huhut minusta tosiksi.”
Lyra ei käännä katsettaan. Ei edes
räpäytä silmiään.
”Minua ei kiinnosta, ovatko ne totta
vai eivät”, Lyra sanoo selkeällä äänellä. Aiempi puuroinen,
suuttunut ääni on kokonaan poissa, se versio Lyrasta on täysin
pois pyyhitty. Irrallinen viha on taas piilossa pilvien takana. ”Suo
anteeksi kieleni, mutta minua ei aivan todella kiinnosta, kuka
Krielissä panee ketäkin. Pankoon vaikka eläimiään. Kaikki
satuttavat ja tulevat satutetuiksi. Tekevät sitä, mikä saa heidät
tuntemaan itsensä todelliseksi.”
Kuva alkaa säristä. Ingon näkee,
kuinka se rispaantuu reunoistaan. Lyran sanat tekevät jotakin
aidoksi, konkretisoivat nimettömän sotkun, jota Ingon ei ole saanut
kasaan. Ennen kuin Ingon ehtii huomata, kuumat kyyneleet valuvat
hänen poskillaan.
”Totta puhuen, minä en tiedä, mitä
minä olen tehnyt”, Ingon sanoo. ”Jos huhut pitävät paikkaansa,
minä… minä en tiedä, mitä ajatella siitä. En ole… en ole
kyennyt yhdistämään palasia.”
”Palasia? Mitä sinä et osaa
yhdistää?”
”Minä olen lasia. Rikkinäistä
lasia. En osaa kuvailla sitä muuten.”
Lyran silmät ovat täynnä
kiinnostusta. Sen Ingon osaa yhä lukea ihmisistä.
”Kaikki
palaset ovat hajallaan. Ne näyttävät eri kuvia. En osaa yhdistää
niitä. Jotkin kuvat ovat rumia, vääriä, en tahdo nähdä niitä.
Vääntyneitä käsiä ja kylmiä huulia. En ymmärrä niitä
lainkaan. Muistan vain turvan niissä.
En näe itseäni, olen ulkopuolella, katson kuvaa ymmärtämättä,
näkemättä kokonaan. Jos siinä
olen minä, voin vain luottaa turvallisuuden tunteeseeni. Ehkä
se tarkoittaa, että ne
hirvittävät kuvat ovat
todellisia.”
Lyra hivuttaa kätensä Ingonin
omille. Ingon ei väistä. Lyran kädet ovat miltei yhtä kylmät
kuin hänenkin, ne eivät lämmitä, mutta ovat hyvät hänen
omillaan. Niitä ei tarvitse siirtää pois.
”Sinä
et siis näe itseäsi kokonaisena? Siksi et tiedä, mitä teet?”
”Niin sen voisi sanoa”, Ingon
huokaa. ”Nytkin odotan hetkeä, jolloin ymmärrän, etten oikeasti
ole tässä hetkessä. Katson tätäkin ulkopuolelta.”
”Entä tuntuuko tämä
turvalliselta?”
”En ole varma. Tämä tuntuu…
erilaiselta.”
Lyra virnistää. Nainen puristaa
Ingonin käsiä lujempaa, mutta ei satuttaakseen, pelkästään
vahvistaakseen läsnäoloaan, kertoakseen olevansa siinä, pitämässä
hänestä kiinni. Lämpö viriää Ingonin ruumiiseen, läikähtää
sisällä.
”Jos sinä et näe, sittenhän sinut
täytyy saada näkemään. Totta puhuen sinä ärsytät minua
hirveästi”, Lyra sanoo nauraen. ”Minä inhoan sitä, kun ihmiset
sulkeutuvat. Eivät avaa itseään minulle mitenkään.”
Ingon kohottaa kulmiaan. Lyra pitää
yhä kiinni hänen käsistään.
”En jaksa katsella sellaista. Sinä
olet minun haasteeni. Minä avaan sinut. Surkeaahan se vain on, jos
Krielin paras mekaanikko osaa korjata mitä tahansa muuta kuin
itsensä. En suostu siihen.”
Lyra irrottaa kätensä otteesta ja
tökkää etusormellaan Ingonin otsaa.
”Minä otan selvää siitä, mitä
täällä on, mikä saa kuvat takaisin yhteen.”
Ingon aikoo avata suunsa, sanoa mitä
tahansa, mutta Lyra on jo poissa, juossut takaisin sisälle linnaan.
Vain hento, raikas tuoksu ilmassa kertoo hänen olleen hetki sitten
siinä. Ingon vie kädet kasvoilleen, ymmärtää Lyran todella
olleen siinä, pitäen hänestä kiinni. Talojen valoista ja
ilmalaivojen suhinasta täyttyvä yö kaappaa Ingonin syleilyynsä.
Ingon jää parvekkeelle tuijottamaan valoja, kunnes aamu hohkaa
niiden takaa, tekee ne pienemmiksi kuin ne ovatkaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti