Sydämen laulu

Marjat lepäävät puupöydällä siivottuina. Punaisia marjoja, punaiset kämmenet kuin veren koskettamat. Elena kerää metsän lahjat pieneen koriin, niitä tarvittaisiin myöhemmin. Lattia antaa Elenan askeleet ilmi, kiikkustuolissa torkkuva isoäiti korahtaa, mutta ei herää. Unen viitta pysyy harteilla. Elena jättää metsäntuoksuiset marjat ja nukkuvan isoäidin mökin suojiin ja kulkee uusi takki yllään polkua pitkin kylään.

Elenan askeleissa kuultaa kiire, olisi palattava takaisin kotiin ennen kuin aurinko keräisi säteensä ja veisi ne vuorten taa levolle. Isoäiti ei saa herätä, isoäiti on nähnyt elämän nurjaksi käännetyn puolen. Hän sen kun uinuisi yli päivän kannen, Elena ehtisi kyllä takaisin ennen pimeää.

Aivan kylän liepeillä, vain muutamien askelten päässä polusta leijuu merkillinen hohde, menneiden aikojen aarnivalkea, noitatuli. Elena siristää silmiään. Kyläakkojen höpinöitä! Pelkkä vääristymä auringosta, luonnonilmiö, ei mikään sen suurempi. Elena pudistaa päätään ja antaa polun viedä hänet kohti kylää. Mausteiden ja tuoreen kalan tuoksu hukuttavat alleen ajatuksen hohteesta mättäiden takana.

Elenan maksaessa kalan lähimökin rouvalle hän kiristelee hampaitaan. Uuden takin olisi parempi kestää pitkään, sillä kolikot sen kuin hupenevat hänen käsistään. Vanhempi nainen katsoo Elenaa kulmiensa alta ja avaa suunsa yllättäen.

”Onkos naapurin tyttö jo kuullut tämän kylän ukkojen uudesta villityksestä?”

Elenan kulmat kohoavat.

”Ne sanovat, että siellä meidän metsissämme, idässä päin, on sellainen nainen, ettei toista.”

Sydän takoo luuvankilassaan, Elena tuijottaa rouvaa hämmennys piirteissään.

”On kuulemma vienyt jo idänportin miesten sydämiä vaikka millä mitalla.” Rouva tuhahtaa. ”Mikä se sellainen akka on, joka vetää meidänkin Markin joka ilta metsiin samoilemaan, kerro sinä minulle.”

Elenan sydän hakkaa hakkaamistaan. Valo metsässä. Aarnivalkeat.

”Minä en ole nähnyt mitään naisia meidän metsissämme”, Elena sanoo. ”Etteivät vain olisi keksineet keinoa huiputtaa teitä vaimoja.”

Lähimökin rouva pudistaa päätään, pyyhkii harmaan hiuksen kalanhajuisilla käsillään pois kasvoilta.

”Ei, kyllä se meidän Mark on jonkin vihoviimeisen villityksen saanut. Jokin sen sydäntä sinne vetää. Mutta aina se vastaa, että et sinä Lisa sellaista ymmärtäisi, eivät sellaiset naiset sinulle näyttäydy. Sanopa se.”

Jokin kylmä risteilee Elenan sisällä, sydän hajoaa rintaansa. Aurinko laskee, pian olisi mentävä. Isoäiti heräisi uuteen iltaan yksin, eikä Elena tahdo sen tapahtuvan. Naapurin rouva läimäisee kätensä pöydälle ja alkaa nauraa, Elena hymyilee, kun ei muuta osaa.

”Ai mutta, mitä minä tätä sinulle kerron, naimaikäiselle tytölle! Ukkojen juttujahan ne vain ovat. Jos sillä rentulla on itämetsässä jokin nuori heitukka, enköhän minä siitä kuule, kyllä routa porsaan kotiin ajaa. Riehukoon aikansa ja kyllästyköön. Mutta olisi Jumalan tähden hiljaa, pelottaaa pian nuoremmat korvat jutuillaan ihmeellisestä metsänaisesta.”

Elena vetää kalan koriinsa ja nyökkää.

”Kiitos kalasta, Lisa. Nähdään taas.”

”Vie isoäidillesi terveisiä! Häntä ei olekaan näkynyt kylällä aikoihin!”

Elena vilkuttaa Lisalle ja pistää juoksuksi vasta, kun pääsee metsäpolulle. Hän sulkee silmänsä valoilta, seuraa ainoastaan laskevaa aurinkoa ja ajattelee, että ei Lisa isoäitiä kylällä näkisikään. Isoäiti on sulkeutunut itseensä, laittanut oven muille kiinni. Vasta sisällä mökissä Elena vetää henkeä ja ymmärtää, mitä Lisa todella hänelle kertoi. Hämärä peittää jo mökkiä nurkista, hirsiseinät ovat alkavassa illassa mustat. Merkillisiä valoja. Nainen metsässä. Elena pudistaa päätään. Pelkkiä huhupuheita ja uskoton mies. Kyläläisten höpinöitä. Lakkaa jo rienaamasta, sydän, lakkaa jo.

”Elena?” Ikivanha ääni halkoo hämärää, Elena säpsähtää.

”Isoäiti!” Elena hengähtää. ”Minä toin kalaa. Nukuitko hyvin?”

Kasvot vääntyvät väsyneeseen hymyyn, jokainen ryppy kertoo eletyistä kokemuksista, jokaisella poimulla on tarina.

”Mikä minun tyttöni mieltä painaa, mikä?”

”Ei minulla ole hätää, isoäiti rakas. Lähimökin Lisa lähetti terveisiä, muistathan, Markin Lisa?”

”Sinä näit jotakin.” Vanha ääni ei koskaan valehtele. ”Kerro minulle, tyttöni, pikkuiseni.”

Aurinko ei enää leiki ikkunalaseissa, pimeä kerääntyy. Elenan silmäluomien takana välkkyvät yhä metsän valot. Kala jää pöydälle, Elena kävelee isoäidin luo, vie kädet tämän kaiken kokeneille kämmenille, iänikuisille muistomerkeille.

”Oletko sinä koskaan kuullut sellaisesta, että kylän miehet villiintyisivät jostakin, joka odottaa heitä metsässä? Jostakin… naisesta?” Elenan ääni on varpusensiipi, kevään ensisilmu, hauras ja pieni.

”Seireeni.”

”Mitä sinä sanoit?”

Ryppyjen piilottamien piirteiden keskellä seisoo kaksi suurta silmää. Siniset lammet, joista Elena ei näe omaa heijastustaan.

”Seireeni se sellaista tekee. Vetää miehiä mukaansa. Se on vaarallista leikkiä. Jos se Lisan mies on sellaiseen ryhtynyt, se ei siitä elävänä palaa. Metsällä on oma tahto, ja sen syövereissä on paljon sellaista, jonka vain miesten heikot sielut aistivat.” Isoäiti pudistaa päätään. ”Minä olen sellaisten vitsausten seuraukset nähnyt ja pahoiksi todennut.”

Vain miesten. Elenan sydän ei lakkaa läpättämästä.

”Voiko sellainen voima kutsua luokseen valolla?”

Isoäidin otsa kurtistuu, ryppy rypyssä, kasvot ovat suuri juonteiden kartta.

”Mene sinä, tyttö kulta, nukkumaan, äläkä sellaisesta huoli. Kova tie on miesten kulkea, he ovat itse heikkoutensa valinneet.”

Elena päästää irti isoäidin kämmenistä eikä sano enää mitään.

*

Koputus pyytää itseään anteeksi, se on varovainen tavalla, joka sisällyttää itseensä jotakin salattua. On kuin koputtaja ei tahtoisi koputtaa lainkaan, mutta vaihtoehtoja ei ole. Elena havahtuu utuisesta unestaan ja laskee paljaat varpaansa lattialle, kiiruhtaa ovelle ennen kuin isoäiti herää ääniin. Oven takana seisoo Lisa kauhuun pukeutuneena. Märät hiukset ovat liimautuneet otsaan, silmät seisovat suurina lammikkoina, käsiin on tarttunut köynnöksiä.

Elena astuu ulos, jättää pimeyden kiertelemään mökin sisälle.

”Lisa? Mitä on tapahtunut?”

”Mark on…”

Rihmat Lisan käsissä kertovat puolestaan. Lisa on kaivanut. Etsinyt ja huutanut, kunnes ei ole enää huudettavaa. Kaikki ääni on kaikonnut Lisasta. Elena katsoo tyhjiötä.

”Tule sisään, Lisa, tule, minä keitän sinulle yrttiteetä.” Isoäidin ääni. Elena ei ole huomannut oven auenneen, kaiken nähneen naisen kävelleen portaille. Isoäiti harvoin nousee kiikkustuolistaan, mutta siinä hän seisoo, Lisan kauhun edessä, vasten pimeintä yötä. ”Tule, puhutaan.”

Lisan märkä, valkoinen sormi osoittaa kohti metsää. Itämetsä. Valot. Elenan sydän alkaa taas hakata, se halkoisi pian tiensä rinnasta läpi. Elena vaihtaa isoäidin kanssa katseita, vanhat silmät tietävät. Elena ei ota mukaansa mitään, ei edes kynttilää, ei uutta takkia. Hän juoksee paljasjaloin metsään, katoaa kauriin lailla mättäiden taa.

Valot ovat jo syttyneet puitten sekaan. Mitä ikinä onkaan tapahtunut, isoäiti tietää. Elena juoksee kohti valoja, lähestyy sitä, mikä on synnyttänyt kauhun naapurin silmiin. Seireeni. Akkojen höpinöitä, Elena tahtoisi ajatella, mutta isoäiti ei ole osa heistä, isoäiti on ikuinen, hänen silmiensä pohja heijastaa taivaan kokonaisena. Elena tietää, että isoäiti puhuu totta.

Elenan sydän hakkaa yhä, kun paljaat jalat pysähtyvät varvikkoon. Hän näkee, kuinka vihertävä valo leijuu ja putoaa veteen, valaisee pienen lammen hohteellaan. Lammen, jonka luona Elena ei ole koskaan käynyt. Lammen, jota ei ole koskaan aiemmin ollut olemassa. Elena tuntee metsän kotinaan, se on suonut hänelle suojansa, mutta lampi on uusi, se on kuva, joka ei kuulu Elenan maailmaan. Se on tullut muualta. Se hohkaa valoa, joka ei ole ihmisten.

Elena näkee Lisan miehen oitis. Hänet ja monta muuta. Kylmyys miltei huokuu miesten taipuneista, sinertävistä kehoista. Elena ei käänny katsomaan kahdesti, hän tietää katsomattakin. Hän kävelee sydän rintakehässä läpättäen lammen reunalle, kurkistaa epätodelliseen valoon ja näkee.

Nainen, ehdottomasti. Ilman epäilystäkään. Hiukset kiteytynyttä kuunvaloa, silmät kalleinta hopeaa. Iho hohkaa valoa, kasvot ovat naisen, mutta eivät ihmisen. Elena tietää niihin katsoessaan, että ei koskaan voisi kuvailla niitä kenellekään elävälle. Elenan sydän hakkaa, hän ajattelee miesten heikkoutta, tuomiota, ruumiin taakkaa. Mikä hän sitten on, epäkuva, vääristynyt? Miksi hänen sydämensä ei lakkaa laulamasta?

Kuuhiuksinen nainen kurottaa Elenaa, sormet ovat pitkät, sileät. Seireeni. Suudelma painuu huulille kylmänä, mutta pehmeänä, toismaallisena. Elena ei ajattele enää mitään. Miesten vääntyneet ruumiit jäävät taa, Elenan sisällä ei ole enää ajatuksia niille. Ei ole mökkiä, ei isoäidin ikuisia silmiä, ei Lisan vettä tippuvaa ruumista. Kylmyys täyttää kehon, mutta se täyttää sen ilolla, Elena tavoittaa jokaisen rajansa, löytää ruumiinsa ääret, täyttyy niistä. Naista ei voi katsoa suoraan silmiin, mutta Elena katsoo silti ja löytää niistä taivaansa. Mitä kukaan on sanomaan hänen sydämelleen vastaan, mitä kukaan on hänen heikkouttaan parjaamaan. Hänen lihansa tietää, ja hän toimii, kahlaa vyötäröään myöten veteen ja antaa itsensä kuunvalolle naisen katseessa.

*

”Heitä on jo seitsemän.”

”Itämetsät täytyy eristää!”

”Mihin ne miehet hukuttautuvat? Ei itämetsissä ole lampia saati järviä!”

”Noitakeinoja, niitä nämä ovat!”

”Akkojen puhetta!”

Puheensorina täyttää Elenan pään hänen kävellessään kylällä, mutta hän ei enää kuule, hänen sydämessään istuu salaisuus. Hän on kätkenyt sen sinne, pitää sitä lähellään, kaikkien ulottuvissa. Mutta kukaan ei osaa etsiä. Kaikki puhuvat vain miehistä, menetetyistä perheenisistä ja halonhakkaajista. Elena ei miehistä tiedä. Elenalla on taivas lauluna sisällään.

Mökillä isoäiti on noussut kiikkustuolistaan ja siirtynyt ikkunaan odottamaan lapsenlapsensa paluuta. Elenan korissa on hedelmiä ja leipää, mutta Elena ei ajattele niistä mitään, hänen silmiensä takana hehkuu vihertävä loiste. Hän ei enää katso isoäitiä silmiin.

”Ne sanovat, että miehiä on kuollut meidän metsiimme.”

Elena nyökkää hiljaa leikatessaan leipää tasaisiksi siivuiksi. Miehiä kuolee. Ihmisiä kuolee aina. Liha ei ole ikuinen.

”Sinä voisit lopettaa sen, pieni tyttöni.”

Elena kohottaa katseensa. Mökissä hämärtää jo. Isoäidin silmiin ei saa katsoa. Ne näkevät kaiken.

”Minä tiedän, että sinä voisit.”

”En tiedä, mistä sinä puhut, isoäiti rakas.”

Isoäiti kallistaa päätään, näkee valheen harson läpi. Elenan suojaus on täynnä isoäidin katseen mentäviä aukkoja.

Isoäiti raahustaa Elenan vierelle, Elena ei tiennyt hänen osaavan vielä kulkea niin pitkiä matkoja. On kuin ikivoima vanhan naisen sisällä kuljettaisi hänet lapsenlapsensa luo, korjaamaan, ohjaamaan. Viimeinen koetos. Ryppyiset sormet painuvat Elenan kalpealle kädelle, Elena ei hätkähdä, Elena ei ole enää täällä.

”He saavat ennen pitkää tietää”, isoäiti kuiskaa. Elena räpyttelee silmiään. ”Kyläläiset saavat aina tietää. Lisa ei kauaa usko, että et löytänyt mitään, vaikka palasit kotiin läpimärkänä. Tyttö kulta, kyllä he sinut näkevät. Naimaikäisen tytön.”

Elena säpsähtää. Ruumis reagoi yhä.

”Isoäiti…”

”Ei mitään hätää, kultaseni, sinun ei tarvitse pitää minulta mitään. En minä ole huolissani heikoista miehistä. Minä olen huolissani pienestä tytöstäni, suvun nuorimmaisesta. Onko se, mitä sinä olet nähnyt, täysin totta?”

Elena haluaisi pudistaa päätään, kieltää kaiken ja sanoa, ettei haluaisi puhua miehistä ja metsästä enää koskaan. Hänen ruumiinsa ei kuitenkaan päästä ääntäkään ulos. Keho tietää, mitä on kokenut. Mieli ei muista kasvoja, mutta kädet muistavat kosketuksen, selkäpiitä myöten kulkeneet väristykset. Kokonaisen maailman. Elena ei voi enää kieltää sitä. Elena on ollut piilossa liian pitkään.

”Isoäiti, voi, minä…” Kyyneleet valuvat poskille. ”Se on minulle totta.”

Isoäidin kädet löytävät posket, sipaisevat kyyneleet pois. Niiden aika olisi myöhemmin.

”Tyttöseni, sitten sinä tiedät, mitä tehdä. He saavat vielä tietää.”

Elena ei tahdo juosta. Elena on juossut koko elämänsä sydän rinnassa pamppaillen, katseilta piiloutuen.

”Minä en tiedä, mitä tehdä, isoäiti, minua pelottaa.”

Ryppyiset kädet painuvat Elenan sydämelle. Miksi se ei koskaan lakkaa sykkimästä?

”Kyllä sinä tiedät.”

Isoäidin silmissä on kaikki. Elena ei tarvitse vastauksia. Isoäiti kääntyy, vie katseensa pois, istuutuu tuoliin ja vetää unen viitan ylleen kuin mitään ei olisi koskaan ollutkaan. Kello tikittää seinällä, hetki kuluu verkkaisesti kohti loppuaan. Elena kuuntelee sydämensä sykettä, tuntee sen täyttävän koko ruumiinsa. Hän vetää uuden takin harteilleen, katsoo nukkuvaa isoäitiään ja kiittää tätä koko olemuksellaan. Ei ole olemassa hyvästejä niille, jotka ovat ikuisia. Elena sulkee oven perässään.

Metsä ottaa Elenan takaisin lapsenaan. Oksat väistävät häntä, saniaiset antavat tilaa. Elena juoksee paljasjaloin kohti iltahämärää. Valoja ei ole, mutta sydämen laulu kertoo tien, kartta on piirtynyt Elenan muistiin.

Lampi ei hohkaa valoa. Vesi on kylmä eikä puhu mitään. Elena vie käden sydämelleen ja tunnustelee. Mikään ei ole lähtenyt. Mikään ei ole kuollut. Kadonneiden miesten ruumiit lepäävät yhä paikoillaan, osa on alkanut vihertää. Luonto ottaa omansa takaisin. Liha maksaa heikkouttaan pois. Elena ei ajattele sitä, Elena riisuu takkinsa, riisuu kaiken, ottaa pois sen, millä on peittänyt itsensä koko elämänsä. Ei enää piiloja. Ei enää juoksua.

Elena kävelee kohti kylmää lampea, antaa varpaiden kohdata hyisen veden. Mieli täyttyy kuvista, kuuhiukset ja suuret, taivaattomat silmät. Kaikkeus naisen muodossa. Elena tietää, mitä haluaa. Kun kädet ojentuvat pimeästä sulkemaan Elenan syliinsä, hän menee, riisuu itsensä viimeisen kerran. Yksi läiskähdys vain, vedenpinta rikkoutuu. Kun Elena on mennyt, pimeys tasoittuu, pinta on rikkoutumattomampi kuin koskaan.