Luku 37: Katseen päässä
Lilikan huone seisoo hämärässä,
kun ovi raottuu. Lilika ei vaivaudu kohottamaan päätään, sillä
hän tietää, kuka ovella on. Solasin asialla ei ole Lilikalle
merkitystä, miehen silmissä asuu aina sama katumus ja syyllisyys.
Kun Solas astelee Lilikan sängyn vierelle, tyttö tietää jo
valmiiksi, ettei Solas tulisi hänen iholleen sen jälkeen, mitä on
ehtinyt tapahtua.
”Oletko varoittanut jo Remiä ja
kapinallisia siitä, mitä veljesi on suunnitellut tekevänsä?”
Solasin sanat yllättävät Lilikan,
mutta hän ei anna sen näkyä.
”Et tarvitse sitä tietoa
mihinkään.”
”Mutta kysyn sitä silti.”
”Minulta et saa siihen vastausta.”
Solas kallistaa päätään, ainoa
valkea suortuva valahtaa kasvoille, mutta Lilika ei kurota pyyhkimään
sitä paikalleen. Hän tuijottaa miestä kuin jotakuta, jonka on
päästänyt iholtaan liian aikaisin, vapauttanut jostakin, jonka
piti olla myös miehen kannettavissa.
”Millaiseksi me olemme tulleet,
Solas? Katso meitä. Minä säälisin sitä, mitä näen, ellen olisi
oppinut inhoamaan sääliä.”
”Tahdotko sinä puhua?”
”Mistä?”
”Siitä, etten minä kertonut
sinulle suunnitelmasta.”
”Siinä ei erityisemmin ole
puhuttavaa. Minä katson tekosi petokseksi minua vastaan.”
”En voi puolustaa itseäni
mitenkään.”
”Sinä et luota minuun, mutta et
luota itseesikään.”
”Lupaan sinulle, että en enää
koskaan jätä tällaista kertomatta vain, koska Endelion on käskenyt
minua.”
”Kas, kun se ei enää saa minua
luottamaan sinuun. Sinä olet rikkonut uskoni sinuun, enkä tiedä
mitään, millä tehdä se eheäksi. Minun maailmassani ei ole
anteeksiantoa sellaisena kuin moni muu sen näkee.”
Solas kääntää päänsä pois,
sulkee silmänsäkin.
”Joskus tuntuu, että sinä olet
meistä se, joka kasvoi aikuiseksi”, Solas huokaa.
”Ajatteletko noin vain siksi, että
voisit oikeuttaa sen, mitä teet kanssani? Jos tunnun vanhemmalta
kuin olen, se tarkoittaa, että saat tehdä, mitä haluat, eikö
niin?”
”Ei, Lilika, en minä sitä
tarkoittanut”, Solas parahtaa, mutta ääni antaa hänet ilmi.
”Sinä tunnut niin vieraalta, niin etäiseltä.”
”Älä laita sitä minun syykseni
sen jälkeen, kun olet itse pimittänyt tietoja minulta. Et voi
samaan aikaan kohdella minua lapsena ja aikuisena, sellainen ei käy
päinsä. Joko sinä olet minulle rehellinen tai jatkat suojeluani
niin kuin olisin lapsi, jolle ei tarvitse kertoa asioiden todellista
laitaa.”
”Mutta sinähän olet lapsi,
Lilika.”
Hervoton, irrallinen nauru pakenee
Lilikasta. Hän istuutuu Solasin syliin, pakottaa miehen lähelleen,
kuljettaa kättään tämän reisillä kunnes löytää, mitä
haluaa. Solasin silmät suurenevat, kauhu tekee kotinsa mieheen,
mutta Lilika ei lopeta, Lilika ruokkii itseään Solasin kasvavalla
tuskalla.
”Niinkö sinä todella ajattelet?”
Lilika kysyy aivan Solasin korvanjuuressa. Hänen kätensä jatkaa,
Solasin huulilta pääsee hienoinen parahdus. ”Vai jätitkö
kertomatta totuuden vain, koska Endelion halusi niin? Sinun ruumiisi
ei pidä minua lapsena.”
Lilika vetäytyy kauemmas, nousee
sängyltä kokonaan. Solasin posket punoittavat, toinen käsi on
puristunut suulle. Mies tarjoaa häpeäänsä kuin osaa itsestään.
”Sinun on tullut korkea aika päättää
lojaaliudestasi, Solas. Kuuntele ruumistasi tai mieltäsi, et voi
hallita molemmilla.”
Hetkeksi Solasin luomet painuvat
jälleen kiinni. Kun Solas avaa silmänsä, niiden katse ei ole
loukattu, vaan ainoastaan surullinen. Solas nousee ylös, lähestyy
Lilikaa pitkänä ja rotevana, silti heikkona, hauraana olentona,
jota Lilikan on mahdotonta ottaa enää tosissaan.
”Kuvitteletko sinä, lapsi rakas,
että minun ruumiini on ainoa, joka sinua haluaa?”
Lilika onnistuu vain kohauttamaan
harteitaan.
”Sinä olet väärässä”, Solas
sanoo raskaasti, kuin tunnustaminen kävisi hänen sydämensä
päälle. ”Minä seuraisin sinua minne tahansa. Sinä olet minun
kuningattareni, ja minut on palkattu suojelemaan sinua. Vaikka en
saisi siitä palkkiota, tekisin sen, suojelisin sinua hengelläni.”
”Miten jaloa, Solas, miten erittäin
hienostunutta. Tämä lämmittää sydäntäni”, Lilika nauraa
vasten miehen kasvoja.
”Älä naura minulle, Lilika pieni,
sillä on vaatinut minulta kaikki nämä vuodet ymmärtää, että
se, mitä tunnen sinua kohtaan, on enemmän kuin uskollisuuteni
veljellesi tai välitykseni sisartani kohtaan. Se on minun koko
olemukseni, on kuin olisin tehty sinua suojelemaan.”
Lilikan mieli täyttyy kuvista. Kaikki
miekkailuhetket, haavat, väistöt, kierrot. Äidin huudot,
pisteliäät katseet. Lilika ei tarvitse suojelijaa. Ei ruumiilleen,
ei mielelleen, sillä kaikki hänessä on kovaa, läpäisemätöntä.
Solasin sanat eivät saavuta hänen ydintään.
”Minä rakastan sinua syvästi”,
Solas parahtaa, ”ja se on kaikki, mitä minulla on. Olen pahoillani
siitä, etten ole se, mitä sinä tarvitset. Olen pahoillani, etten
kertonut sinulle. Mutta minä olen tässä, valmiina yrittämään
uudelleen, jos vain yhä otat minut, sallit minun tulla lähellesi.”
Miten Lilikan tekisikään mieli
kieltäytyä, sysätä mies pois, huutaa, että tämä on tärvellyt
hänet kuten kuka tahansa muukin. Ettei hän tarvitse muuta kuin
hetken salaisessa paikassaan, silmät kiinni Remiltä saaduissa
kirjeissä. Mutta Solasin silmät ovat liian syvät, ne heijastavat
hänen kuvansa, eikä hän tahdo nähdä itseään sellaisena kuin
hän on miehen silmissä. Äitinsä luomuksena, kovana,
läpäisemättömänä. Rikkinäisenä.
”Solas, minä…” Sanat juoksevat
pois, luikertelevat ulos ovenraosta. Lilika antaa niiden juosta
luotaan ja painautuu vasten Solasia. Miehen suojaus pettää, tämä
kietoutuu häntä vasten kuin ei mitään muuta tarvitsisikaan.
Maskit on riisuttu. Vanhemman, suojelijan, minkä tahansa, mitä
Solas onkaan yrittänyt hänelle olla. Lilikaa vasten, kädet tämän
valkean paitansa selkämyksellä Solas on vain hauras mies, joka on
janonnut hänen luokseen jo kauan. Solas on aivan iholla, suutelee
Lilikaa kuin yrittäisi niellä elämän tytön sisältä, ottaa
tämän niin kiivaasti omakseen, ettei hänen tarvitsisi enää
koskaan ajatella syyllisyyttään.
”Solas”, Lilika sopertaa miehen
kuljettaessa kättään hänen paitansa alla. ”Odota. Odota hetki.”
Solas säpsähtää kauemmas Lilikasta
kuin tyttö olisi lyönyt häntä vasten kasvoja.
”Anteeksi, en kai minä…?”
”Ei, tämä ei liity sinuun.”
”Oletko kunnossa? Onko ruumiisi –”
”Ei, ei mitään sellaista”,
Lilika sanoo onnistuen jo hymyilemään aavistuksen. ”Minä
ajattelin vain Remiä.”
Solasin kulmat kurtistuvat. Mies
vetäytyy Lilikan iholta, kauhistunut ilme huvittaa Lilikaa. Hetken
hän leikkii ajatuksella, että Solas kuvittelee hänen haaveilavan
Remistä koskiessaan tähän. Solasin kauhu on itsekästä ja
perätöntä, se herättää kevyen, kuplivan naurun Lilikan sisällä.
”Ennen kuin me…” Lilika osoittaa
kehoaan. ”Tahdon tietää erään asian.”
”Selvä”, Solas sanoo yhä pelkoa
katseessaan.
”Mitä Endelion on suunnitellut
tekevänsä Remille sitten, kun hän panee suuruudenhullun
suunnitelmansa käytäntöön?”
”Minulla ei ole aavistustakaan”,
Solas hengähtää. Lilikaa kuvottaa nähdä, kuinka huojennus leviää
Solasiin, rentouttaa tämän hartiat. ”Oikeastiko sinä ajattelet
sitä nyt, Lilika? Tällaisena hetkenä…”
Tavallisesti Lilika huiskauttaisi
sanoille kättään, suoristaisi paitansa ja naurahtaisi. Nyt, kun
Lilika on jo päästänyt Solasin takaisin iholle, antanut tälle
sen, mitä tämä on tullut hakemaan, miehen sanat iskeytyvät
luitten alle, sinne, missä ei ole enää mitään suojaamassa.
”Minä ajattelen Remiä ja ruusuja
aina”, Lilika sanoo, ”lähes taukoamatta. Minä toimin heidän
nimissään ja heidän vuokseen. En saata olla ajattelematta, että
edesautan omalla olemassaolollani Remin kuolemaa. Sitähän minun
veljeni haluaa?”
Solasin pää painuu aavistuksen alas.
”Minä en tiedä, teidän
korkeutenne. En tosissani tiedä. Endelion ei ole kertonut minulle.”
”Kuinka sattuikaan! Hän kertoi
sinulle koko suunnitelmansa, mutta sellainen pieni seikka jäi
häneltä mainitsematta?” Lilika sivaltaa. Hänen silmissään
kipinöi, suonissaan palaa. Hän ei päästä Solasia pakoon.
”Sinä et enää luota minuun”,
Solas sanoo aidosti järkyttyneenä. Luomet painuvat hetkeksi kiinni,
käsi hakeutuu haromaan mustia hiuksia. ”Hyväksyn sen hinnaksi
siitä, mitä olen itse aiheuttanut.”
”Hyvä, sillä minun luottamukseni
voi menettää vain kerran.”
”Etkö enää koskaan anna minun
olla luonasi kuten ennen?”
”Se jää sinun tulkintasi varaan.
En tiedä, mikä oli sinulle ’ennen’.”
Solasin ilme pysyy lohduttomana,
hetken Lilika on vetämässä karkeita sanojaan takaisin. Kipinöinti
sisällä ei kuitenkaan salli hänen tehdä niin. On olemassa ylpeys,
johon hän on kasvanut kiinni, josta hän ei luovu, vaikka kaikki muu
veistettäisiin irti hänestä.
”Sinä et todella taida tietää”,
Lilika sanoo äänellä, joka ei vielä anna anteeksi.
Solas pudistaa päätään avuttomana.
”Kuningas ei koskaan kerro kaikkea
kenellekään. Me olemme hänelle pelkkiä astioita”, Solas huokaa.
”Nyt, kun tiedän, millainen hänen suhteensa Remiin oli ennen
taistelua, en ole enää lainkaan niin varma siitä, että hän
pyrkii satuttamaan Remiä. Muutenhan hän olisi jo teloituttanut
tämän tavalla tai toisella. Räjäyttänyt koko Alissandran
palasiksi. Hänellä on siihen valtuudet, mutta hän ei ole tehnyt
sitä.”
”Hän tahtoo Remin elävänä, ja
tämä todistaa sen”, Lilika vahvistaa.
Enempää ei sanota. Lilika huokaisee
syvään, kuljettaa kätensä Solasin teräville leukaperille ja
sivelee niitä sormenpäillään kuin tekisi maalausta. Solas kietoo
kätensä Lilikan selkään, vetää tytön syliinsä. Silmät anovat
anteeksiantoa. Lilikalla on kaikki valta, hänen ovat sanat ja teot,
mutta hän jää siihen, katseen mitan päähän, eikä tee mitään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti