Luku 46: Huomisille
Lunen koko ruumista pakottaa, kun hän
seisoo laivan keulassa sallien tuulen pieksää hiuksiaan. Kaikki
hukatut mahdollisuudet kolottavat kehoa eri paikoista, mutta Lune
pitää katseensa ulapassa. Takaisin Alissandraan, takaisin
tavalliseen elämään, seurapiireihin ja sisintä jäytävään
tyhjyyteen. Lune nojaa eteenpäin, painaa pään hetkeksi käsiinsä.
Enää ei ole ketään, jonka puoleen kääntyä ja tyhjentää
sydämensä, puhua sanoilla, joilla hän ei ole koskaan aiemmin
voinut puhua.
Jälleennäkemisen pelko saa Lunen
pitämään silmänsä avoimina. Alissandraan palaaminen ei tarkoita
pelkästään velvollisuuden ottamista takaisin harteilleen, se
tarkoittaa myös isän silmien kohtaamista, tämän pettymyksen
vastaanottamista. Pysy rehellisenä. Lune tietää, ettei
voisi mennä kotiin valheen siivillä. Hänen olisi tunnustettava
kaikki ja hyväksyttävä, että se saattaa merkitä loppua. Hän on
valmis ottamaan riskin.
Kapinalliset jäivät Valieriin. Lune
kuulisi uutiset myöhemmin. Minä uskon sinuun, Remi. Kun
Alissandran satama ja harmaa siluetti piirtyvät horisonttiin, nuori
nainen astelee kohti Lunea. Aluksi Lune ei ole tunnistaa tätä hupun
alta. Sitten hän näkee naisen kalvakat, persoonalliset kasvot ja
vehnänvaalean letin.
”Lianna? Miksi sinä olet täällä?
Lähditkö sinä niin kuin minäkin?”
Lianna pudistaa päätään.
”En aio jättää kapinaa.”
”Miksi sinä et sitten jäänyt
Valieriin?”
”En ala riskeerata henkeäni kahden
miehen keskinäisen kiistan vuoksi. Minulle he näyttävät pelkiltä
lapsilta, jotka eivät koskaan osanneet keskustella keskenään.
Kuulemme ennen pitkää, kuinka heidän kohtaamisessaan kävi.
Minusta meidän muiden ei olisi koskaan pitänyt lähteä hänen
mukaansa.”
Lune huokaisee hiljaa.
”Olet oikeassa, vaikka emmehän me
Colarista lähdettyämme voineet tietää, minne päätyisimme”,
Lune sanoo madaltaen ääntään. Ihmisiä kävelee jatkuvasti ohi.
Lianna nojaa laitaan, asettuu Lunen
viereen.
”Sinä käänsit hänelle selkäsi,
etkö kääntänytkin?” Lianna ei katso Luneen, nainen pitää
katseensa meressä.
”Jos sen haluaa niin tulkita.”
Huokaus. ”Meidän ei olisi koskaan pitänyt olla… mitään.”
”Sitä minäkin yritin hänelle
sanoa. Kenties hänen sydämensä vei hänet mukanaan. Emmehän me
siitä mitään voi ymmärtää, me olemme tavallisia ihmisiä.”
”Entä sinä? Aiotko sinä jatkaa?”
”Aion, mutta omalla tavallani. Olen
huomannut ihmisten kuuntelevan kyllä, jos heitä osaa lähestyä
oikein.”
”Et siis palaa enää hänen
riveihinsä.”
Hienoinen hymy. Päätäkin voisi
pudistaa, mutta Lune ymmärtää ilmankin. Liannan ilme on enemmän
huvittunut kuin pettynyt.
”Olemme miltei satamassa”, Lianna
nyökkää rantaan päin. ”Minulle ehti tulla jo ikävä kotia.”
Kotia. Sana puristaa Lunen rintaa.
”Tiedätkö, Lune…” Liannan ääni
pehmenee. Naisen käsi etsiytyy Lunen kädelle, puristaa lujaa.
”Vaikka olemme irti, erillämme, haluan sinun tietävän, että me
olemme yhä täällä. Ruusu kukkii, ja vaikka se kukkisi eri aikoina
eri paikoissa, se kukkii. Voit aina etsiä meidät.”
Lune nyökkää puristaen silmänsä
kiinni. Rintaa vihloo, on mahdotonta päästää irti. Hän rutistaa
Liannan kättä ajattelematta, kuinka luja hänen otteensa on, kuinka
paljon se mahtaa sattua.
”Kiitos, Lianna”, Lune kuiskaa.
”Minä en unohda sitä.”
”Älä pelkää palata kotiin”,
Lianna sanoo kuin lukisi Lunen ajatukset. ”Kaikilla meistä ei ole
paikkaa, jonne mennä. Ole onnellinen siitä, että sinulla on.”
Vaisu nyökkäys. Sydän ei vielä
usko.
”Muista meidät, Lune. Jos kuulemme
uutisia Valierista, haluan sinun etsivän meidät käsiisi. On
mahdollista, että hän ei selviä. Jos niin käy, harva tahtoo enää
jatkaa. Mutta minä tahdon.”
”Saat käyttää kokoontumissalia,
jos tahdot.”
”Kiitos. Katsotaan. On niin paljon,
mitä tehdä.”
”Tämä ei ole loppu.”
”Tämä ei ole loppu”, Lianna
toistaa. ”Nähdään taas, Lune. Minä toivotan sinulle onnea
matkaan. Mikään pelko ei ole liian suuri kohdattavaksi.”
Lianna päästää irti Lunen kädestä,
vetää hupun päähänsä ja katoaa muiden Alissandraan pyrkivien
joukkoon. Maihin noustessaan Lune ei enää erota Liannaa kaikkien
joukosta. Ihmiset katoavat harmaille kaduille. Lune kulkee hitain,
empivin askelin ja huomaa katuvansa. Tunne rinnassa voimistuu,
katumus ei tarkenna kohdettaan, mutta istuu harteilla vahvana ja
äänettömänä.
Ilta on pitkällä, kun kodin valot
erottuvat mäeltä. Keittiössä on valo, muu talo on pimeänä. Valo
hehkuu pimenevään iltaan lämpimänä ja kutsuvana, se muistuttaa
Lunea siitä, että ei ole koskaan liian myöhäistä palata. Isä on
yksin kotona, kenties istuu odottamassa yötä saapuvaksi. Mitä isä
on tehnyt kaiken tämän aikaa? Lunen raajoja pistelee, kun hän
kulkee tuttua pihapolkua pitkin ovelle ja koputtaa ennen kuin ehtii
ajatella, mitä tekee. Askeleet kaikuvat sisällä, Lune puristaa
kätensä nyrkkiin. Hän ei juoksisi pois. Hän ei pakenisi. Ei enää.
Isä avaa oven. Kasvot ovat harmaammat
kuin koskaan, silmienaluset tummat ja kosteat. Hetken Lune ajattelee
katsovansa eri miestä. Hiukset roikkuvat pesemättöminä silmillä,
väsymys on saanut vallan miehen elämästä. Kyyneleet kihoavat
silmiin ennen kuin sanat ehtivät ulos. Rori tunnistaa poikansa,
vetää hänet syleilyynsä sulkematta ovea. Lune painautuu isäänsä
vasten, painaa päänsä tämän rintaa vasten ja itkee kaiken sen,
jota ei ole saanut itkettyä aiemmin. Isä ottaa hänet vastaan, ei
sulje oveaan häneltä. Hän ei päästä irti ennen kuin isä
hellittää otettaan, vie kätensä Lunen kasvoille, kuivaa
kyyneleensä, vaikka hänen omansakin juoksevat vielä valtoimenaan.
”Sinä palasit”, Rori kuiskaa
pojalleen, ”sinä todella palasit.”
”Anna anteeksi, isä. Anna minulle
anteeksi, että minä olen ollut niin paljon poissa.”
Isä hymyilee kyyneltensä lomasta,
kurottaa vetämään ulko-oven kiinni.
”Sinä olet nyt siinä. Tule. Olen
kattanut kahdelle, siltä varalta, että sinä tulisit.”
Lune niiskaisee ja seuraa isäänsä
keittiöön.
Lämmin ruoka seisoo pöydällä,
höyry tanssii valoa vasten. Lune vetää tuolin alleen, tuijottaa
hiljaisen kiitollisuuden vallassa tuttuja lautasia, kellertävää
lamppua ja hillittyjä tapetteja. Siitä on niin kauan. Lune ymmärtää
vasta pöytään istuutuessaan, miten paljon kaipuuta hänen pieneen
ruumiiseensa on mahtunutkaan.
”Valierista on tullut tieto
kaikkialle Krieliin”, isä sanoo leikatessaan höyryävää
hedelmäkanaa. ”Remi Lorian on kuollut.”
Lunen haarukka pysähtyy, kilahtaa
lautasta vasten. Kyynelten purot juoksevat jälleen, aivan
huomaamatta, luvatta. Lune päästää parahduksen, vie käden
suulleen peittääkseen sen.
”Arvelinkin niin”, Rori huokaa
poikansa reaktiolle.
”Anteeksi, isä, minä olen niin
pahoillani”, Lune itkee, ”minä olen aivan hirvittävän
pahoillani, että menin. Minä vain… minä…”
Rori nousee ylös, kumartuu Lunen
puoleen, vie kädet hänen harteilleen. Isä katsoo häntä suoraan
silmiin, ei kiellä hänen tunteitaan. Lunen koko keho vapisee isän
lempeyden edessä. Se kietoutuu hänen ympärilleen kuin peitto.
”Rakastitko sinä häntä todella?”
isä kysyy silmät avoimina. Isä tietää. On alusta asti tiennyt,
Lune ymmärtää sen vihdoin. Tuomio on pyyhitty pois isän
kasvoilta, Lune tietää voivansa puhua totta.
”Rakastin”, Lune vastaa
tarkoittaen sanomaansa.
”Kannatitko sinä sydämestäsi
sitä, missä olit mukana?”
Hetken hiljaisuus, olohuoneen
kaappikellon tikitys kuuluu keittiöön saakka. Lune tuijottaa
käsiään, ajattelee kuluneita vuosia, poissaolevuuttaan, öitä
kaikkialla muualla paitsi kotona. Isän huolta, hänen omaa
kapinaansa ja pelkoaan. Vastaus lepää sydämen pohjalla.
”Kannatin”, Lune vastaa kohdaten
isänsä lempeän katseen. ”Kannatin minä, isä. Tiedän sen nyt.”
Rori pyyhkii Lunen poskea, silittää
pois eiliset, tekee tilaa huomisille.
”Hyvä. Se on ainoa seikka, jolla on
minulle merkitystä.”
Sanojen lämpö asettuu Lunen rintaan,
täyttää tyhjän tilan, sivuuttaa pelon. Nyyhkäys vavisuttaa
kehoa, mutta Lune antaa sen tulla. Ei ole enää salattavaa, ei
pelättävää. Huomiset saavat tulla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti