Luku
10: Peili
Huuto
kaikuu linnan korkeassa salissa. Endelion
siristää silmiään, tunnistaa huutajan korkeista vokaaleista,
raa’asta, pidättelemättömästä raivosta. Se kaikuu kaikkialla
tilassa, ottaa sen haltuunsa kysymättä lupaa, kertomatta nimeään.
Se vain on; riehuu kuin absoluuttinen voima.
”Lyra?” Endelion huhuilee
astuessaan saliin. ”Suokaa anteeksi.”
Endelionin seuralaiset nyökkäävät
tyynesti. Endelion tietää heidän tekevän työnsä loppuun,
kuljettavan halutun aseen laivaan ilman sen suurempaa huomiota. He
soisivat anteeksi hänen menonsa.
Aurinko
on jo painunut taivaanrannan taa, linnan sävyt ovat pehmeät, mutta
kylmät. Lyra ja Ingon seisovat kahden suuressa salissa, aivan sen
keskellä, keskeneräisen kattomaalauksen alla. Ingon on vienyt kädet
keholleen kuin suojaksi. Lyra vapisee ja huutaa, Endelion näkee
edessään naisen sellaisena
kuin tämä on – pitelemättömänä, villinä. Aitona.
”Lyra!
Lyra, seis!” Endelionin ääni ei tavoita naista, kuninkaan läpi
hulmahtaa kylmä aalto. Silloin, kun Lyra on tavoittamattomissa, tämä
voi tehdä mitä tahansa. Endelion tarttuu Lyraa ranteista, pitää
kiinni, vaikka tämä rimpuilee. Vuosia häntä vanhempi nainen on
täynnä vihaa, joka ei osaa selittää itseään, täynnä
suunnatonta, satunnaisesti purkautuvaa raivoa. Endelion hyssyttelee,
koskee, yrittää silittää, mutta myrsky ei laannu.
Lyran valkea sormi osoittaa Ingoniin,
jonka silmät seisovat päässä.
”Hän ei suostu puhumaan minulle!
Mikä helvetti siinä on? Miksi te kaikki haluatte aina vain
piiloutua valheisiin? Mitä te siitä saatte!” Lyra huutaa vailla
varsinaista ääntä. Raivo on pelkkää raivoa, Endelion ei kuule
Lyraa siinä.
”Lyra,
tule tänne. Tule. Lyra, mennään hetkeksi sivummalle.”
Kukaan ei tuijota, kun Endelion kiskoo
Lyran Ingonin kimpussa. Kaikki tietävät, että kuningas seurueineen
ei kaipaa ylimääräistä huomiota tilanteelleen. Endelionin
lähipiiri on kaikkien tuntema. Mustalla merkittyjä ja
hyljeksittyjä. Päähän potkittuja ihmisiä, joita kukaan muu kuin
Endelion ei ole katsonut kahdesti. Hän on maalaillut asemansa
pelastajana huolellisesti ja vaalii sitä kaikkialla.
Endelion yrittää etsiä vastauksia
Ingonin katseesta, mutta yhteys on katkennut, Ingon on valahtanut
päänsä sisään. Endelion palaisi siihen myöhemmin. Ensin hän
pitää kiinni huutavasta Lyrasta, yrittää laannuttaa tämän
raivon. Hänen ruumiinsa on kehtolaulu Lyran vihalle, lopulta nainen
lakkaa huutamasta.
”Lyra…? Mitä tapahtui?”
Varovainen, etsivä ääni. Mikä tahansa muu voisi palauttaa huudon
Lyralle. Endelion kävelee lasinsiruilla.
”Minä esitin hänelle kysymyksen”,
Lyra sähähtää osoittaen suuntaan, jonne he jättivät Ingonin.
Endelionin sisällä läikähtää.
Ingonille ei niin vain esitetä kysymyksiä.
”Kysyin
häneltä, onko totta, että hän panee ruumiita. Yksinkertainen
kysymys, eikä hän vastannut mitään, hän säikähti, mutta ei
kuten ihmiset. Mikä hänellä on hätänä? Aiemmin hän ei halunnut
koskea ruumiiseeni. Miksi ei?
Kaikki miehet
haluavat aina vain yhtä asiaa. Sinäkin haluat.
Miksi hän ei halua? Minä vain kysyin häneen kohdistuvista
huhuista! Mikä helvetti hänellä oikein on, kun hän ei voi
vastata?”
Endelion vastustaa haluaan läimäistä
Lyraa poskelle. Naisen kevyt puheenparsi tekee kaikesta entistä
vaikeampaa, sotkee lankoja keskenään. Hämärässä Lyran silmät
kiiltävät kuin mania ohjailisi hänen katsettaan. Karkeat sanat
leijuvat ilmassa heidän välillään tehden siitä vaikean
hengittää.
”Sinä et voi vain mennä kysymään
ihmisiltä tuollaisia kysymyksiä”, Endelion huokaa lopulta.
”Mutta se on totta! Miksi hän ei
voi vastata, jos se on totta?”
”Emmehän me tiedä, mikä on totta
ja mikä ei. Ingonilla on aina ollut kyseenalainen maine, mutta
meillä ei ole aavistustakaan, mikä siitä pitää paikkaansa. Se,
että haluan sinun pitävän hänelle seuraa, ei tarkoita… tätä.
Sinä et voi suuttua hänelle siitä, ettei hän vastaa tuollaiseen
kysymykseen. Se on sairasta. Sellaisista asioista ei kuulu puhua.”
Endelion inhoaa omaa ääntään, se on kuin hän puhuisi lapselle.
Lyra vain pudistaa päätään,
valkeat hiukset heiluvat hämärässä.
”Eikö juuri kamalimmista asioista
tulisi voida puhua? Niistä rumimmista?”
”Lyra,
me emme tiedä mikä
Ingonia koskevasta huhupuheesta on totta. Emme voi tehdä oletuksia.
Hän on meille kallisarvoinen. En selviä ilman hänen taitojaan.”
”Sinäkin olet myynyt itsesi. Sinä
valehtelet.”
Lyran sanat iskevät läpi Endelionin
valheen. Vasta silloin hän ymmärtää, että hänen äänensävynsä
on pelkkä hämäys, pelkkä keino saada Lyra hiljaiseksi. Hän
oksettaa itseään.
”Sinä
tiedät yhtä tarkkaan kuin minäkin, mikä on totta ja mikä ei”,
Lyra sanoo.
Endelion
huokaisee syvään, yrittää tarttua Lyraa ranteista, mutta nainen
väistää. Älä koske minuun, säkenöinti
silmissä kertoo.
”Me olemme kaikki vulgaareja ja
rumia. Mitä salattavaa siinä on?” Lyra kysyy yhä kovuutta
äänessään. ”Minä kysyin häneltä yksinkertaisen kysymyksen!
Olenko todella täältä ainoa, joka kykenee olemaan rehellinen
itselleen?”
”Lyra, kuuntele minua.”
”Nautitteko te niin kovasti
valheistanne? Sillä tavallako te tahdotte kohdata toisenne –
harhakuvina?”
”Lyra. Ole niin kiltti.” Endelion
ojentaa kättään, Lyra kieltäytyy ottamasta sitä, mutta pysyy
rauhallisena, ei räjähdä Endelionin silmille. ”Anna, kun minä
selitän. Se on hieman kuin… kuin viitta. Kaunis, koristeellinen
viitta. Voitko kuvitella sen?”
Lyra nyökkää, Endelion arvioi
myrskyn tilaa tämän kasvoilta. Vielä saattaa salamoida, hänen
täytyy edetä hitaasti, mutta ei laahaten. Mikään ei saa antaa
ukkoselle syytä syntyä uudelleen.
”Se
viitta – jokainen on täydellisen paljas sen alla. Mitä enemmän
me valehtelemme, sitä rumemmaksi me tulemme, mutta viitta suojaa
meitä. Meidän paljaat kehomme ovat hirvittävät katsoa, joten
vetäydymme syvemmälle viittoihimme.”
Endelion pitää tauon. Pilvet ovat jo
hälvenneet. Lyran katseessa on ainoastaan kiinnostusta.
”Koska viitat ovat kauniita, pidämme
mieluummin niitä rumien, paljaitten kehojemme edessä. Me
tarvitsemme niitä selvitäksemme, koska ilman niitä olemme liian
paljaita, liian auki.”
Hämärä kokoontuu nurkkiin, Endelion
tietää, että köysiä ja ankkuria irrotetaan jo. Heidän pitäisi
lähteä pian, mutta Lyra ja Ingon ovat vielä palasina, Endelionin
korjattavissa. Hänen valitsemansa lelut vaativat alituista varjelua.
Lyra on pitkään hiljaa. Hetken Endelion pelkää suututtaneensa
myrskyn uudelleen sanoillaan.
”Mutta sellainenhan minä olen.
Paljas, täynnä kaikkea sellaista, jota ei tee mieli katsoa. Ei
minulla ole tarvetta peitellä kaikkea sitä.”
”Lyra, etkö sinä tunne ollenkaan
häpeää? Suurin osa ihmisistä tuntee. Siksi me tarvitsemme
kauniita viittoja peittämään, mitä sisällä on.”
Puromainen, kirkas nauru täyttää
tilan, Endelionilla on vähemmän kylmä. On kuin hämäräkin
väistäisi Lyran aitoa, railakasta naurua. Se pyyhkii tummat pilvet
mennessään.
”Kuninkaani, minä en enää muista,
miltä häpeä tuntuu. Se kuolee ensimmäisenä tuolla ulkona”,
Lyra sanoo nyökäten kohti suuria ikkunoita aivan kuin he olisivat
vielä Krielissä.
Endelion tietää, mitä Lyra
tarkoittaa. Hän muistaa yhä tarkalleen, mistä noukki Lyran
veljineen matkaansa. Sieltä, missä ihmisyys on nieleskelty alas
purematta. Unohdettu hetkeksi, jotta elämä pystyy jatkumaan.
Endelion tietää kyllä. Hän nyökkää hiljaa Lyran sanoille,
uskaltautuu koskettamaan naisen poskea. Lyra painaa silmänsä kiinni
Endelionin koskiessa. Endelion näkee, että Lyran suunnaton raivo ei
ole kuin puolustautuvan petoeläimen. Se on kuin naisen, joka ei enää
muista, kuka on ja yrittää löytää itseään huudosta.
”Olen
nähnyt, että sinä et todella häpeä mitään”, Endelion kuiskaa
suukottaen Lyran kylmää otsaa, ”olen nähnyt sinun raivoavan
yössä.”
”Niin, kuninkaani, minun viittani on
jo palanut.” Lyra vetäytyy kosketuksesta, mutta ei inhoa
kasvoillaan. Hänen ilmeensä on tyyni, hymynsä tietävä. ”Se
paloi kirkkaasti silloin, kun minun piti oppia selviämään
hengissä. Sen jälkilämpö pitää minut yhä jaloillani. Pitäkää
te muut viittojanne, eläkää luomassanne todellisuudessa. Minulla
ei ole enää paluuta sellaiseen maailmaan.”
Lyra
heilauttaa Endelionille kättään ja kävelee pois.
Endelion katsoo naisen menoa,
todistaa tämän kulkevan Ingonin luo, kumartavan päätään ja
sanovan jotakin, joka saa miehen hiljalleen palautumaan takaisin
hetkeen. Ingon ei enää pidä kiinni harteistaan, anna katseensa
harhailla. Uskomatonta, Endelion
sanoo katsoessaan heitä, satutettua, voimakasta naistaan ja
sulkeutunutta mekaanikkoaan. Lyran raivo on sammunut yhtä nopeasti
kuin syttyikin, Endelion todistaa jälleen tämän kävelevän
paljasjaloin läpi yön, hymyilevän kuin kirkkain tähti. Hymy
kiipeää hänen omille huulilleenkin, kun hän astuu yöhön
valmiina lähtemään takaisin kotiin.
*
Kuninkaanlinna näyttää tyhjältä
ilman kuningastaan. Omalla pihamaallaan Endelion näkee, kuinka
kaikki kohoaa vailla merkitystä, vailla hallitsijaa luomassa
tarkoituksen koko rakennukselle seistä keskellä risteileviä jokia
ja rauhallista kaupunkia. Krielin ilma tuntuu puhtaalta ja raikkaalta
hengittää, Endelion ei muista, milloin on viimeksi kyennyt
hengittämään niin, että hänen keuhkonsa tuntuvat repeävän. Maa
jalkojen alla on hänelle vieras, ilma keuhkoissa vain lainassa. Hän
on vain käymässä, ei vieläkään jäämässä. Tyhjinä kohoavat
tornit jäävät vaille merkityksiään.
Valtaistuinsalissa Lilika istuu
valtaistuimellaan kuin millä tahansa tuolilla. Jäykkänä ja
vaikeana, pelkkänä pienenä tyttönä. Endelion ei ole nähnyt
sisartaan vuoteen, mutta Lilikassa on muuttunut tuskin mikään.
Tyttö on yhä valkea ja pieni, hauras kuin ensimmäiset aseet,
joilla he lapsina harjoittelivat. Vielä hyödytön käytettäväksi.
Raakile.
”Teidän korkeutenne”, Lilika
tervehtii valtaistuimelta. Tilanteen irvokkuus hymyilyttää
Endelionia. Hän nostaa ranteensa pystyyn, lukitsee eleellä Lyran ja
Ingonin taakseen. ”Sinä et tietääkseni ilmoittanut tulostasi.
’Ei vielä’ kuului aikaisempi vastauksesi tiedosteluihini. Miksi
sinä olet täällä?”
”Olen myös iloinen sinun
tapaamisestasi, pikkusisko”, Endelion sanoo virnistäen. ”Minä
olen täällä, koska tiedot Lorianien liikkeistä kiinnostavat
minua. Minun tarvitsee hoitaa asioita myös valtakunnastani käsin.”
Endelion näkee, ettei Lilika usko
häntä. Silmät eivät räpyttele, kasvot ovat kiveä, aivan kuten
äidillä kauan sitten. Endelionin ei tarvitse sanoa mitään
pommista, uudesta suuresta aseesta, jota ei voi kuljettaa yläilmoissa
miten tahtoo. Hänen suunnitelmiensa laajuus ei kuulu valtaistuimella
kiusaantuneesti istuvalle lapselle.
”Suonet
anteeksi, jos tahdon vaihtaa ensin sanasen Solasin kanssa”,
Endelion sanoo Lilikalle ja nyökkää miehelle tämän vierellä.
Pitkä ja ryhdikäs Solas nyökkää kuninkaalle takaisin, astelee
tyynesti portaat alas ja kumartaa syvään.
”Teidän korkeutenne. Ilahduttavaa,
että olette palanneet keskuuteemme.”
Nauru kuplii Endelionin sisällä, kun
hän ajattelee Solasin muodollisuutta. Mikä valehtelija. Läpimätä
valehtelija.
”Tulehan, minä tarvitsen sinun…
arviotasi valtakuntani tilanteesta. Palataan asiaan, Lilika.
Palataan.” Endelion heilauttaa sisarelleen kättään, tekee
tyhjäksi tämän aseman pelkällä pienellä eleellä. Endelionin
astellessa Valierin linnassa yhdelläkään väliaikaishallitsijalla
ei ole arvoa.
Vasta tummien verhojen takana,
kynttilöiden valaisemalla käytävällä Endelion kohtaa Solasin
silmät ja lukee kasvoilta syyllisyyden. Hymy leviää kasvoille.
Solas on tehnyt, mitä Endelion halusikin. Solas on ottanut
oikeutensa Lilikan iholla.
”Kerro minulle, millainen hän oli”,
Endelion sanoo hiljaa. ”Huusiko hän? Sattuiko häneen?”
”Teidän korkeutenne, minä pyydän,
älä.” Solas vie käden suulleen kuin estäisi kuvotuksen aaltoa
tulemasta.
”Kai sinä nyt sentään otit hänet
edestä?”
Solasin kädet vapisevat.
”Mitä, tehän olette olleet täällä
vuoden käytännössä kaksin! Viis palvelusväestä, viis koko
Krielistä. Hänethän sinä haluat. Pienen ja neitseellisen
sisareni. Kai sinä edes otit hänet juuri niin monta kertaa kuin
halusit?”
”Minä pyydän, lopettakaa, olkaa
niin kiltti.”
Endelion päästää korostetun
voimakkaan henkäyksen, kallistaa päätään kuin vaatiakseen
vastauksia.
”Luovutitko sinä? Etkö maannutkaan
hänen kanssaan?”
”Minä…”
Häpeää. Mustaa, selvää häpeää
tihkuu Solasin koko olemuksesta. Endelionin mieleen palaa hänen
sanansa viitoista. Vihdoin hän ymmärtää.
”Vai niin, vai niin”, hän sanoo
pehmeästi, ”sinä siis otit kuin otitkin hänet. Kadutko sinä
sitä, Solas?”
Hiljaisuus on häpeän kieli, Solas
pysyy vaiti.
”Minähän
sanoin ennen lähtöäni, etten voi jättää nuorta siskoani yksin
hallitsemaan minulle rakasta Krieliä. En valitettavasti voinut
jättää hallintoon ketään muutakaan, joten
sinä jäit tänne hänen vartijakseen. Emmekö me olleetkaan
saavuttaneet yhteisymmärrystä siitä, mitä minä sinulta halusin?”
Solas
nyökkää vaisusti.
”Tiedän kyllä, teidän
korkeutenne. Minä tiedän, mitä te halusitte.”
”Emmekö me ajatelleetkin samaa
asiaa – sitä, että nuori, itsenäiseen ajatteluun taipuvainen
tyttö täytyy lannistaa keinolla millä hyvänsä?”
Solas nyökkää uudelleen. Hän ei
katso Endelionia silmiin.
”Ja enkö minä sanonutkin sinulle,
että en välitä, mitä lelulleni tapahtuu niin kauan, kun se pysyy
ehjänä? Tahrata saa, mutta ei rikkoa.”
”Kyllä, teidän korkeutenne.”
”Miksi sinä sitten näytät siltä,
että olet tehnyt suuren rikkomuksen? Miksi näytät siltä, että
katuisit?”
”Teidän korkeutenne, minä… Minä
olen tehnyt, mitä te halusitte. Voin vannoa, että Lilika ei ole
hautonut mitään selkänne takana. Olen pitänyt siitä huolen.”
Endelion pudistaa päätään, tarttuu
Solasia takin kauluksesta.
”Et kai sinä vain ole rakastunut
minun sisareeni?”
Solasin säpsähdys paljastaa kaiken.
Endelion haukkoo henkeään.
”Minä kun kuvittelin, että sinä
halusit hänen iholleen. Sinä olet yhtä vaarallinen minun
suunnitelmilleni kuin hänkin.”
”Ei,
teidän korkeutenne, te voitte yhä luottaa minuun. Te voitte aina
luottaa minuun.”
Endelion puristaa suunsa viivaksi.
Solasin häpeä kuvottaa häntä, mutta hän päästää irti miehen
kauluksesta, antaa tämän olla.
”Luulin, että jaamme yhtenevät
moraaliset käsitykset”, Endelion huokaa. ”Sinun piti lannistaa
hänen tahtonsa. Tehdä tästä hänelle helvettiä.”
Vihdoin Solas katsoo Endelionia
suoraan silmiin. Miehen katseessa on kyyneliä.
”Minä olen tehnyt voitavani, teidän
korkeutenne. Minä todella olen.”
”Kovillepa
se näyttää ottaneen. Miten raskasta mahtaakaan olla panna
kuusitoistavuotiasta, jonka
ihosta on haaveillut jo
vuosia. Minä annoin hänet sinulle hopeatarjottimella,
ja sinä kehtasit kääntyä minua vastaan rakastumalla häneen.”
Kynttilöiden liekit vapisevat, kun
Endelion huiskauttaa kättään.
”Hyvä
on”, hän murahtaa, ”tee hänelle mitä tahdot. Minun
suunnitelmani edistyvät loistavaa tahtia. En tarvitse teitä niiden
viimeistelemiseen. Kaiken huipennukseksi sinun
sisarestasi on ollut minulle mitä
suurin ilo. Mitäpä ystävät eivät keskenään jakaisi, eikö
niin, Solas?”
Solasin olemus hurjistuu. Silmät
suurenevat, kädet puristuvat vaistomaisesti nyrkkiin.
”Mitä sinä olet tehnyt Lyralle?”
”Oi, Lyralle? En mitään sen
kummempaa kuin sinäkään minun sisarelleni.”
”Hän ei…” Solas joutuu
nieleskelemään. ”Hän ei ole ehjä. Sinä et voi. Et mitenkään.”
”Lyra on viimeksi tänään hajonnut
käsiin – sitäkö sinä tarkoitat?”
”Mitä hän on tehnyt?”
Endelionia hymyilyttää. On Solas
kuinka tahansa sisarensa puolella, tämä olettaa silti Lyran tehneen
jotakin kamalaa.
”Hän kyseli Ingonilta tämän
menneisyydestä. Ymmärräthän, siitä, josta kuiskitaan.”
Solas päästää tukahdetun
äännähdyksen.
”On oma vikasi, että Lyra oireilee,
kun pidät sellaista miestä joukossasi. Vaivauduitko ikinä edes
tarkistamaan Ingonin taustoja?”
”Tietenkin. Sinähän tiedät, millä
perusteella minä teidät kaikki halusin.”
Solas on vaiti.
”Rikkinäiset ihmiset eivät
valita.” Endelion ristii kätensä. ”Palatakseni aiheeseen –
Lyra on ollut minulle suuri riemu. Hän on varsin myrskyisä luonne,
mutta yllättävän hiljainen allani.”
Suuret kädet vapisevat, vastustavat
halua käydä Endelionin kurkkuun. Se ei herätä Endelionissa muuta
kuin tukahdettua, sisälle pakotettua naurua. Huvittuneisuutta,
jollaista hän ei ole kohdannut aikoihin. Oli sittenkin hyvä idea
tulla kotiin.
”Anna siskoni olla. Lyra ei ole
kunnossa. Hänelle ei tee hyvää olla sellaisessa suhteessa.”
Endelionia hymyilyttää huomata,
kuinka nopeasti Solas oli valmis luopumaan kohteliaasta
puheenparrestaan.
”Sano se hänelle itselleen. Hän on
tuntunut nauttivan seurastani kovasti. Sitä paitsi”, Endelion
sanoo astuen lähemmäs Solasia, vieden kätensä tämän keholle,
”sinä et aikanaan osoittanut erityistä innostusta olla kanssani.
Siispä minä valitsin siskosi.”
Kyyneleet Solasin silmänurkissa
valuvat ohuina noroina poskille.
”Jättäisitkö sinä siskoni
rauhaan, jos minä…?”
”Oi, Solas, sinähän aivan
villiinnyt”, Endelion nauraa painautuen kokonaan miestä vasten,
”eikö sisareni tyydytäkään sinua tarpeeksi?”
Solasin suu avautuu, mies alkaa
epäröidä. Endelion vain nauraa.
”Älähän nyt. Kyllä me molemmat
tiedämme, ettei se ratkaisisi mitään. Sinä et olisi minun
kanssani vapaasta tahdostasi, ja toisin kuin jotkut täällä, minä
en tahdo maata kylmien ja kuolleiden kanssa.”
Endelion vie kätensä aivan liki
Solasia, painaa sen tämän haaroille ja katsoo tätä suoraan
silmiin.
”Niin,
sitähän minäkin”, Endelion sanoo, kun reaktiota ei tule. Vain
Solasin kauhistuneet, mykät kasvot kertovat Endelionille jotakin.
Kuningas vetäytyy kauemmas luotetuimmasta miehestään. ”Nyt on
sekin selvitetty. Me voimme jatkaa elämäämme. Me emme halua
toisiamme, joten minä pidän sinun siskosi.”
”Teidän korkeutenne…” Solasin
ääni vuoroin voimistuu, vuoroin heikkenee. ”Minä pyydän teiltä
vain yhtä. Jättäkää Lyra rauhaan. Te ette rakasta häntä, ja
hän on särkynyt jo liian monesti. En kestäisi nähdä sitä.”
Syvä huokaus pakenee Endelionista.
Hän ei tiedä, kuinka kyllästyneeltä näyttää kynttilänliekkiä
vasten.
”En
rakastakaan”, Endelion sanoo, ”mutta et rakasta sinäkään. Sinä
vain peilaat itsesi hänestä, yrität oikeuttaa oman olemisesi
siskostasi,
jota et koskaan kyennyt pelastamaan siltä, mitä hän joutui
kaduilla tekemään. Kokoa itsesi, Solas. Miehisty.
Elä sen kanssa, että et voinut pelastaa häntä, että pilasit
hänen elämänsä olemalla naurettava pelkuri.”
Endelion kääntyy. Solas jää
seisomaan kynttilöiden luo. Punaiset verhot ja hämärä saavat
Solasin näyttämään lähinnä sairaalta.
”Palataan asiaan sitten, kun sinä
olet kasannut ajatuksesi. Äläkä odota anteeksipyyntöjä. Minäkään
en odota. Emme tarvitse sellaisia. Seuraavana aamuna voimme jo puhua
siitä, mikä todella on tällä hetkellä tärkeää. Minä odotan
sitä.”
Endelion
ei enää käänny katsomaan Solasia. Hän
kävelee suoraan saliin siskonsa
luo ohittaen Lyran ja
Ingonin, siirtyen tilanteesta suoraan toiseen hymy kasvoillaan kuin
naamio.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti