Luku 31: Yhtä
Pöydän äärellä on jälleen
ihmisiä. Ne, jotka jäivät, ne jotka selvisivät. Remi katsoo
tuttuja kasvoja, laskee uusia haavoja heidän piirteissään. Kaikki
ruusut eivät koskaan kuki samaan aikaan; paikalla ovat vain ne,
joiden täytyy olla.
Remi kiertää katseellaan jokaisen,
katsoo pitkään, painaa mieleen kaikki yksityiskohdat, jokaisen
poikkeaman, kaiken sen, joka tekee heistä ihmisiä. Hänen omansa,
hänen taakkansa. Remi vetää syvään henkeä, katsahtaa viimeisenä
Lunea vierellään. Aurinko ei enää loista Lunen kasvoilta, mutta
tämä hymyilee hänelle. Sen on pakko riittää.
”Minä olen kutsunut juuri teidät
tänne sen vuoksi, että me emme voi jäädä paikoillemme”, Remi
sanoo. Ilmeet eivät muutu. Ei ainuttakaan hätkähdystä. Remi lukee
sen voitokseen.
”Me kärsimme mittavan tappion
Kallasissa ja menetimme osan omistamme”, Remi jatkaa kohottaen
ääntään. ”Olemme kokoontuneet jo puimaan Kallasin iskun ja sen
jälkiseuraukset, mutta nyt on tullut aika kääntää katse
tulevaan.”
”Et kai sinä toivo, että me
hyökkäämme uudelleen?” Sama nuori nainen, joka on avannut suunsa
valittaakseen aiemminkin, puhuu nyt. Lianna.
”Seuraava kohteemme on Colar.”
”Miksi Colar? Kaikista saarista
juuri Colar?”
”Malta, ystäväni, minä tulen
siihen myöhemmin.”
”Miksi meidän pitäisi enää
malttaa? Emmekö me ole yrittäneet jo riittävästi?”
Remin rintakehää puristaa. Hän
katsoo naisesta muihin, etsii katseista liittolaisiaan. Tyhjiä,
kuuntelevia ilmeitä. Nämä ihmiset seuraisivat häntä kuolemaan.
Ajatus polttaa reiän hänen rintaansa.
”Oletteko te muut samaa mieltä?”
Hiljaisia kasvoja.
”Minä en ole täällä pakottamassa
ketään mihinkään. Jos te olette sitä mieltä, että meidän ei
kannata iskeä näin pian uudelleen, minä tahdon tietää sen. Me
olemme ryhmä, te ette ole pelkkä tahtoni jatke.”
Lianna kohauttaa harteitaan, Remi
huomaa ohikiitävän hetken ajattelevansa, kuinka tämä on voinut
selvitä näin pitkälle. Remi painaa kätensä nyrkkiin, laskee sen
pöydälle. He eivät ole täällä riidelläkseen. Nainen ei näe
omia toiveitaan pitemmälle.
”Eikö kukaan muu täällä tosiaan
ajattele, miten järjettömäksi kaikki on käynyt? Me uhrasimme
juuri miltei kaksikymmentä omaamme saavuttamatta mitään!”
”Minä kuvittelin, että jokainen
ruusu tietää, mihin on ryhtynyt.”
”Minä taas kuvittelin meidän
saavan aikaiseksi jotakin konkreettista.”
”Me voimme jatkaa tätä keskustelua
kahden kesken kokouksen jälkeen. Onko kenelläkään muulla yleistä
sanottavaa?”
Osa katseista painuu pöytään,
kiusaantuneisuus laskeutuu harteille. Nuoren naisen silmät leimuvat.
Lianna nousee ylös, hetken Remi kuvittelee tämän kävelevän ulos
ja vievän ruusujen salaisuudet mukanaan. Nainen ei kuitenkaan tee
niin, vaikka tämän olemus huokuu uhmaa.
”Puhukaa nyt, taivaiden tähden!
Minä olen väsynyt tähän alituiseen vaikenemiseen! Ellén, Namyra,
entä te ja veljenne? Eikö turhilla kuolemilla ja vangitsemisilla
ole enää merkitystä teille?”
Kutsutut naiset kääntävät
katseensa pois.
”Lianna, älä viitsi nostaa tästä
meteliä”, naisista toinen sanoo. ”Minun veljeni on kenties
vangittuna Colarissa, mutta hän on tehnyt paljon yhteisen
tavoitteemme eteen.”
”Mehän sovimme, että nielisimme
surumme”, toinen täydentää. ”Me edistämme tärkeämpää
päämäärää.”
”Mistä te enää edes puhutte? Mikä
helvetin päämäärä on kuolla nimettömänä ja merkityksettömänä
jonkun valkoisen miekkaan?”
”Lianna, ole kiltti.”
”En suostu enää vaikenemaan! Olen
katsellut tätä jo riittävästi!”
Remi tuijottaa huutavia naisia
kykenemättä avaamaan suutaan. Hänen yllätyksekseen Lune nousee
ylös, taputtaa käsiään kolmesti ja saa naiset hetkeksi
hiljenemään. Ellén ja Namyra tuijottavat häpeillen pöytää
edessään, mutta Lianna pitää leukansa ylhäällä.
”Lianna, onko kaikki hyvin? Onko
jotakin, jota meidän kaikkien tulisi tietää, vai keskusteletko
aiheesta kaksin Remin kanssa jälkikäteen?” Lune kysyy
maltillisesti. ”Arvostaisimme, jos tällaiset keskustelut eivät
estäisi kokousta jatkumasta.”
”Ollaanpa sitä virallisia, Casten”,
Lianna nauraa. ”Sinun on helppo puhua siltä puolelta pöytää. Et
kenties ole valittu, mutta olet saavuttanut loistavan aseman.”
”Nyt riittää”, Remi puuttuu
keskusteluun. ”Lianna, me keskustelemme tästä myöhemmin. Kiitos,
Lune.”
”Älä työnnä minua pois! Minä en
suostu siihen! Milloin me saamme jotakin konkreettista aikaan, Remi,
milloin, vastaa kysymykseeni, niin keskustelen mieluusti lopusta
kanssasi sitten myöhemmin.”
”Tämä on kapina”, Remi sanoo,
ääni kohoaa korkeammaksi hermostuksen noustessa. ”Me emme luo
mitään itsellemme. Me elämme tulevia mustalla merkittyjen
sukupolvia varten. Se on tietoinen valinta, jota minä edellytän
ruusuiltani. Jos se ei miellytä, voit aina kävellä ulos.”
”Ihan niin kuin sinä voisit luottaa
siihen, että yhtään kukaan osoittautuisi luottamuksesi arvoiseksi.
Et sinä päästäisi minua pois.”
Remi hätkähtää taaksepäin.
Aiemmin Aílisin kanssa käyty keskustelu kaikuu hänen korvissaan.
Hän ei tahdo olla kuten valkeat hallitsijat. Hän ei tahdo tulla
johtajaksi, joka teloituttaa tieltään ne, joihin ei voi luottaa.
”Niin, meidät on petetty rumasti
viimeaikoina”, Remi sanoo aiempaa rauhallisemmalla äänellä,
selkeästi artikuloiden. ”Sen seurauksena minun äitini on nyt
kuollut.”
”Minä en tarkoittanut aivan sitä
petosta, arvon johtaja”, Lianna sanoo. Kun hymy leviää naisen
kasvoille, Remi säpsähtää, kylmä tunne valahtaa koko kehoon.
”Turha projisoida meihin sitä, että Endelion petti sinut. Me
olimme siellä. Näimme, mitä areenalla tapahtui.”
”Tämä menee liian pitkälle”,
Lune puuttuu keskusteluun, mutta Remi nostaa tälle kätensä.
”Ei, älkää suotta vaivautuko!
Minä ja Remihän voimme keskustella tästä myöhemmin, jotta
kenenkään ei takuulla tarvitse kuulla ääneen, mitä me ruusut
todella ajattelemme”, Lianna sanoo ja nousee ylös pöydästä. Hän
suo kireän hymyn Ellénille ja Namyralle, jotka jättivät hänet
täysin omilleen. Viitta heiluen Lianna astelee yläkertaan, jättää
pöydän haudanhiljaiseksi.
Remin kädet värisevät, kaikki on
vielä liian tuoretta, jotta hän voisi vain huiskauttaa niille
kättään. Lunen käsi miltei tarttuu Remin omaan, mutta Remille
riittää pelkkä katse. Remi vetää syvään henkeä, sipoo tummat
hiuksensa pois kasvojen tieltä. Pöytä lepää tasaisessa
hiljaisuudessa.
”Onko kenelläkään muulla
lisättävää?” Remi kysyy kalsealla, itselleen vieraalla äänellä.
Päitä pudistellaan. Osa ei tee mitään, tuijottaa vain eteensä ja
odottaa, että kokous olisi ohitse.
”Minä en pahoittele äskeistä
Liannan tai itseni puolesta. Jos te todella ajattelette, että me
emme saa mitään konkreettista aikaan ja minä vain juoksutan teitä,
olisin äärimmäisen kiitollinen, jos sanoisitte sen nyt. Sanokaa
myös, jos tiedätte, että joku muualla olevista ruusuista ajattelee
niin.”
Kukaan ei sano pitkään aikaan
mitään, pöydän päässä istuvat naiset vaihtavat nopeita
katseita, mutta kääntävät sitten päänsä poispäin.
”On eri asia olla surullinen kuin
pettynyt”, kuuluu vanha, ymmärtävä ääni. Remin vasemmalla
puolella istuva Aílis nousee hetkeksi seisomaan. ”Kallasin isku ja
äitisi vangitsemiseen ja teloitukseen liittyvät tapahtumat ovat
ollet monelle ensikosketus valkoisten ylivaltaan. Me kaikki
ymmärrämme, jos viimeaikojen tapahtumat kirvoittavat teissä surua
ja katkeruutta. Remi ei kuitenkaan ole syyllinen siihen. Hän on
meidän johtajamme, johon olemme päättäneet luottaa.”
Aílis kohottaa kätensä ylös, kohti
maanpintaa. Lune seuraa elettä oitis. Pian koko pöytä on noussut
ylös tuoleiltaan ja nostanut kätensä ylös, osoittanut tukensa,
osallisuutensa. Silmissä palaa sama tuli kuin aiemminkin, Remi on
vain tullut välissä sokeaksi sille. Sen näkeminen saa kyyneleet
kihoamaan hänen silmiinsä. Kyyneleet herättävät hänessä
väsynyttä helpotusta. Hän on valmis itkemään alaistensa edessä,
antamaan itsensä heille täysin paljaana.
”Kiitos”, Remi henkäisee, ”kiitos
siitä, että olette täällä tänään kanssani.”
Hymyjä alkaa piirtyä kasvoille.
Ihmiset laskevat kätensä, laskeutuvat takaisin paikoilleen.
”Kokous voinee jatkua”, Remi
julistaa saaden hyväksyviä katseita sanoilleen.
”Ennen seuraavaa iskua ja sen
tarkempaa suunnittelua meidän pitää päättää, mitä teemme
muutaman selkeän ongelman kanssa”, Remi sanoo. Ääni on
tasaantunut, Remi pystyy vihdoin puhumaan ilman, että jää vain
tuijottamaan ruusujen lasittuneita katseita. ”Meidän on
päätettävä, haluammeko jäädä vedenalaiseen tukikohtaamme
siitäkin huolimatta, että Ayla Casten kaatui Kallasissa ja hänen
ruumiinsa on todennäköisesti jo tunnistettu. On suuri uhka, että
epäilyt kääntyvät Castenin nimeen.”
Lune Remin oikealla puolella rykäisee.
”Itse asiassa”, Lune korottaa
ääntään, ”minä olen ottanut selvää asiasta.”
Remi kohottaa kulmiaan. Hermostuksen
sijaan hänen sisälleen leviää lämmin tunne, suuri hellyys Lunea
kohtaan. Kiitollisuus pistelee sormenpäitä.
”Isäni on keskustellut aiheesta
kanssani. Hän ei epäile minua lainkaan, joten siitä ei ole
huolta.”
Remi tietää, mitä asiallisen äänen
taakse kätkeytyy. Pelkoa ja vihaa. Lune ei ole koskaan viihtynyt
kotona.
”On kuitenkin käynyt ilmi, että
kaikki saarten vartijat on kutsuttu kiireelliseen kokoukseen
Valieriin. Jos sukuni nimeen liittyy epäilyjä, niiden puimiseen ei
toistaiseksi ole aikaa.”
”Kutsuttu Valieriin?” Remi
hätkähtää. ”Miksi?”
”Isäni ei tiennyt itsekään.
Meidän täytynee ottaa yhteyttä linnan kontaktiimme.”
Lunen tapa mainita Lilika niin
kevyesti, ohimennen, saa lämmön lepattamaan Remin sisällä. Se ei
vielä tarkoita, että Lune on antanut katkeruutensa unohtua, mutta
se puhdistaa ilmaa. Remi lähettää miehelle äänettömän
kiitoksen mielessään.
”Selvä on”, Remi nyökkää. ”Me
keskustelemme tästä tarkemman iskusuunnittelun yhteydessä. Sitä
ennen minun täytyy puhua linnan kontaktillemme.”
”Remi, kuinka me iskemme Colariin,
jos meidät on juuri petetty siellä?” kysyy yksi taaempana
istuvista ruusuista.
”Olisin tullut siihen seuraavaksi.
Colarissa tapahtunut petos ajoi äitini kuolemaansa ja sekoitti
kaikki kuviot. Jos kenelläkään on mitään tietoa Colarissa
sattuneesta, siitä voi kertoa minulle nyt tai kokouksen jälkeen.”
Ruusut pysyttelevät hiljaa, mutta
nyökkäilevät hyväksyvästi. Liannan lähdettyä kiristynyt
tunnelma on hiljalleen tasoittunut, rypistynyt kangas on tullut
takaisin sileäksi.
”Minä tahdon teidän tietävän
yhden asian”, Remi sanoo. Hänen ei tarvitse kohottaa ääntään,
huone on hiljainen, valmis ottamaan hänen sanansa. ”Me olemme
kaikki tässä yhdessä. Te olette yksilöitä, teillä on omat
haaveenne ja pelkonne, enkä koskaan tahdo ottaa niitä teiltä. Te
tulette eri oloista, jokaisella on oma tarinansa kerrottavanaan.
Silti, me olemme tässä yhdessä, elämme yhteisen tavoitteemme
edestä.”
Pieni tauko, hiljaisia katseita. Aílis
Remin vasemmalla puolella hymyilee vaisusti, Lunen kasvoilta huokuu
ylpeys.
”Vaikka en koskaan tahdokaan riistää
teiltä sitä, mikä tekee teistä teidät, minä tiedän, että
yksikään kapina ei saavuta tavoitettaan, jos sen jäsenet ovat
valmiita myymään itsensä rahasta.”
Toinen tauko, aiempaa pitempi. Sanat
uppoavat. Joku pöydän päässä itkee ääneti, muistelee Colariin
jäänyttä läheistään.
”Me emme myy sitä, mitä olemme. Me
olemme ruusuja, ja elämme vain tämän yhden kerran. Meille suodun
elämän aikana meidän on tehtävä riittävästi, jotta meistä
seuraavat osaavat jatkaa siitä, mihin jäimme. Me luomme polkua,
emme tuhoa sitä.”
Uusia kyyneliä, yhä useampi itkee.
Liian moni on menettänyt jonkun yhden petoksen vuoksi.
”Toivon, että muistatte sen, jos
joudutte tilanteeseen, jossa ette ole itse elämänne herroja. Jos
valkoinen valta saa teidät, te tiedätte, mitä tehdä, vaikka se
sattuu. Meidän tavoitteemme ei ole uhrattavissa muutamasta
kultarahasta. Tiedän, että olette kokeneet paljon, ja ajatus
rahasta on lohdullinen, mutta lupaan teille, että itsekkäät teot
eivät vie kapinaa pitkälle. Te olette valinneet ruusujen tien, ja
toivon koko sydämestäni, että kuljette sen loppuun. Horjua saa,
kenties jopa täytyy, mutta me emme taivu.”
Häpeää, toivoa. Satuttettujen,
mutta ei murrettujen ihmisten kyyneliä. Murretut ihmiset eivät
kapinoi, he eivät enää elä, mutta jokainen, jota Remi katseellaan
hipoo, on valmis nousemaan omille jaloilleen, nostamaan kätensä
ylös ja kohtaamaan sen, mitä täytyisi.
”Me emme tee tätä valkoisten, emme
edes mustien vuoksi”, Remi jatkaa. Hän seisoo selkä suorana,
leuka kohotettuna, valmiina ottamaan jokaisen surun ja voiman,
tekemään niistä omansa. ”Teemme tämän rikkoaksemme systeemin.
En voi vaatia keneltäkään mitään, sillä minä en ole sellainen
johtaja, en koskaan voisi olla. Sen sijaan minä olen päättänyt
toivoa ja luottaa teihin. Te ette ole pelkästään minun ruusujani,
minä olen vain väline sille, jonka on aina täytynyt tapahtua. Te
olette alku siinä missä minäkin. Te olette ruusuja, ja minä uskon
teidän voimaanne.”
Kädet kohoavat jälleen ylös, huuto
täyttää salin ennen kuin Remi ehtii keskeyttää, jatkaa
suunnitelmastaan. Huuto syntyy kysymättä, repii ilmaa, hukuttaa
vedenalaisen salin hetkeksi itseensä. Kun se lakkaa, silmissä palaa
tuli.
”Kokous on päättymässä”, Remi
kohottaa ääntään saadakseen salin hiljenemään. Pelkkä katse
häneltä riittää vaimentamaan äänet. ”Me keskustelemme Colarin
iskusta sen jälkeen, kun olemme saaneet erinäiset käytännön
seikat kuntoon. Iskuryhmä osannee muodostautua ja harjoitella
tarpeellisia toimenpiteitä.”
”Kyllä, Remi!”
”Renfred on selvinnyt Kallasin
tapauksesta hengissä ja on valmis järjestämään tilanteen siten,
että pääsemme laivalla perille. Hänen oma osallistumisensa ei ole
vielä varmaa. Tarkka iskun aamu ei ole vielä kenenkään tiedossa,
mutta se tapahtuu ennen täysikuuta.”
Remi nyökkää pitkään. Ihmiset
nousevat ylös, lähtevät pöydästä pieninä ryhminä. Remi
kiittää ruusujaan läsnäolosta, he kiittävät häntä kaikesta.
Sanomattomat sanat jäävät leijumaan ilmaan, Remin sisällä
lepattaa yhä. Jokainen kyynelistä täyttynyt tulikatse on hänen
polttoaineensa, hän ammentaa voimansa siitä, kuinka ruusut kokoavat
itsensä yhä vain uudelleen.
”Mitä sinä aiot seuraavaksi?
Tulisiko sinun ottaa yhteyttä Valieriin?” Lune kysyy ihmisten
lähdettyä.
”Tulisi, mutta luotan siihen, että
kokousten jälkeen Lilika osaa ottaa minuun yhteyttä itse. Lähetän
jonkun hakemaan viestimeni Alissandran toiselta laidalta, en itse
kykene nyt lähtemään.”
Lune nyökkää.
”Sinun kanssasi minun täytyy
keskustella isäsi tilanteesta. Myöhemmin.”
”Siinä ei ole juuri keskusteltavaa,
sillä isäni ei tiedä mitään itsekään, mutta hyvä on.”
”Tahdon silti kuulla.”
”Entä hän?” Lune osoittaa kohti
suuntaa, jonne Lianna lähti kesken kokouksen.
”Minun täytyy keskustella Liannan
kanssa pian. Tiedätkö sinä, mikä siihen naiseen on mennyt? Hän
on ollut tällainen jo pitkään.”
Lune kohauttaa harteitaan ja puhaltaa
suortuvan kasvoiltaan.
”Harva tietää”, Lune huokaisee.
”Minua pelottaa, että en kommunikoi
heidän kanssaan riittävästi. Että olen liian vieras omille
kapinallisilleni.”
”Ikävä kyllä kommunikointi olisi
sinulle mahdotonta, sillä heitä on tätä nykyä miltei
kaksisataa.”
”Mutta lähimmät toimintaryhmät
olisi hyvä pitää väleissä kanssani. Entä, jos miltei
kahdessasadassa ihmisessä on vielä useita niitä, jotka ovat
valmiita ilmiantamaan suunnitelmiamme muutamasta kultarahasta? En voi
sallia mitään sellaista tapahtuvan enää koskaan.”
”Valitettavasti laadun ohella
kapinassa merkitsee myös määrä. Et voita systeemiä kolmella
ihmisellä, jotka sanovat, että eläminen on mustalla merkityille
sietämätöntä.”
”Olet oikeassa. Meidän tulee
voittaa ennen kaikkea Krielin ihmiset puolellemme. Edes Endelion ei
mahda heille mitään, jos he kaikki nousevat häntä vastaan.”
Lune painaa kätensä Remin olalle,
puristaa rakastavasti, lujasti. Remi sulaa kosketuksesta, on valmis
valumaan Luneen, liukenemaan tämän ihoon. Hän ei kuitenkaan voi
tehdä niin, ei vielä. Sen sijaan hän painaa kevyen, välittävän
suudelman Lunen huulille kiitokseksi kaikesta.
”Minä menen puhumaan Liannalle”,
Remi kuiskaa päästäen irti, vaikka koko keho jää kiinni
kosketukseen, on valmis jäämään siihen iäksi. ”On aloitettava
yhdestä ihmisestä.”
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti