Kuningas ja ruusu: luku 4

Luku 4: Unen vartija

Miekanterä kiiltää kuunvalossa. Lilika seisoo keskellä tornia, kuuntelee raskasta, kakovaa hengitystä. Torni on yksinäinen, mutta ääni ei jätä häntä, se kiertelee ja pysyy. Toisen läsnäolo kaihertaa Lilikan sisintä, hän ei kykene tekemään sitä tyhjäksi, ei saa sitä pois. Teräksinen miekka kalahtaa kivilattialle, Lilika painaa päänsä.

Hengitys kutittaa jo niskaa, Lilika ei vaivaudu kohottamaan päätään, kääntymään kohdatakseen seuralaisensa. Taistelujen arpeuttamat kädet hipovat Lilikaa takaapäin, koskettavat hänen kapeita ranteitaan. Kun kuiskinta alkaa hänen niskassaan, hän sulkee silmänsä.

”Sinä tiedät, mitä minä tekisin sinulle, jos voisin”, ääni raastaa Lilikan sisintä, ”sinä tiedät, mitä tekisin, jos saisin todisteita siitä, että toimit veljeäsi vastaan. Ainoaa veljeäsi. Sitä, jonka puolesta sinut koulutettiin elämään ja kuolemaan.”

Lilika avaa silmänsä, kohottaa päänsä. Sydän hakkaa, mutta ei niin lujaa, että sen huomaisi takaa. Kaikki pysyy sisässä. Lilika on ulkoa päin täydellisen tyyni.

”Minä en miekkaillut kanssasi kaikkia niitä vuosia, jotta voisit olla hyödytön sijaishallitsija, kierrellä päivästä toiseen saleissa, jotka eivät ole sinun käveltäviksesi tarkoitetut.”

Inho äänessä voimistuu. Se ei tule enää kenenkään sisältä, se kaikuu Lilikan rinnassa, saa tytön ruumiin täyttymään siitä. On kuin urut hakkaisivat vasten rintaa, kumina leviäisi koko ruumiiseen. Lilika pitää silmänsä auki, odottaa, että ääni lakkaisi.

”Veljesi viipyy matkoillaan yläilmoissa, koska hän rakentaa sitä maailmaa, jota varten hän syntyi.”

Lilika huokaisee. Kaikki on aina niin kiillotetun merkityksellistä. Tärkeää, vahvaa, rikkoutumatonta. Silti Lilika ei erota pinnan alla muuta kuin tyhjää. Kiillotettua kuorta ei voi rikkoa näkemättä pelkkää mustaa sen alla.

”Ja mitä sinä teet? Viestittelet hänelle.” Ääni täyttyy myrkystä. Lilikan rintaa puristaa. ”Käytät kaiken aikasi vaalien sydämessäsi suurinta petosta! Käyt puutarhassa vastaanottamassa hänen viestejään samalla, kun teloitutat miehiä näyttääksesi luotettavalta. Minun olisi pitänyt tappaa sinut kehtoon vielä, kun se oli mahdollista.”

Viimein Lilika sallii itsensä kääntyä. Veljen rakentaman metallikuun takaa hohkaava todellinen, kylmä kuu valaisee äänen lähteen. Verta kukkiva rinta, harmaat huulet, kuopissaan seisovat silmät. Pelkkä harha, syyllisyyden synnyttämä aave. Lilika huitaisee kättään.

”Sitä sinä et tiedä”, Lilika hymyilee. ”Sinä et ehtinyt elää niin pitkälle, että olisit saanut tietää siitä.”

Tummuneet huulet kaartuvat hymyyn. Iho lohkeilee, Lilika värähtää aavistuksen verran.

”Sinä et ole todellinen.”

Sanat hajottavat hetken, vääristävät kuunvalon, pilkkovat tornin palasiksi. Tila hälvenee nurkistaan, kunnes Lilika herää sängystään sydän rinnassa takoen, kylmä hiki niskaa painaen.

Unta. Pelkkää unta.

”Teidän korkeutenne?”

Lilika säpsähtää, vetää veitsen tyynynsä alta ja suuntaa sen kohti ääntä. Silmät seisovat suurina päässä, hengitys on katkonaista. Silmiltä kestää tottua unenjälkeiseen hämärään. Aamu ei ole valjennut, yön kajo kiertelee huonetta. Vartija Solas seisoo huoneen nurkassa kuten useimmiten, valvoo hänen untaan. Lilikan silmät rekisteröivät tutun hahmon, mutta häneltä kestää kauan laskea veitsensä alas, tasata hengityksensä. Unen kuvat kiertelevät mieltä, Lilika vetää syvään henkeä kohdatakseen vartijansa.

”Teidän korkeutenne, näittekö te pahaa unta?” Solas kumartuu sängyn ylle. Lilika erottaa hämärässäkin aidon huolen miehen suurissa, väsyneissä silmissä.

”Me olemme kahden kesken”, Lilika kuiskaa, ”sinun ei tarvitse puhutella minua noin.”

Solas pudistaa tummaa päätään.

”Tiedät, että se on minulle luontaista. Kertoisitteko unestanne?”

Lilika sipaisee valkean suortuvan kasvoiltaan. Hän ei ole tottunut pitämään laineitaan avonaisina ja koreina. Hänen kaltaisensa hallitsija ei koskaan antaisi itsensä pitää hiuksiaan näyttävillä kampauksilla ja sipsuttaa tärkeissä tilaisuuksissa keveässä mekossa. Väliaikaisena Krielin kuningattarenakin Lilika on jotain muuta kuin häneltä odotetaan – miekasta heijastuva kuvajainen, nuori tyttö, joka ei kahdesti pysähdy kuvaansa katsomaan.

”Minä näin taas unta äidistä”, Lilika huokaisee.

”Äidistä? Voi, teidän korkeutenne –”

Lilika vie sormen Solasin suulle.

”Älä. Minähän kielsin sinua kutsumasta minua noin.”

”Olen pahoillani… Lilika.”

Varovainen hymy kiipeää Lilikan huulille.

”Noin juuri.”

Lilika kohentaa asentoaan, asettaa veitsen sängyn alle. Solas ei sano mitään. Mies on nähnyt tarpeeksi tietääkseen, milloin nuorten tyttöjen tarvitsee nukkua veitsi tyynynsä alla kyetäkseen vaipumaan unen sineen vailla huolta.

”Vieläkö äitisi painaa mieltäsi? Hänen kuolemastaan on jo…” Solasin lause katkeaa.

”Kolme vuotta”, Lilika täydentää. ”Äiti ei ollut sellainen ihminen, joka antaisi itsensä unohtua niin vain.”

Ennen kuin Solas ehtii avata suunsa, Lilika on jo noussut sängystään ja astellut yöpaitasillaan yöhön. Parveke avaa maiseman suoraan kuninkaalliseen puutarhaan. Maailma on kiedottu hentoon siniviittaan, yö on painanut suudelmansa kaiken ylle, antanut Krielin hetkeksi levähtää.

Lilikan katse kiertää puutarhan, linnan useat sisäpihat. Kauempana häämöttävä areena kerää hänen huomionsa, saa hänen katseensa pysähtymään. On kuin menneet hallitsijat, entiset valitut valkeat ja mustat taistelisivat siellä yhä. Heidän muistonsa kiertävät ikuista kehää, iskevät toisiaan yhä uudelleen ennen aamunnousua. Lilika pudistaa ajatukselle päätään. Ei, ei enää. Menneet hallitsijat ovat poissa. Enää on vain Endelion.

”Tuntuu, että se ei koskaan lepää”, Solas kuiskaa Lilikan takana kuin tavoitellen hänen ajatuksiaan. ”Veljesi ja mustan puolen valitun taistelusta on jo neljä vuotta, ja silti joka kerta, kun katson areenaa, tunnen saman jännitteen ilmassa. Ajatteleekohan kansakin niin?”

”Miltä se sinusta tuntuu?”

”Mikä, Lilika? Mikä kaikesta siitä?”

Lilika kääntyy kohtaamaan Solasin kuunvalossa kalpeat, kylmät piirteet. Karvareunuksisen kaavun, tiukan vyön, tummat, soljuvat hiukset ja väsyneet kasvot. Mies on ollut Lilikan rinnalla siitä lähtien, kun hänen veljestään tuli kuningas. Lilika osaa Solasin piirteet ulkoa, kykenisi piirtämään ne yötaivaalle.

”Se, että minun veljeni voitti.”

”Tarkoitat, että valkoinen puoli voitti.”

”Tulkitse sanani miten haluat. Miltä se sinusta tuntuu?”

”Sinun veljesi pelasti minut ja sisareni. Minä ja Lyra olisimme todennäköisesti nyt mullan alla, jos hän ei olisi noukkinut meitä mukaansa.”

”Et vieläkään vastannut kysymykseeni.”

Lilika painaa hymyillen kätensä Solasin rinnalle. Mies ei enää värähdä kosketusta kuten ennen, tämä on tottunut Lilikan tietäviin, merkitseviin otteisiin ihollaan.

”Lilika… minä… Minä en tiedä, voinko vastata kysymykseesi. Minä työskentelen veljellesi.”

”Minä tässä vain olen. Minä, ei Endelion.”

Solas nielaisee.

”Etköhän sinä tiedä, mitä jokainen mustalla merkitty ajattelee aina uuden taistelun koittaessa.”

”Toivotteko sinä ja Lyra ennen taistelua, että Remi Lorian voittaisi?”

Solas painaa päänsä alas.

”En ymmärrä, miksi puhumme tästä yllättäen. Taistelu on jo käyty. Krielin seuraavat sata vuotta ovat sinetöidyt valkoiseen valtaan.”

”Edellisetkin vuosisadat ovat olleet valkoisten hallitsijoiden vuosia”, Lilika huomauttaa.

”Kuningattareni, sinä johdattelet minua.”

Lilika virnistää.

”Oi, jäin kiinni.”

Lilikan valkeat sormet hivuttautuvat Solasin kaulalle, kuljettavat kätensä korkean kauluksen alle. Lilika vetää kankaan tieltään, paljastaa mustan merkin iholla. Lilika silittää sitä hellästi kuin haavaa, kuin jotakin, jota Solas on joutunut kantamaan henkensä kaupalla. Kahta pientä kaarta ympyrän sisässä, kuin kaksi kuuta auringossa. Niin pieni, niin huomaamaton. Kaiken määrittävä.

”Kenties johdattelen sinua siksi, että olen ehtinyt ajattelemaan enkä kestä enää kantaa ajatuksiani yksin”, Lilika lausuu irrottaen otteensa Solasista. Hän vetäytyy takaisin kaiteelle, nojaa eteenpäin katsoen yön alla lepäävää pihamaata. ”Mietitkö sinä koskaan, miksi tämä maailma on mitä se on? Miksi Kriel on antanut pienten synnynnäisten merkkien määrittää kaiken?”

Solas siirtyy huokaisten kuningattarensa vierelle.

”Se on sama kuin kysyisi, miksi me synnymme merkittyinä. Miksi osa meistä kantaa valkeaa, osa mustaa merkkiä vailla syytä.” Solas pudistaa päätään. ”Ei, Lilika, minä en ajattele sitä. En enää. En voi. Jos ajattelen sitä, palaan takaisin kaduille, aikaan, jolloin minulla ja Lyralla oli vain toisemme ja pelko, joka jäyti meidät miltei palasiksi.”

”Minun on pakko ajatella sitä. Tämä palatsi huutaa muistoja. Kaikki aiemmat hallitsijat ovat kasvaneet täällä vailla verisidettä toisiinsa. Mikä minä lopulta olen, kerro sinä minulle. En ole todellinen hallitsija, olen pelkkä lapsenvahti neljälle saarelle. Lapsi itsekin, valittujen varjoissa kasvanut. En ole todellinen kuningatar, minun kaltaisiani ei pitäisi edes olla Krielissä. On vain valittujen sadan vuoden sykli ja toistuvat taistelut. On vain –”

Suuret kädet kietoutuvat Lilikan ympärille, hiljentävät sanojen tulvan. Lilika antaa Solasin painua itseään vasten, keskittyy hengittämään tätä. Solas tuoksuu Kallasin kaduilta, kotiseutujensa suolalta ja joltakin muulta, omalta itseltään. Turvalta. Mies, jonka oli tarkoitus pitää Lilika ruodussa, on tullut Lilikan iholle pysyäkseen.

”Lilika…” Solasin pehmeä ääni miltei murtuu tämän lausuessa Lilikan nimen, tiputtaessa sen huuliltaan kuin salaisuuden. ”Älä tee tätä itsellesi. Ole kiltti.”

”Minun on pakko.” Lämpö kuolee äänestä, kun unen äidin kuolonharmaat kasvot välähtävät Lilikan verkkokalvoilla. ”Miksi me emme tiedä lopulta mitään? Miksi uusia hallitsijoita syntyy kaksi kerrallaan, miksi pitää taistella, miksi tämä maailma haluaa mustien ja valkoisten vihaavan toisiaan niin paljon?”

Epätoivo Lilikan äänessä särisee. Solas painaa Lilikaa vahvemmin itseään vasten, mutta tyttö riuhtaisee itsensä varoen irti. Kunnioitus lepää Lilikan katseessa, mutta sen takana on jotain muutakin.

”Sinä kuulostat aivan ruusulta”, Solas huokaa. Lilika on kuulevinaan pettymystä tämän äänessä. ”Juuri tuolta kapinalliset kuulostavat. Vuosisatojen ajan varjoihin jääneet mustalla merkityt kuiskivat kaduilla, kuinka systeemi pitää rikkoa, kuinka Kriel toimii väärin salliessaan taistelujen toistua yhä vain uudelleen.”

Hiljaisuus istuu raskaana Lilikan harteilla. Hän voisi sanoa paljonkin, antaa Solasin kuulla kaiken sen, jota hän kantaa sydämessään. Hän muistelee yhä saamaansa kirjettä, uusimpia uutisia, niitä, joita hän ei voi jakaa edes Solasin kanssa. Hän voi sallia miehen tulevan lähelleen, mutta sydämeen asti tämä ei pääse, sen edessä kasvavat ruusupensaat ovat kasvattaneet piikkinsä vahvoiksi.

”Minusta tuntuu, että sinun kannattaisi mennä takaisin sänkyyn”, Solas sanoo lopulta.

Yö on tyyni, miltei äänetön, tuuli ei puhalla. Lilika istuutuu parvekkeen kaiteelle katsomatta Solasia silmiin.

”Pian. Minä tarvitsen vielä palasen tästä sinisestä maailmasta, ennen kuin painan pääni tyynyyn.”

Sivusilmällään Lilika erottaa hymyn Solasin kasvoilta.

”Minä olen tyytyväinen siihen, että sinun veljesi voitti taistelun.” Vastaus. Lilika on jo miltei unohtanut kysyneensä. ”Siitäkin huolimatta, että hän on valkoinen ja minä musta. Hänen uudenmielisyytensä on sallinut minun ja Lyran kaltaisten olentojen elää hänen rinnallaan. Minä välitän veljestäsi suuresti, Lilika.”

Lilika laskeutuu kaiteelta, tarttuu Solasia tämän molemmista käsistä. Miehen sanat ovat aitoja, mutta muistojen kyllästämiä. Lyhyen elämänsä aikana Lilika on oppinut ymmärtämään, että ihmiset eivät puhu ilman muistojaan, ilman menneisyydestä kumpuavia kaikuja, jotka antavat sävyn jokaiselle sanalle. Lilika suo viimeisen silmäyksen sinessä lepäävään puutarhaan ja painuu Solasia vasten.

”Hyvä”, Lilika sanoo, ”sitten hätää ei ole. Sinun ei tarvitse enää koskaan ajatella katujen oloja tai mustia. Voit vain elää.” Lilika erottaa piikin omassa äänessään, mutta ei jaksa siivota sitä pois. Solas jättää sen huomiotta.

”Mennään takaisin sisälle, teidän korkeutenne.”

Lilika ei korjaa Solasin puhetapaa. Se on hänen tapansa iskeä takaisin.

”Vain, jos sinä nukut kanssani. Vartioi uneni loppuun. En tahdo kohdata äitiä uudelleen, hänellä ei ole minulle mitään sellaista sanottavaa, jota en jo tietäisi.”

Keveät askeleet käyvät sisälle. Solas seuraa perässä, riisuu raskaan takkinsa ja käy makaamaan Lilikan vierelle. He eivät enää kosketa toisiaan. Lilikan silmät ovat auki vielä silloinkin, kun Solasin tasainen tuhina on täyttänyt sinertävän huoneen.