Luku
20: Hän tanssi kanssa tähtien
Aurinko ei ehdi laskea ennen uutisia.
Lilika seisoo valtaistuimensa edessä vastaanottamassa
väistämättömän. Kapinallisten laiva on saatu kiinni
Alissandrassa, koko miehistö on pidätetty. Ei merkkiäkään
Remistä. Lilika seisoo keskittyen ruumiiseensa, ajatellen tiiviisti
jokaista mutkaa, hänen täytyy pysyä kehossaan, hän ei saa irrota
hetkeksikään.
”Tuotteko te kapinalliset tänne
kuulusteltaviksi?” Pieni mahdollisuus pitää heidät elossa. Pieni
mahdollisuus tuhota heidät itse, jotta ei jää kiinni.
”Tuomme heidät tänne. Teidän
veljenne on yhä Kallasissa. Ilmalaivaa paikataan.”
”Entä veljeni? Onko hän kunnossa?”
”Hänen korkeutensa on hengissä ja
voi hyvin. Hänen kylkeen saamansa haava ei ollut syvä, vaikka
vuotikin huhujen mukaan paljon verta. Kuningas on yhtä kaikki
kunnossa.”
Lilika puree hammasta, keskittyy yhä
jokaiseen ääreensä, jotta ei unohda, missä on. Hän on
väliaikainen Krielin kuningatar Lilika Valenciel, ei yksi ruusuista,
ei tyttö, joka varoitti samaisia miehiä, joita joutuu nyt
kuulustelemaan, joiden hengen hän joutuu viemään.
Lilika kiittää viestintuojia ja
kulkee määrätietoisesti kohti puutarhaa, niin määrätietoisesti,
että kukaan palatsissa ei puutu hänen kulkuunsa. Puutarhan
varjoissa hän ujuttautuu pensaitten välistä salaiseen paikkaansa,
tarkistaa ruusujen suojaaman piilon kirjeitten varalta. Ei mitään.
Kaikki on tapahtunut niin nopeasti, edellinen kirje saapui ennen
Kallasin hyökkäystä.
Kallasin hyökkäys. Teloitettaviksi
tuotavat miehet. Lilika painaa päänsä alas, käpertyy pieneksi
ruusupensaitten suojiin. Hän on yhä pieni kuin lapsi, hän mahtuu
lempeitten kesämuistojen suojiin, ne kietoutuvat hänen ympärilleen
lämpimäksi peitoksi. Niiden ympäröimänä hän huomaa itkevänsä
jälleen yksin, jälleen piilossa. Ruusupensaat ovat yhä uudelleen
piilottaneet sen tytön, joka ei kestä oman valtansa painoa.
Lilika ryömii takaisin päivänvaloon,
pakottaa itsensä jalkeille ja kävelee suoraan linnaan katsomatta
ympärilleen. Ei viestejä, ei merkkejä, ei mitään. Oma sänky
ottaa Lilikan pehmeänä vastaan, hänen ajatuksensa kiertävät
kehää. Onko Remi päässyt perille? Onnistuiko hän pelastamaan
tämän? Sydän jyskyttää niin lujaa, että se kaikuu patjassa.
”Teidän korkeutenne?” Ovi
kolahtaa, Solas kävelee sisälle valmiina kietomaan Lilikan
myötätuntoonsa. Lilika ei nosta pientä ruumistaan sängyltä.
”Minä kuulin laivasta. Oletteko te…?”
Lilika nousee hetkeksi istumaan.
”Minä en tiedä, ehdinkö pelastaa
Remin vai en.”
”Teidän korkeutenne…”
Lilika ei vaivaudu korjaamaan
puhuttelua. Hän vetäytyy takaisin sängylleen, kietoo peiton
korviinsa asti. Hän kääntää selkänsä Solasille, jotta ei
joutuisi katselemaan miehen ristiriitaisten moraalien taistoa tämän
kasvoilla.
”Teidän ei olisi tullut kertoa
minulle merkistänne”, Solas sanoo hiljaa. ”Te olette asettaneet
minut hyvin vaikeaan asemaan, tiedättehän te sen?”
Lilika tietää, mutta yhtä lailla
tietää hänen piilopaikkansa puutarhassa, yhtä lailla tietävät
taivaan tähdet sen, kuinka yksinäinen Lilika on. Jos Solas ei
tietäisi, Lilika tulisi joksikin toiseksi, muuttuisi, syntyisi
uudelleen valkeana hallitsijana, joka on myynyt arvonsa aivan kuten
kuka tahansa muukin Krielissä. Hän kääntyy sittenkin, katsoo
Solasia tämän katuviin, pelkääviin silmiin ja tietää, ettei voi
antaa sen tapahtua, ettei voi päästää itseään irti.
Lilika nousee ylös. Solas vie kädet
kehonsa eteen, pudistaa päätään katsoen tyttöä suoraan silmiin.
Vuosia sitten unohtunut tunne leimahtaa Lilikan vatsanpohjassa, keho
täyttyy hetkessä tulesta. Raivo. Kaiken sen jälkeen, mitä Solas
on tehnyt hänen kanssaan, miehellä ei ole mitään oikeutta katsoa
häntä kuin lasta, kieltää heitä yhdellä pienellä
päänpudistuksella.
”Minä olen uskollinen veljellesi,
Lilika”, Solas sanoo kuin hänen kurkullaan olisi jotakin, kuin
jokin kaihertaisi häntä sisältäpäin. ”Minä todella olen. Hän
pelasti minut ja Lyran. Endelionilla on visio.”
”Niin tosiaan on – visio tappaa
sellaiset kuten sinä ja minä!” Lilikan sormi osoittaa Solasin
kauluksen alle jäävään mustaan merkkiin.
”Sinä et voi tietää –”
”Minä tiedän, mitä minä tiedän!
Äitimme julmat iltasadut ovat vihdoin saaneet otteen veljestäni.
Endelion on kaikki nämä vuodet suunnitellut vain imperiumia –
keinoa tuhota meidän kaltaisemme.”
”Ei, Lilika. Endelion on ottanut
meidät hyväsydämisyyttään luokseen, minut ja Lyran. Ja hän
rakastaa sinua, siskoaan. Edes suunnitelmiensa toteutuessa hän ei
tekisi meille mitään.”
Miehen äänessä ei ole riittävästi
vahvuutta, siitä puuttuu sävy, jolla puhuvat kaikki ne, jotka
tarkoittavat sanojaan. Lilika on kuullut tarpeeksi vanhempia ihmisiä,
sellaisia, joiden tehtävä on vakuuttaa toiset puheellaan.
Viestinviejiä, viestintuojia, uuvuttavia kokouksia, polittisia
päätöksiä. Kuivaa, väsynyttä keskustelua, jossa jokainen
yrittää ujuttaa omat tavoitteensa sanojensa poluille. Lilika nauraa
Solasin sanoille, nauraa niille päin miehen valehtelevia kasvoja.
”Sinä olet aivan yhtä uskollinen
veljelleni kuin minäkin”, Lilika naurahtaa. ”Älä koskaan luota
siihen, että joku, joka on ollut sinulle suopea, olisi sitä silkkaa
hyvyyttään.”
”Kuka sinua on satuttanut, Lilika?”
”Me kaikki tiedämme, kuka.”
”Endelion –”
”Kunpa se olisikin ollut hän. Se
olisi helpompaa niellä.”
Äidin verta kukkiva rinta, tyhjät
silmät. Pitkät, loputtomilta tuntuvat unet. Lilika karistaa niiden
painon harteiltaan, siirtää ne toiseen hetkeen, toiselle Lilikalle,
joka kykenisi paremmin hengittämään niiden alla.
”Ajatteletko, että olen liian nuori
ymmärtämään, mistä puhun?”
Solasin sängyn peitteille karkaava
katse paljastaa hänet.
”Esitä väitteesi uudelleen sitten,
kun sinut on kasvatettu sellaisessa paikassa kuin tämä linna.”
Kylmät väreet vavisuttavat Lilikaa. ”Äitini oli, mitä oli.
Endelioniin minä sen sijaan joskus osasin luottaa. Se oli silloin,
kun Remi oli vielä täällä, kun he molemmat olivat veljiäni enkä
tiennyt, että toisen voi pettää niin verisesti kuin Endelion Remin
petti.”
Solas ei vieläkään tule iholle.
Mitä ikinä miehen mielessä liikkuu, on tiukasti sidottu häpeään,
sen Lilika tietää, haistaa miehestä.
”Sinä olet aina ollut enemmän Remi
Lorianin puolella kuin oman veljesi. Minä en tiedä, millaisesta
lupauksesta sydämesi puhuu, mutta Remi Lorian polttaa tämän
maailman tuhkaksi, jos ei saa sitä valtaa, jonka veljellesi menetti.
Olen monesti todennut Endelionille, että hänen suurin virheensä
koskaan on ollut hetki, jolloin hän jätti Remin henkiin.”
Nauru Lilikan sisällä kasvaa
hysteeriseksi, se peittää huoneen kylmät seinät, kohoaa kaupungin
ylle, hukuttaa auringon alleen. Lilika nauraa sitä ulos, mutta se
vain paisuu, se ei koskaan tule nauretuksi tyhjäksi.
”Vihdoin minä voin puhua sydämeni
tyhjäksi”, Lilika nauraa, ”sillä sinä olet jo valinnut puolesi
ja minä hävinnyt. Jos halajat kertoa veljelleni siitä, kuka minä
olen, kenen puolella seison, tee se. Siten tuhoutuu kaikki se, joka
on rakentunut rikotun lupauksen päälle.”
”Mikä lupaus, Lilika?”
”Lupaus, jonka Remi ja Endelion
tekivät! He lupasivat, että eivät nouse toisiaan vastaan. Olet
varmasti kuullut siitä oman versiosi Endelionilta.”
Solasin piirteet muuttuvat
hämmennyksen myötä.
”Sekö lupaus, jossa valitut lapset,
Endelion ja Remi, murtavat yhdessä Krielissä vallitsevan ikuisen
systeemin ja kieltäytyvät taistelusta, joka tapahtuu joka sadas
vuosi?”
Lilika nyökkää. Äidin ja veljen
sanat palaavat hänen mieleensä, ne kauniit, keväiset iltapäivät,
joilla oli terävät reunat.
”Se kuulostaa sanomanasi paljon
dramaattisemmalta kuin se oikeasti oli. Minä olin siellä, kun he
puhuivat siitä. He haaveilivat siitä koko lapsuutensa.”
”Mutta sehän oli vain Endelionin
hämäys. Hänen keinonsa saada vastapuolen taistelija luottamaan
itseensä ja lopulta voittaa tämä. Niin kuin kävikin.”
Nauru kuplii yhä, Lilikan on hankalaa
pitää se sidottuna. Kahleet ovat lujat, hän sitoo naurun
sisälleen, jotta se ei vyöry yli reunojensa. Miten huvittava Solas
onkaan, miten tietämätön, vaikka mieshän tässä on aikuinen,
kaikkitietävä, kykenevä tuomitsemaan Lilikaa kulmiensa alta.
”Ei”, Lilika sanoo äänessään
riemua, jota ei tiennyt enää omaavansa, ”parasta kaikessa on se,
että asia ei ollut niin.”
Solas kurtistaa kulmiaan.
”Minun veljeni kenties petti Remin,
mutta totuus on, että oli kerran aika, jolloin he todella uskoivat
suunnitelmiinsa. Aika ennen äitimme myrkyllisiä sanoja, aika ennen
Endelionin todellisen luonteen puhkeamista kukkaan.”
Solas tuijottaa Lilikaa kuin jotakuta,
joka kertoo pitkää, erikoista satua. Kaunista kertomusta, joka on
alkanut hieman mädäntyä sisältä.
”Minun veljeni ja Remi rakastivat
toisiaan”, Lilika sanoo kirkkaalla äänellä, antaen sanojensa
upota Solasiin. Hetken mies vain tuijottaa, sitten hän vie käden
kasvoilleen. Silmät suurenevat, epäusko leviää kasvoille. Kuva
selkiää Solasin mielessä, vihdoin hän ymmärtää.
”Kaikki lapsuutemme vuodet he olivat
kiinni toisissaan, niin kuin veljet, ystävät, rakastajat. He
kasvoivat yhteen. He olivat niin rakastuneita kuin kaksi ihmistä
voivat olla. Miksi eivät olisi olleet – kuka muu ymmärtäisi
valittua niin kuin toinen valittu?”
Solas nyökkäilee hiljaa. Ymmärrys
on levinnyt hänen kasvoilleen.
”Remi ei tahdo voittaa Endelionia”,
Lilika sanoo. ”Ruusujen kapina ei ole mitään niin yksinkertaista
kuin taistelu vallasta. Remi tahtoo vain, että kaikki tämä
loppuisi. Sadan vuoden väliset taistelut hallitsejuudesta, valkoinen
ylivalta, kaikki se.”
Solas nyökkäilee. Mies on liian
järkyttynyt edes itkemään.
”Nyt sinä tiedät.”
Lilika muistaa yhä lapsuutensa
loputtomat iltapäivät, ikuisesti taivaalla pysyneen auringon.
Kaikki he kolme puutarhan piilossa, Remi pieni ruusu korvanlehtensä
takana, Endelion pitämässä häntä kädestä. Lilika, kuusi vuotta
nuorempi, katsomassa heitä ylös, hymyilemässä, kun he kertoivat
hänelle, millaista on olla valittu, millaista on kasvaa vain yhtä
taistelua varten. Lilika tiesi heidän unelmastaan, eli sitä heidän
kanssaan. He olivat nuoria ja ikuisia.
Vasta, kun Lilika tuijottaa paljaita
käsiään ja ymmärtää, että keväinen aurinko ei paista niille,
että hän istuu sängyllään seuranaan mies, jonka on vietellyt
pysyäkseen hengissä, pitääkseen itsensä järjissään, hän
ymmärtää millaiseksi hän on tullut.
”Sinä tiedät, mitä tapahtuu, jos
kerrot Endelionille, kenen puolella minä olen.”
”Kerro minulle yksi asia, Lilika.”
”Minä voin kertoa sinulle aivan
kaiken.”
”Oletko sinä ollut osallisena
siinä, mitä kapinalliset ovat tehneet? Oletko pitänyt kaikki nämä
vuodet yhteyttä Remiin?”
”Olen.”
Yksi ainoa sana riittää kääntämään
Solasin pään kuin iskusta. Solas näyttää haavoittuneelta, tämä
pitelee kasvojaan käsillään. Mies ei pysty enää seisomaan, vaan
laskee ruumiinsa sängylle. Lilika ei mene lähemmäs, ei tule
iholle. Solas ei ole koskenut häneen sen jälkeen, kun hän paljasti
merkkinsä.
”Me olemme molemmat mustalla
merkittyjä, Solas”, Lilika sanoo hiljempaa. ”Silti me
näyttelemme jotakin muuta. Minä valkoista kuningatarta, sinä
miestä, joka on kuninkaan puolella. Ota naamiosi pois, Solas, sinä
olet tehnyt jo tarpeeksi.”
Solas pudistaa päätään, ainoa
valkea suortuva valahtaa kasvoille. Lilika vastustaa halua siirtää
se pois, koskettaa miestä millä tahansa verukkeella.
”Minä en tahdo jättää sinua
yksin”, Solas sanoo niin hiljaa, että Lilika tuskin kuulee.
”Mitä sinä…?”
Solas kääntyy kohti Lilikaa, tämän
silmien pohjalla palaa tuli. Kyyneleet ovat jo kulmissaan, Lilika on
tottunut niihin. Solas on jättänyt paljon sisälleen.
”Minä en tahdo pettää veljesi
luottamusta, mutta en kykene jättämään sinua yksin, en mitenkään…
En kaiken sen jälkeen, mitä olemme jakaneet yhdessä.”
Lilika tietää miehen ajattelevan
tähtiyötä aivan kuten hänkin. Yhdessä vietettyjä tunteja,
tähtien valaisemaa turvaa.
”Sinun sydämesi repeää
riekaleiksi, jos kidutat itseäsi vielä noin.”
”Sinähän tässä minua revit
kahtaalle, sinä ja kauniit, älykkäät sanasi, tapasi puhua kuin
joku, joka on katsonut kuuta silmiin ja tanssinut tähtien kanssa.”
Iho ihoa vasten. Lilika unohtaa
etäisyyden, unohtaa pelon ja ristiriidan ja istuutuu Solasin syliin,
vie huulensa tämän omille. Solas ei vastaa suudelmaan oitis, mutta
mies ei työnnä häntä pois, kiellä sitä, mitä he yhdessä ovat.
Solas on Lilikaa vasten kuin vesi; jokin, jota koskettaa, mutta ei
pitää lähellään. Alati muuttuva, alati etsittävissä.
Lilika suutelee miestä kuten
suudellaan sellaista, jonka kivun on aiheuttanut. Lilika imee tuskan
Solasin huulilta, maistaa luomaansa kaaosta ylpeänä kuningattarena.
Kun hän vetäytyy, hän katsoo Solasia pitkään tietäen sen
repivän miestä entisestään.
”Sinä olet kauneinta, mitä
Krielissä on”, Solas kuiskaa. ”Kuningatar Lilika… Minä en
kykene jättämään sinua. En pysty siihen.”
”Älä jätä. En tahtoisi sitä.”
”Mutta veljesi… Hänelle
valehteleminen on vaikeaa.”
”Minun veljeni ei tule käymään
täällä vähään aikaan. Ja kun hän tulee, Remi on jo valmis.
Kapina ei luovuta. Se ei kuole näin vähästä.”
Solas nielaisee.
”Minua pelottaa.”
”Minä tiedän sen. En tahdo sinun
olevan osallisena kapinassa millään tavalla. En vaaranna sinua.”
Ja itseäni. Ruusuihin kuuluminen on muisto kevätiltapäivistä,
muisto siitä tytöstä, jolle Lilika on yhä uskollinen.
”Kuinka me voimme jatkaa näin, jos
minä en tiedä, kenelle olen lojaali?”
”Tarvitseeko sinun tietää juuri
nyt? Sillä hetkellä, kun valitsit jakaa sängyn kanssani, tiesit,
että tämä päättyisi aikanaan näin.”
”En kuvitellut sinun olevan mustalla
merkitty. En koskaan.”
”Sinä olet mielikuvien vanki.
Turmeltu. Eroanko minä mitenkään siitä Lilikasta, jonka sinä
tunsit ennen kuin paljastin sinulle merkkini?”
”Eroat.”
Solas empii. Hänen sanansa ovat
suorat, mutta katseensa kiertelee. Jälleen kerran Lilika näkee vain
yhden aikuisen, joka ei täysin tiedä, mitä puhuu. Lilika sipaisee
Solasin valkean suortuvan takaisin paikalleen, paljastaa miehen
korkeaposkiset kasvot.
”En eroa, ja me kumpikin tiedämme
sen”, Lilika sanoo hymyillen. ”En ole tehnyt mitään aiemmasta
poikkeavaa. Ainoa, joka eroaa, on se, että nyt sinulla on mielikuvia
minusta ruusuna. Se pohjaa täysin omaan mielikuvaasi ruusuista –
siihen, jonka olet muodostanut Endelionin sanojen pohjalta. Sillä ei
ole mitään tekemistä minun kanssani.”
Hymy Lilikan kasvoilla on niin lämmin,
niin tietävä, että Solasin pää painuu jälleen alas. Lilika
näkee sanojensa uponneen, hän näkee, kuinka Solas ajattelee,
kenties toivoo jotakin. Muistelee kaunista muistoa. Lilika ei koskaan
tiedä, ja hänestä se on kauneinta toisissa ihmisissä.
”Minä olen valinnut puoleni
puhtaasti oman kokemukseni sanelemana”, Lilika sanoo, ”mutta minä
en aio kertoa sinulle, mitä tehdä. En ilahtuisi, jos jättäisit
sänkyni ja kertoisit veljelleni minusta, mutta mikään ei ole niin
mustavalkoista. Tee, miten tahdot.”
”Minä en kerro Endelionille.”
”Selvä.”
”En voi. Kunnioitan sinua enemmän
kuin arvostan elämääni.”
”Älä halvenna itseäsi noin.
Endelionin ei tarvitse tietää siitä, mitä ajattelet. Sinun ei
tarvitse pettää häntä, jos sydämesi ei salli tehdä niin.”
Solasin silmäluomet ovat raskaat,
väsymys istuu miehen piirteissä. Lilika ei muista, milloin Solas
olisi viimeksi näyttänyt yhtä uupuneelta. Lilika silittää varoen
Solasin poskea, sallii miehelle omaa lämpöään.
”Tällaisina hetkinä minulla on
hirvittävä ikävä Lyraa. Hän osaisi kertoa, mitä minun tulee
tehdä.”
”Tarvitsetko aina jonkun kertomaan
sinulle, mitä tehdä?”
Haavoitetun katse. Lilika tietää
iskevänsä syvälle joka sanalla. Solas ei ymmärrä sen olevan
tarkoituksellista.
”Olet oikeassa. Lyra todennäköisesti
nauraisi ja kysyisi samaa.”
”Sinulla on ikävä häntä.”
Surullinen hymy, silmät painuvat
lujaa kiinni.
”On ollut jo monta vuotta.”
Lilika tietää sen. Hän ei tunne
Lyraa, hän ei ole puhunut useita kertoja naiselle, jonka Endelion
otti vierelleen, ja jonka veljen hän valitsi itselleen, teki
omakseen. Silti jokainen teko, jonka Solas tekee, jokainen vapautuva
kyynel on muistomerkki Lyralle, naiselle, joka ei ole enää oma
itsensä, tuskin varjokaan siitä siskosta, jota Solas todella
kaipaa.
”Sinun pitäisi tietää paljon
ymmärtääksesi, miksi olen mitä olen nyt. Miksi päättäminen on
niin vaikeaa, miksi minä olen niin kiitollinen meidät pelastaneelle
Endelionille. Elämä tuolla ulkona… Se ei ole sitä, mitä siitä
kuvittelee, ei edes pahimmissa unissakaan.”
”Minä en voi väittää, että
tietäisin siitä mitään, mutta olen kuunnellut Remiä. On syynsä,
miksi ruusut ovat syntyneet.”
”Se tuhosi Lyran täysin. Minä
kestin, koska minulla oli hänet, mutta hän… Sen jälkeen, kun hän
luopui itsestään, hän ei voinut enää tanssia uudelleen. Hän ei
päässyt takaisin kehoonsa, jonka oli jo myynyt.”
”Ymmärrän.”
”Joskus löydän hänet tanssimasta
pimeässä, etsimässä itseään liikkeistä, joihin katosi. Mutta
ei se ole todellista tanssia. Ei hän todella ole siellä.”
Lilika nyökkää. Alati räjähtelevä
Lyra, vierestä seuraava veli, joka ei voi tehdä mitään, ei
palauttaa Lyraa takaisin itselleen. Lilika maistaa metallin.
”Kerro minulle siitä, kuinka hän
tanssi”, Lilika kuiskaa. Hän tahtoo ajatella kauniita asioita,
nähdä kuvia, jotka vetävät vertoja hänen mielessään velloville
aurinkoisille iltapäiville, veljien naurulle, onnellisille
tunneille.
Hehku syttyy Solasin silmiin,
varovainen hymy leviää kasvoille. Sellaisena Lilika rakastaa
katsella miestä. Aitona. Paljaana.
”Sitä sanotaan, että tanssijat
ovat kevyitä kuin höyhen, joka juoksee tuulen mukana. Mutta Lyra,
hän oli aina itse tuuli.”
Lilikakin hymyilee, vetäytyy takaisin
Solasin lähelle. Solas vetää hänet syliinsä, kietoo kädet hänen
ympärilleen.
”Sinun täytyy rakastaa häntä
paljon”, Lilika kuiskaa ja kurottaa suutelemaan Solasia, sitoo
tämän itseensä vielä yhdellä, viimeistelevällä kosketuksella.
Solas sulaa häntä vasten. He pysyttelevät siinä vielä pitkään,
sylikkäin. Auki revittyinä, erotettuina, silti kiinni toisissaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti