tiistai 3. maaliskuuta 2020

Kuningas ja ruusu: luku 26


Luku 26: Toinen toisellensa

Remin koko ruumis vapisee, kun hän pitelee pientä punakivistä sormusta hyppysissään. Hän nojaa huoneensa seinään, mutta se ei tue, on kuin hän uppoisi siihen, antaisi sen viedä hänet mukanaan. Äidin sormus. Ainoa asia, jonka Ethé jätti itsestään. Ruusujen ydinjoukko tietää nyt, että Ethé Lorian on teloitettu. Heitä on nöyryytetty Kallasissa, heitä on tapettu kuin eläimiä, ja nyt Remi lojuu huoneessaan äidittömänä.

Kuumat kyyneleet putoilevat poskille, Remi ei uskalla edes rutistaa itseään. Mikä tahansa kosketus olisi väärä, muistuttaisi äidistä, jota ei enää ole. Sormus polttaa kättä, mutta Remi ei laske sitä alas. Sen pitää saada sattua hetken aikaa, muistuttaa, että hän olisi ihan hyvin itse voinut olla paikalla asettamassa köyden äitinsä kaulalle. Ethé on kuollut hänen kapinansa vuoksi. Hetken aikaa hinta on liian kallis maksettavaksi. Remi sulkee silmänsä, ajattelee tehtäväänsä, hukuttaa kuvan äitinsä hauraista kasvoista kaikkien häneen uskovien mustalla merkittyjen alle.

Remi?” Tuttu, kuulas ääni ovella. Ei nyt. Ei enää koskaan. Mitä oli edellisenä yönä, ei palaa enää samanlaisena, ei nyt, kun Remi istu sängyllään äitinsä henki sydämellään.
Älä, Lune. Minä en…” Ääni hajoaa palasiksi.
Minä haluaisin keskustella eräästä aiheesta.”
En…” Syvä, värisevä huokaus. ”Hyvä on. Onko se kiireistä?”
Minä haluan keskustella kanssasi Lilikasta”, Lune sanoo ja sulkee oven perässään. Nuori mies on oppinut vaatimaan.
Lilikasta? Lilikasta, nyt, kun äitini on kuollut?”

Lune kävelee Remin eteen, asettuu Remin tilaan kysymättä lupaa. Lune kävelee hänen suruunsa silmät kovina, suu valmiina satuttamaan. Remi tietää, mitä Lune ajattelee. Sinäkin veit minulta tilan surra sisartani. Remi tuijottaa silmät raskaina Lunea, jonka kasvot eivät päästä mitään läpi. Milloin meistä tuli tällaisia?

Kuinka sinä voit luottaa häneen?”
Mitä?”
Lapsikuningattareen. Taivaiden nimissä, Remi, hän teloitutti sinun äitisi!”
Kuuntelitko sinä yhtään, mitä minä sanoin kriisikokouksessa?” Ääni jää kiinni Remin kurkkuun. ”Minä teloitutin äitini itse.”
Kaikki tämä vain ruusujen vuoksi, niinkö?”
Täsmälleen niin.” Remin äänessä ei ole riemua. Äiti ei tule enää takaisin silittämään hänen mustia suortuviaan, mutta he molemmat tiesivät, miksi niin piti tapahtua. Seinää vasten painuessaan Remi toivoo, että äiti ei viimeisinä hetkinään kironnut hänen nimeään huulillaan.

Minun sisareni ja sinun äitisi olivat siis vain jotakin uhrattavaa? Niinkö sinä heistä ajattelet?”
Lune.” Nielaus. ”Mitä tekemistä tällä on sen kanssa, mistä halusit keskustella?”
Vastaa minulle!” Lunen kädet vapisevat harteista saakka.
Remi huokaa syvään, pyyhkii kyyneleet silmistään. Tästä tulisi pitkä yö.
Kapinassa ei ole kyse siitä, mitä voi uhrata ja mitä ei. Siinä on kyse kivusta ja vääryydestä, jota mustalla merkityt ovat kokeneet vallitsevan systeemin alaisina. Me otamme kaiken sen kivun ja räjäytämme sen valkoisten silmien edessä. Jotkut meistä eivät tule koskaan takaisin. Sinä ymmärrät sen nyt, sinun siskosi on kuollut. Tässä on kyse verestä ja kyynelistä, Lune, ei mistään muusta.”

Lune vetäytyy, nojaa vasten lipastoa. Pieniä nyökkäyksiä. Remi tietää, ettei Lune ole saanut vielä tarpeekseen.
Siitä huolimatta, mitä tämä kaikki on, sinä olit valmis tapattamaan äitisi, jotta lapsikuningatar ei paljastu ruusuksi. Miksi sinä menit niin pitkälle hänen vuokseen?”
Mikään tästä kaikesta ei toteutuisi ilman Lilikaa. Ymmärräthän sinä, millaisia uhrauksia hän tekee vuoksemme?”
Millaisia uhrauksia? Hän on teloittanut monta omaamme!”
Ruusuni tietävät, mitä tehdä, jos jäävät kiinni! Yhtä lailla Lilika tietää, ettei voi kuningattarena päästää useita ruusuja vapaaksi ilman, että jää kiinni. Niin ei vain voi tehdä. Se, että hän elää alituisesti Valierissa kuningattarena ja kantaa mustaa merkkiä ihollaan, ei ole helppo taakka kannettavaksi.”

Remi nousee ylös sängyltään, kohtaa Lunen kasvotusten. Mitä tahansa miehen pisamaisilla kasvoilla liikkuukin, ei ole oikeutettua. Remin tekisi ensimmäistä kertaa elämässään mieli lyödä ihmistä, jota rakastaa. Lunella ei ole mitään oikeutta tulla moralisoimaan häntä nyt.

Ymmärrän, että tämä herättää sinussa huolta nyt, kun olet vasta kuullut Lilikasta”, Remi huokaa, ”mutta sinä tiedät, että Lilika on ainoa, jonka käsiin luottaisin henkeni. Menen takuuseen hänestä. Minä kasvoin hänen kanssaan. Tietoon hänestä ruusuna voi olla vaikeaa sopeutua, mutta älä laita tapahtumia hänen syykseen. Se, mitä äitini kanssa tapahtui, ei ole hänen vikansa. Hän ottaa paraikaa selvää, kuka oli se, joka petti meidät Colarissa rahasta. Hänellä on täydelliset valtuudet sellaiseen, jota me muut emme voi koskaan tehdä herättämättä epäilyksiä. Meidän kontaktimme Valierissa on itse kuningatar, Lune, ajattele, miten voimakkaaksi se meidät tekee.”

Lunen siristyvät silmät kertovat toisenlaisista ajatuksista. Lune nojautuu taaemmas ja ristii kätensä.
Minä en vain voi hyväksyä sitä, että hän teloittaa omiamme, vaikka kuuluu meihin.”
Teloitukset kuuluvat yleiseen mielikuvaan valkoisesta vallasta. Jos Lilika ei tekisi niin, häntä epäiltäisiin heti.”
Minä tiedän sen kyllä! En vain voi hyväksyä sellaista.”
Tiedätkö, Lune”, Remi sanoo huokaisten syvään, ”sitä teiltä kaikilta odotetaan. Kyllä, Lilika teloitti minun äitini. Äitini kuitenkin tiesi jo kiinni jäädessään, että niin käy. Jokaisen teistä tulisi tietää, sillä sitä minä odotan niiltä, jotka jäävät kiinni.”
Remin sanat ovat hyisiä ja painavia, hän tiputtelee niitä ripein ottein Lunen kannettavaksi.
Myös sinulta, Lune”, Remi sanoo nähdessään ystävänsä ilmeen. ”Jos sinä jäät kiinni, minä oletan, että pidät suusi kiinni ja kuolet.”

Remi kääntyy takaisin sänkynsä puoleen, ryhtyy petaamaan sitä leikkiäkseen välinpitämätöntä, antaakseen Lunen jäädä tuijottamaan häntä suu raollaan. Lunen ilme on sekoitus epäuskoisuutta, sekoitus yötä, joka on asettunut miehen piirteisiin pysyäkseen. Remi ei uskalla enää arvailla, onko hän itse laittanut sen sinne.

Kun sänky on laitettu, sanomattomat sanat leijuvat ilmassa, Remillä ei ole enää veruketta. Lune ei kävele pois, eikä hän itse kävele ulos omasta huoneestaan, omista sanoistaan. Hän pysyy, mutta yhtä lailla pysyy Lunekin.

Selvä”, Lune sanoo nyökkäillen, ”sinä siis oletat meiltä äärimmäistä omistautumista.”
Kyllä. Niin odotan. Endelion tanssii meidän päittemme päällä, jos emme voi luottaa toisiimme ja siihen, että olemme valmiita tekemään kaikkemme ruusujen puolesta. Jos se on sinulle liikaa, sinä voit saman tien kävellä ulos.”
Lune ottaa ensimmäisen askeleen, Remi säpsähtää niin, ettei voi peittää sitä. Sitten Lune alkaa nauraa.
Et sinä halua minua menettää. Sinä tarvitset jonkun, jolla on rahaa. Entä sitten, kun Aylan ruumis tunnistetaan ja epäilyt siirtyvät Castenin nimeen? Tahdotko sinä minut silloinkin, vai oletko sinä valmis heittämään minut pois kuten äitisi?”

Remi sulkee silmänsä hetkeksi, pakottaa pois muiston Lilikan hajoavasta äänestä, kun he keskustelivat Ethén kohtalosta. He, pienet ihmiset. Lunen sanat saavat sapen maistumaan Remin suussa.

Se on kokonaan toinen keskustelu, jonka odotan käyväni kanssasi sitten, kun olemme molemmat rauhoittuneet”, Remi sanoo. ”Me tarvitsemme monta kokousta siitä, miten etenemme. Emme voi ottaa harppauksia kahden takapakin jälkeen.”
Sinä alat olla nurkassa, Remi.”
Remi ei osaa sanoa, onko Lunen äänessä ivaa, onko mies ylpeä siitä, että omaa kerrankin yliotteen tilanteesta, saa ratsastaa hänen surullaan.
Sinä et taida ymmärtää lainkaan, millaista tämä on. Minulla on kiire. Minä en voi katsella enää kovin useaa epäonnistumista.”
Kiire?” Ivaa. Sittenkin silkkaa ivaa. ”Sinä olet toinen valituista lapsista! Endelion jätti sinut eloon, joten sinulle on taattu tasan sata vuotta elämää. Se on enemmän kuin suurimmalla osalla Krielissä. Sinulla on aikaa, Remi, sitä jos jotakin.”

Remi tuijottaa Lunea pitkään. Tämä ei sittenkään ymmärrä.
Ei, minulla ei ole aikaa”, Remi huokaa syvään. ”Olen käyttänyt jo neljä vuotta elämästäni organisoidakseni kapinaa, tehdäkseni sen olevaksi. Jos emme pian saa tahtoamme välitettyä kansalle, minä olen jo myöhässä. Olen jakanut koko satavuotisen elämäni osiin, ja olen myöhässä omista suunnitelmistani.”
Sinä kuulostat maaniselta, Remi”, on Lunen vuoro huomauttaa. ”Varo, ettet kuulosta tuolta muiden edessä. Kapina ei toimi, jos sen johtaja hajoaa käsiin.”

Ei, Lune”, Remi sanoo aiempaa matalammalta, ”tämä ei ole maniaa, tämä on minun velvollisuuteni.”
Katseenvaihto. Lunen kulmat ovat kohotetut.
Kipu kaduilla, pelko kasvojensa näyttämisestä, julkiset teloitukset, Kallasin joukkosurma… Ne kaikki ovat äärimmäisen todellisia Krielin mustalla merkityille. Ne eivät ole peliä. Kaikki se surkeus ei tule pyyhityksi minun elinissäni, olkoonkin, että ikäni on pitempi kuin muilla. Olen tuhlannut jo monta vuotta. Kaikki tämä vääryys on elänyt satoja vuosia ennen minua, minulla ei ole pienintäkään mahdollisuutta poistaa sitä yksin tai edes ruusujen avulla. Minun tehtäväni on kylvää ruusut, synnyttää kapina, joka järisyttää tämän maan perustuksia vielä satoja vuosia jälkeeni. Jos minä kuolen nyt, kapina kuolee, ja systeemi voittaa. Seuraavat valitut lapset tulevat toistamaan meidän virheitämme ja kaikki alkaa taas alusta. Tekemämme työ valuu hukkaan. Mikään ei muutu, ihmiset jatkavat pelossa elämistä. Ihmiset, jotka ovat jo kärsineet tarpeeksi.”

Remi joutuu vetämään syvään henkeä puhetulvansa jälkeen. Lune tuijottaa häntä kuin vierasta miestä. Remi antaa tämän tuijottaa, hän on puhunut suunsa puhtaaksi. Lunen on hiljalleen alettava ymmärtää, mistä kaikessa on kyse.

Jos tämä maailma haluaisi pelkkää valkoista valtaa vuosisadoista toiseen, miksi meitä valittuja lapsia syntyisi aina kaksi, musta ja valkoinen? Miksi taisteluita sitten käydään joka sadas vuosi?” Remi sanoo vielä, jättää sanansa ilmaan. Lune on kääntänyt katseensa pois, Remi lukee sen voittonsa merkiksi.

Toivon, että tämä keskustelu on nyt käsitelty loppuun”, Remi viimeistelee puheensa. Hän räpyttelee silmistään viimeisten kyynelten jäänteet, raivo hänen suonissaan on saanut hänet unohtamaan, että hän koskaan itkikään. ”Koska tilanteeni on, mikä on, tarvitsen Lilikaa. Ilman häntä kapinasta ei tulisi mitään. Hän on kuninkaan sisko, hän tietää, mitä kuningas tekee. Hän on antanut meille kaikkein hyödyllisintä tietoa. Luotan häneen omana sisarenani. Tästä ei tarvitse keskustella enää koskaan.”

Lunen leuka kohoaa uhmakkaasti, silmät ovat siristyneet kapeiksi viiruiksi kasvoille.
Sinä todella tunnut luottavan häneen kaiken muun yli. Aivan, kuin hän ei olisi meidän vihollisemme sisar.” Halveksuntaa. Ivaa. Yö on niillä kuorrutettu.
Meidän vihollisemme ei ole Endelion, vaan tämä sairas, kaikkia vahingoittava systeemi. Sinä kuulostat kateelliselta, Lune, sitäkö tämä vain on? Siksikö me riitelemme näin – sinun kateutesi vuoksi?”

Lunen suu loksahtaa auki. Kireys on silmin nähtävissä. Remi odottaa räjähdystä ja ristii kätensä aivan kuin tilanne huvittaisi häntä.
Sinä olet kaiken tämän ajan kertomatta minulle Lilikasta, ja yllättäen hän onkin se, johon sinä luotat eniten. Kaiken sen jälkeen, mitä minä olen sinun vuoksesi tehnyt. Sinä kuulostat aivan siltä, että välittäisit kuningattarestasi enemmän kuin minusta koskaan.”
Tämä on naurettavaa. Minulla ei ole aikaa rakastua kuningattareen, Lune! Minulla on kädet täynnä työtä ruusujen kanssa, jos et ole havainnut! Kaikki tämä on niin paljon suurempaa kuin kehenkään rakastuminen.”

Remi haukkoo jälleen henkeään. Jos hän katsoisi itseään ulkopuolelta, hän nauraisi ja pilkkaisi, osoittelisi sormella ruusua, joka ei kykene pitämään tilannetta kasassa. Kaiken jälkeen he keskustelevat heidän rakkaimpiensa haudalla siitä, mikä heidän välejään hiertää. Pienestä tytöstä, joka istuu yksin linnassaan. Ajatus on niin absurdi, että se saa Remin miltei nauramaan.

Entä kaikki se, mitä olen tehnyt vuoksesi, Remi, onko sekin sinulle vain pientä? Minä olen antanut oman pikkusiskoni kuolla sinun tähtesi! Eikö se merkitse mitään?”
Tyhjiä, raivon kyllästämiä sanoja. Remi tietää, että Lunen kipu on syvemmällä. Hän ei voi antaa sille koskaan sitä, mitä se haluaa.
Siinä ongelma onkin. Sinä olet tehnyt sen minun vuokseni, et kapinan. Sitä minä pelkään.”
Ensimmäistä kertaa Lunen olemus murtuu. Vaivalla taottu kuori hajoaa, paljastaa alle jääneen hauraan pojan.
Sinulta puuttuu palo siihen, mitä me teemme. Sinä et ole kiinnostunut ruusuista, et oikeasti. Sinä tahdot vain olla minun rinnallani. Olen pahoillani, mutta tämä kaikki on niin paljon suurempaa kuin kumpikaan meistä. Tässä on kyse mustien tulevaisuudesta, oikeudesta elää.”
Pieni tauko. Remi katsoo sanojensa vaikutuksia ja vihaa itseään sen vuoksi. Silti hän päättää vielä jatkaa, iskeä viimeisen veitsen kuoren läpi.
Pahoitteluni, jos en suutele varpaitasi sen vuoksi, että rakastat minua. Sinä olet täällä vain, koska sinä olet tylsistynyt, koska minä olin joku, joka voi pelastaa sinut kuolemasta tylsän elämäsi asettamiin raameihin. Mutta tämä ei ole sitä, mitä sinä luulet sen olevan. Minä en ole se, joka haluat minun olevan. Se on totuus. Tämä on verta ja tulta, tämä on vasta alkua.”

Lune tuijottaa eteensä kyyneleet poskillaan juoksien. Ne virtaavat vuolaina patoina. Remi haluaisi voida pyytää anteeksi, mutta hän on pitänyt kaikkeaan sisällä liian pitkään. Ei ole helppoja reittejä, ei mitään, mistä pitää kiinni. Lune kävelee häneen kertaakaan katsomatta ulos huoneesta, sulkee oven hiljaa perässään. Äänettömyys kaikuu huoneessa, Remi istuutuu sänkynsä reunalle ja painaa päänsä alas, antaa omien kyyneltensä tulla.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti