Luku 26: Toinen toisellensa
Remin koko ruumis vapisee, kun hän
pitelee pientä punakivistä sormusta hyppysissään. Hän nojaa
huoneensa seinään, mutta se ei tue, on kuin hän uppoisi siihen,
antaisi sen viedä hänet mukanaan. Äidin sormus. Ainoa asia, jonka
Ethé jätti itsestään. Ruusujen ydinjoukko tietää nyt, että
Ethé Lorian on teloitettu. Heitä on nöyryytetty Kallasissa, heitä
on tapettu kuin eläimiä, ja nyt Remi lojuu huoneessaan äidittömänä.
Kuumat kyyneleet putoilevat poskille,
Remi ei uskalla edes rutistaa itseään. Mikä tahansa kosketus olisi
väärä, muistuttaisi äidistä, jota ei enää ole. Sormus polttaa
kättä, mutta Remi ei laske sitä alas. Sen pitää saada sattua
hetken aikaa, muistuttaa, että hän olisi ihan hyvin itse voinut
olla paikalla asettamassa köyden äitinsä kaulalle. Ethé on
kuollut hänen kapinansa vuoksi. Hetken aikaa hinta on liian kallis
maksettavaksi. Remi sulkee silmänsä, ajattelee tehtäväänsä,
hukuttaa kuvan äitinsä hauraista kasvoista kaikkien häneen
uskovien mustalla merkittyjen alle.
”Remi?” Tuttu, kuulas ääni
ovella. Ei nyt. Ei enää koskaan. Mitä oli edellisenä yönä, ei
palaa enää samanlaisena, ei nyt, kun Remi istu sängyllään
äitinsä henki sydämellään.
”Älä, Lune. Minä en…” Ääni
hajoaa palasiksi.
”Minä haluaisin keskustella eräästä
aiheesta.”
”En…” Syvä, värisevä huokaus.
”Hyvä on. Onko se kiireistä?”
”Minä haluan keskustella kanssasi
Lilikasta”, Lune sanoo ja sulkee oven perässään. Nuori mies on
oppinut vaatimaan.
”Lilikasta? Lilikasta, nyt,
kun äitini on kuollut?”
Lune kävelee Remin eteen, asettuu
Remin tilaan kysymättä lupaa. Lune kävelee hänen suruunsa silmät
kovina, suu valmiina satuttamaan. Remi tietää, mitä Lune
ajattelee. Sinäkin veit minulta tilan surra sisartani. Remi
tuijottaa silmät raskaina Lunea, jonka kasvot eivät päästä
mitään läpi. Milloin meistä tuli tällaisia?
”Kuinka sinä voit luottaa häneen?”
”Mitä?”
”Lapsikuningattareen. Taivaiden
nimissä, Remi, hän teloitutti sinun äitisi!”
”Kuuntelitko sinä yhtään, mitä
minä sanoin kriisikokouksessa?” Ääni jää kiinni Remin
kurkkuun. ”Minä teloitutin äitini itse.”
”Kaikki tämä vain ruusujen vuoksi,
niinkö?”
”Täsmälleen niin.” Remin äänessä
ei ole riemua. Äiti ei tule enää takaisin silittämään hänen
mustia suortuviaan, mutta he molemmat tiesivät, miksi niin piti
tapahtua. Seinää vasten painuessaan Remi toivoo, että äiti ei
viimeisinä hetkinään kironnut hänen nimeään huulillaan.
”Minun sisareni ja sinun äitisi
olivat siis vain jotakin uhrattavaa? Niinkö sinä heistä
ajattelet?”
”Lune.” Nielaus. ”Mitä
tekemistä tällä on sen kanssa, mistä halusit keskustella?”
”Vastaa minulle!” Lunen kädet
vapisevat harteista saakka.
Remi huokaa syvään, pyyhkii
kyyneleet silmistään. Tästä tulisi pitkä yö.
”Kapinassa ei ole kyse siitä, mitä
voi uhrata ja mitä ei. Siinä on kyse kivusta ja vääryydestä,
jota mustalla merkityt ovat kokeneet vallitsevan systeemin alaisina.
Me otamme kaiken sen kivun ja räjäytämme sen valkoisten silmien
edessä. Jotkut meistä eivät tule koskaan takaisin. Sinä ymmärrät
sen nyt, sinun siskosi on kuollut. Tässä on kyse verestä ja
kyynelistä, Lune, ei mistään muusta.”
Lune vetäytyy, nojaa vasten lipastoa.
Pieniä nyökkäyksiä. Remi tietää, ettei Lune ole saanut vielä
tarpeekseen.
”Siitä huolimatta, mitä tämä
kaikki on, sinä olit valmis tapattamaan äitisi, jotta
lapsikuningatar ei paljastu ruusuksi. Miksi sinä menit niin pitkälle
hänen vuokseen?”
”Mikään tästä kaikesta ei
toteutuisi ilman Lilikaa. Ymmärräthän sinä, millaisia uhrauksia
hän tekee vuoksemme?”
”Millaisia uhrauksia? Hän on
teloittanut monta omaamme!”
”Ruusuni tietävät, mitä tehdä,
jos jäävät kiinni! Yhtä lailla Lilika tietää, ettei voi
kuningattarena päästää useita ruusuja vapaaksi ilman, että jää
kiinni. Niin ei vain voi tehdä. Se, että hän elää alituisesti
Valierissa kuningattarena ja kantaa mustaa merkkiä ihollaan, ei ole
helppo taakka kannettavaksi.”
Remi nousee ylös sängyltään,
kohtaa Lunen kasvotusten. Mitä tahansa miehen pisamaisilla kasvoilla
liikkuukin, ei ole oikeutettua. Remin tekisi ensimmäistä kertaa
elämässään mieli lyödä ihmistä, jota rakastaa. Lunella ei ole
mitään oikeutta tulla moralisoimaan häntä nyt.
”Ymmärrän, että tämä herättää
sinussa huolta nyt, kun olet vasta kuullut Lilikasta”, Remi huokaa,
”mutta sinä tiedät, että Lilika on ainoa, jonka käsiin
luottaisin henkeni. Menen takuuseen hänestä. Minä kasvoin hänen
kanssaan. Tietoon hänestä ruusuna voi olla vaikeaa sopeutua, mutta
älä laita tapahtumia hänen syykseen. Se, mitä äitini kanssa
tapahtui, ei ole hänen vikansa. Hän ottaa paraikaa selvää, kuka
oli se, joka petti meidät Colarissa rahasta. Hänellä on
täydelliset valtuudet sellaiseen, jota me muut emme voi koskaan
tehdä herättämättä epäilyksiä. Meidän kontaktimme Valierissa
on itse kuningatar, Lune, ajattele, miten voimakkaaksi se
meidät tekee.”
Lunen siristyvät silmät kertovat
toisenlaisista ajatuksista. Lune nojautuu taaemmas ja ristii kätensä.
”Minä en vain voi hyväksyä sitä,
että hän teloittaa omiamme, vaikka kuuluu meihin.”
”Teloitukset kuuluvat yleiseen
mielikuvaan valkoisesta vallasta. Jos Lilika ei tekisi niin, häntä
epäiltäisiin heti.”
”Minä tiedän sen kyllä! En vain
voi hyväksyä sellaista.”
”Tiedätkö, Lune”, Remi sanoo
huokaisten syvään, ”sitä teiltä kaikilta odotetaan. Kyllä,
Lilika teloitti minun äitini. Äitini kuitenkin tiesi jo kiinni
jäädessään, että niin käy. Jokaisen teistä tulisi tietää,
sillä sitä minä odotan niiltä, jotka jäävät kiinni.”
Remin sanat ovat hyisiä ja painavia,
hän tiputtelee niitä ripein ottein Lunen kannettavaksi.
”Myös sinulta, Lune”, Remi sanoo
nähdessään ystävänsä ilmeen. ”Jos sinä jäät kiinni, minä
oletan, että pidät suusi kiinni ja kuolet.”
Remi kääntyy takaisin sänkynsä
puoleen, ryhtyy petaamaan sitä leikkiäkseen välinpitämätöntä,
antaakseen Lunen jäädä tuijottamaan häntä suu raollaan. Lunen
ilme on sekoitus epäuskoisuutta, sekoitus yötä, joka on asettunut
miehen piirteisiin pysyäkseen. Remi ei uskalla enää arvailla, onko
hän itse laittanut sen sinne.
Kun sänky on laitettu, sanomattomat
sanat leijuvat ilmassa, Remillä ei ole enää veruketta. Lune ei
kävele pois, eikä hän itse kävele ulos omasta huoneestaan, omista
sanoistaan. Hän pysyy, mutta yhtä lailla pysyy Lunekin.
”Selvä”, Lune sanoo nyökkäillen,
”sinä siis oletat meiltä äärimmäistä omistautumista.”
”Kyllä. Niin odotan. Endelion
tanssii meidän päittemme päällä, jos emme voi luottaa toisiimme
ja siihen, että olemme valmiita tekemään kaikkemme ruusujen
puolesta. Jos se on sinulle liikaa, sinä voit saman tien kävellä
ulos.”
Lune ottaa ensimmäisen askeleen, Remi
säpsähtää niin, ettei voi peittää sitä. Sitten Lune alkaa
nauraa.
”Et sinä halua minua menettää.
Sinä tarvitset jonkun, jolla on rahaa. Entä sitten, kun Aylan
ruumis tunnistetaan ja epäilyt siirtyvät Castenin nimeen? Tahdotko
sinä minut silloinkin, vai oletko sinä valmis heittämään minut
pois kuten äitisi?”
Remi sulkee silmänsä hetkeksi,
pakottaa pois muiston Lilikan hajoavasta äänestä, kun he
keskustelivat Ethén kohtalosta. He, pienet ihmiset. Lunen sanat
saavat sapen maistumaan Remin suussa.
”Se on kokonaan toinen keskustelu,
jonka odotan käyväni kanssasi sitten, kun olemme molemmat
rauhoittuneet”, Remi sanoo. ”Me tarvitsemme monta kokousta siitä,
miten etenemme. Emme voi ottaa harppauksia kahden takapakin jälkeen.”
”Sinä alat olla nurkassa, Remi.”
Remi ei osaa sanoa, onko Lunen äänessä
ivaa, onko mies ylpeä siitä, että omaa kerrankin yliotteen
tilanteesta, saa ratsastaa hänen surullaan.
”Sinä et taida ymmärtää
lainkaan, millaista tämä on. Minulla on kiire. Minä en voi
katsella enää kovin useaa epäonnistumista.”
”Kiire?” Ivaa. Sittenkin silkkaa
ivaa. ”Sinä olet toinen valituista lapsista! Endelion jätti sinut
eloon, joten sinulle on taattu tasan sata vuotta elämää. Se on
enemmän kuin suurimmalla osalla Krielissä. Sinulla on aikaa, Remi,
sitä jos jotakin.”
Remi tuijottaa Lunea pitkään. Tämä
ei sittenkään ymmärrä.
”Ei, minulla ei ole aikaa”, Remi
huokaa syvään. ”Olen käyttänyt jo neljä vuotta elämästäni
organisoidakseni kapinaa, tehdäkseni sen olevaksi. Jos emme pian saa
tahtoamme välitettyä kansalle, minä olen jo myöhässä. Olen
jakanut koko satavuotisen elämäni osiin, ja olen myöhässä omista
suunnitelmistani.”
”Sinä kuulostat maaniselta, Remi”,
on Lunen vuoro huomauttaa. ”Varo, ettet kuulosta tuolta muiden
edessä. Kapina ei toimi, jos sen johtaja hajoaa käsiin.”
”Ei, Lune”, Remi sanoo aiempaa
matalammalta, ”tämä ei ole maniaa, tämä on minun
velvollisuuteni.”
Katseenvaihto. Lunen kulmat ovat
kohotetut.
”Kipu kaduilla, pelko kasvojensa
näyttämisestä, julkiset teloitukset, Kallasin joukkosurma… Ne
kaikki ovat äärimmäisen todellisia Krielin mustalla merkityille.
Ne eivät ole peliä. Kaikki se surkeus ei tule pyyhityksi minun
elinissäni, olkoonkin, että ikäni on pitempi kuin muilla. Olen
tuhlannut jo monta vuotta. Kaikki tämä vääryys on elänyt satoja
vuosia ennen minua, minulla ei ole pienintäkään mahdollisuutta
poistaa sitä yksin tai edes ruusujen avulla. Minun tehtäväni on
kylvää ruusut, synnyttää kapina, joka järisyttää tämän maan
perustuksia vielä satoja vuosia jälkeeni. Jos minä kuolen nyt,
kapina kuolee, ja systeemi voittaa. Seuraavat valitut lapset tulevat
toistamaan meidän virheitämme ja kaikki alkaa taas alusta.
Tekemämme työ valuu hukkaan. Mikään ei muutu, ihmiset jatkavat
pelossa elämistä. Ihmiset, jotka ovat jo kärsineet tarpeeksi.”
Remi joutuu vetämään syvään
henkeä puhetulvansa jälkeen. Lune tuijottaa häntä kuin vierasta
miestä. Remi antaa tämän tuijottaa, hän on puhunut suunsa
puhtaaksi. Lunen on hiljalleen alettava ymmärtää, mistä kaikessa
on kyse.
”Jos tämä maailma haluaisi pelkkää
valkoista valtaa vuosisadoista toiseen, miksi meitä valittuja lapsia
syntyisi aina kaksi, musta ja valkoinen? Miksi taisteluita sitten
käydään joka sadas vuosi?” Remi sanoo vielä, jättää sanansa
ilmaan. Lune on kääntänyt katseensa pois, Remi lukee sen voittonsa
merkiksi.
”Toivon, että tämä keskustelu on
nyt käsitelty loppuun”, Remi viimeistelee puheensa. Hän
räpyttelee silmistään viimeisten kyynelten jäänteet, raivo hänen
suonissaan on saanut hänet unohtamaan, että hän koskaan itkikään.
”Koska tilanteeni on, mikä on, tarvitsen Lilikaa. Ilman häntä
kapinasta ei tulisi mitään. Hän on kuninkaan sisko, hän tietää,
mitä kuningas tekee. Hän on antanut meille kaikkein hyödyllisintä
tietoa. Luotan häneen omana sisarenani. Tästä ei tarvitse
keskustella enää koskaan.”
Lunen leuka kohoaa uhmakkaasti, silmät
ovat siristyneet kapeiksi viiruiksi kasvoille.
”Sinä todella tunnut luottavan
häneen kaiken muun yli. Aivan, kuin hän ei olisi meidän
vihollisemme sisar.” Halveksuntaa. Ivaa. Yö on niillä
kuorrutettu.
”Meidän vihollisemme ei ole
Endelion, vaan tämä sairas, kaikkia vahingoittava systeemi. Sinä
kuulostat kateelliselta, Lune, sitäkö tämä vain on?
Siksikö me riitelemme näin – sinun kateutesi vuoksi?”
Lunen suu loksahtaa auki. Kireys on
silmin nähtävissä. Remi odottaa räjähdystä ja ristii kätensä
aivan kuin tilanne huvittaisi häntä.
”Sinä olet kaiken tämän ajan
kertomatta minulle Lilikasta, ja yllättäen hän onkin se, johon
sinä luotat eniten. Kaiken sen jälkeen, mitä minä olen sinun
vuoksesi tehnyt. Sinä kuulostat aivan siltä, että välittäisit
kuningattarestasi enemmän kuin minusta koskaan.”
”Tämä on naurettavaa. Minulla ei
ole aikaa rakastua kuningattareen, Lune! Minulla on kädet täynnä
työtä ruusujen kanssa, jos et ole havainnut! Kaikki tämä on niin
paljon suurempaa kuin kehenkään rakastuminen.”
Remi haukkoo jälleen henkeään. Jos
hän katsoisi itseään ulkopuolelta, hän nauraisi ja pilkkaisi,
osoittelisi sormella ruusua, joka ei kykene pitämään tilannetta
kasassa. Kaiken jälkeen he keskustelevat heidän rakkaimpiensa
haudalla siitä, mikä heidän välejään hiertää. Pienestä
tytöstä, joka istuu yksin linnassaan. Ajatus on niin absurdi, että
se saa Remin miltei nauramaan.
”Entä kaikki se, mitä olen tehnyt
vuoksesi, Remi, onko sekin sinulle vain pientä? Minä olen antanut
oman pikkusiskoni kuolla sinun tähtesi! Eikö se merkitse mitään?”
Tyhjiä, raivon kyllästämiä sanoja.
Remi tietää, että Lunen kipu on syvemmällä. Hän ei voi antaa
sille koskaan sitä, mitä se haluaa.
”Siinä ongelma onkin. Sinä olet
tehnyt sen minun vuokseni, et kapinan. Sitä minä pelkään.”
Ensimmäistä kertaa Lunen olemus
murtuu. Vaivalla taottu kuori hajoaa, paljastaa alle jääneen
hauraan pojan.
”Sinulta puuttuu palo siihen, mitä
me teemme. Sinä et ole kiinnostunut ruusuista, et oikeasti. Sinä
tahdot vain olla minun rinnallani. Olen pahoillani, mutta tämä
kaikki on niin paljon suurempaa kuin kumpikaan meistä. Tässä on
kyse mustien tulevaisuudesta, oikeudesta elää.”
Pieni tauko. Remi katsoo sanojensa
vaikutuksia ja vihaa itseään sen vuoksi. Silti hän päättää
vielä jatkaa, iskeä viimeisen veitsen kuoren läpi.
”Pahoitteluni, jos en suutele
varpaitasi sen vuoksi, että rakastat minua. Sinä olet täällä
vain, koska sinä olet tylsistynyt, koska minä olin joku, joka voi
pelastaa sinut kuolemasta tylsän elämäsi asettamiin raameihin.
Mutta tämä ei ole sitä, mitä sinä luulet sen olevan. Minä en
ole se, joka haluat minun olevan. Se on totuus. Tämä on verta ja
tulta, tämä on vasta alkua.”
Lune tuijottaa eteensä kyyneleet
poskillaan juoksien. Ne virtaavat vuolaina patoina. Remi haluaisi
voida pyytää anteeksi, mutta hän on pitänyt kaikkeaan sisällä
liian pitkään. Ei ole helppoja reittejä, ei mitään, mistä pitää
kiinni. Lune kävelee häneen kertaakaan katsomatta ulos huoneesta,
sulkee oven hiljaa perässään. Äänettömyys kaikuu huoneessa,
Remi istuutuu sänkynsä reunalle ja painaa päänsä alas, antaa
omien kyyneltensä tulla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti