Kuningas ja ruusu: luku 6

Luku 6: Kuvat

Käsiä. Kasvoja. Toistuva rytmi, josta Ingon ei saa kiinni. Kylmä, sinertävä käsi hänen reidellään. Hänen silmänsä painuvat kiinni, avautuvat uudelleen. Ei enää käsiä, ei kasvoja, ei mitään menneestä. Kuvat hiipuvat pimentoon. On vain pelkkä vapiseva hytti täynnä mekaniikkaa, toinen toistaan erikoisempia ruuveja ja muttereita. Ne ovat ainoa kieli, jota hän osaa puhua.

Kun kasvot ilmestyvät jälleen näkökenttään, Ingon on aikeissa sulkea silmänsä, pakottaa kuvan menemään pois kuten kaikki aiemmatkin. Pelkkiä välähdyksiä menneisyydestä. Kasvot eivät lähde, ne ovat valkeat ja hymyilevät hänelle. Siniset silmät, valkoiset ripset, yhtä valkoiset kuin kasvoja reunustavat hiuksetkin. Nainen voisi yhtä hyvin olla näky, kadota kuten kaikki muutkin.

”Ingon? Kuuletko sinä minua?”

Kuva puhuu. Ingon räpyttelee silmiään, katsoo vuoroin seiniä, vuoroin naista. Todellisia kaikki. Ingon riuhtaisee itsensä ylös sängynreunalta, nainen tarttuu häntä hartioista, ettei hän kaadu.

”Ingon, oletko sinä kunnossa?”

”Lyra? Sinäkö siinä?”

Lyran nauru on Ingonille kuin puro. Hänen on mahdotonta saada sen liplatusta kiinni, mutta se tuntuu hyvältä hänen rinnassaan. Kuva selkeytyy, hän näkee eteensä, hän ymmärtää puhuvansa ihmiselle eikä muistolle. Lyran kädet eivät sinerrä, silmät pysyvät tämän päässä. Lyra on todellinen.

”Olemmeko me… perillä?” Ingon ravistelee päätään kuin saadakseen sen toimimaan, kuin kyetäkseen katsomaan naista selkeämmin mielessään risteilevien muistikuvien takaa.

”Pian”, Lyra sanoo ja istuutuu tyynesti Ingonin sängyn reunalle. Ingon pistää merkille, ettei naisella ole lainkaan kenkiä. Lyra heiluttelee paljaita jalkojaan ja hyräilee. ”On sinun ansiotasi, että me ylipäätään pääsimme lentoon. Sinun moottorisi on toiminut moitteitta.”

Ingon ei sano mitään. Hän vain tuijottaa Lyran paljaita varpaita peläten, että jos tuijottaa niitä liian pitkään, todelliset kuvat sekoittuvat muistojen kanssa. Jos niin käy, hän ei enää tunnista mitään jalkojen yläpuolelta Lyralle kuuluvaksi. Silloin hän ei tiedä, mitä hän voisi tehdä. Ingon kääntyy ja oikaisee silmälasit nenältään, sipaisee hiuksensa niskan taa.

”Me emme ole juuri puhuneet keskenämme, vaikka olemme molemmat kuninkaan alaisia”, Lyra lausuu tyynesti. ”Kerro minulle itsestäsi, Ingon. Mitä sinä pelkäät? Mitä sinä ajattelet? Ovatko ne huhut sinusta totta?”

Ingon kääntyy kohtaamaan Lyran kasvot. Ne eivät pysy paikallaan, hän ei enää erota, mistä safiirisilmät alkavat ja mihin huulet loppuvat. Ingon vetää syvään henkeä.

”No? Onko Endelion vienyt sinulta kyvyn puhua?”

Ingon osaa yhä pudistaa päätään. Liike sotkee Lyran kasvot entistä pahemmin, nainen on pelkkää valkeaa virtaa hänen edessään. Hän erottaa enää vaivoin ihmisen muodon.

”Sinä et tosiaan ole sosiaalisinta sorttia”, Lyra nauraa. Ingon sulkee hetkeksi silmänsä, keskittyy nauruun. Puron solinaan. Kun hän avaa silmänsä, Lyra on taas siinä, hymy kasvoillaan, valkeat hiukset olkapäille valuen. Muodot palaavat takaisin.

”Minä tarvitsen oman verstaani.”

Lyran nauru puskee Ingonin ihon alle.

”Verstaasi? Tiedätkö sinä, hyvä mies, missä sinä olet?”

Ingonin suu raottuu.

”Kuninkaan ilmalaivassa. Matkalla metallikuuhun. Tiedätkö edes, mikä se on? Sinä olit osana sen suunnitteluryhmää! Krielin paras mekaanikko! Missä sinä pidät itseäsi piilossa ja miksi minä en pääse sinne?”

Ingon pudistaa jälleen päätään. Hän ei enää tiedä, mille. Lyra puhuu niin paljon. Useita sanoja, puromaisia kuten naisen naurukin. Ingon pitelee päätään, astuu kohti ovea. Hetki yksin. Hetki aikaa koota risteilevät kuvat selkeäksi. Lyra ei jätä hänen huonettaan, istuu vain tyynesti hänen sängyllään, kunnes nousee hymy yhä kasvoilleen liimattuna.

”Sinä olet erikoinen mies, Ingon”, Lyra sanoo pehmeästi, asettaen kätensä Ingonin rinnalle. Nainen alkaa valuttaa kättään alemmas, Ingon tuntee ruumiinsa kylmenevän. Älä. Älä tee sitä.

”Sinä et ole osoittanut lainkaan kiinnostusta minua kohtaan. No, oletko sinä mies ollenkaan? He ovat kaikki aivan samanlaisia. Heitä kiinnostaa vain yksi asia minussa. Miksi sinä et ole sellainen? Missä sinä olet?”

Kun Lyran käsi löytää etsimänsä, Ingon ei osaa muuta kuin tuijottaa. Nainen katsoo häntä suoraan silmiin ja alkaa uudelleen nauraa.

”Se on siis totta, mitä sinusta puhutaan”, Lyra nauraa ja kävelee pois. Ovi kalahtaa kiinni, jättää Ingonin sisään seuranaan vain ruumista jäytävä häpeä.

Muodot asettuvat paikalleen Lyran mentyä. Ingon seisoo keskellä huonetta kooten palasia kokoon. Muistot väreilevät mielikuvien päällä, Ingon ei enää osaa sanoa, oliko Lyra todella hänen edessään, koskettiko nainen häntä todella, vai ajatteliko hän vain niin. Ingon pudistaa itselleen päätään. Ei, kaiken täytyi olla totta. Toisin kuin moni muu, Lyra on täysin elossa, palaa niin kirkkaalla liekillä, ettei tämän todellisuudesta ole epäselvyyttä. Lyra on ainoa ihminen aikoihin, joka on elää niin lujaa, että Ingon kykenee toteamaan hänen olemassaolonsa varmaksi.

Kun ovi käy uudelleen, Ingon säpsähtää. Endelion on pukeutunut kokonaan valkoiseen. Kuninkaan lyhyehkö, kihara hiuspehko on sotkuinen. Ingon kykenee vain tuijottamaan kuningastaan, joka astuu sisään suu raotettuna, silmät suurina.

”Loukkasiko hän sinua?”

”Hän…?” Lyra. Kuninkaasi puhuu Lyrasta.

”Olen hirvittävän pahoillani. Lyra vain on sellainen. Aivan mahdoton. Minä välitän hänestä kovasti juuri sellaisena.”

”Niin, hän… hän on kovin… räikeä.”

”Oletko sinä kunnossa?”

”Minäkö?”

”Sinä, Ingon. Sinä olet tärkeä osa tätä retkeä. Tärkeä osa minun suunnitelmiani, tulevaa maailmaa. En soisi minkään tai kenenkään järkyttävän sinua.”

Järkyttävän. Jokin läikähtää Ingonin sisällä, kukaan ei ole aikoihin ajatellut niin pitkälle. Ingon katsoo kaikkea tuhansien lasinsirpaleitten läpi, ne vääristävät ja heijastavat, hän ei erota totuutta niiden keskeltä. Kukaan ei koskaan kurkista niin pitkälle, että ajattelisi hänen tuntemuksiaan. Ingon huomaa hymyilevänsä. Vaisu, arka hymy on levinnyt kasvoille ilman lupaa.

”Olen kunnossa”, Ingon sanoo. ”Olemmeko me jo perillä?”

”Olemme. Laivaa ankkuroidaan satamaan. Sinun kehittämäsi ketjut pääsivät ensi kertaa käyttöön.”

Hymy. Värisevä.

”Hienoa.” Ingon ei osaa sanoa enempää. Ihmiset eivät liiku samaan suuntaan kuin hän, he eivät koskaan sano mitään, mihin hänellä olisi jotakin lisättävää. Hajanaisten palasten keskeltä ei erota selkeää vastausta, hän on opetellut nyökkäilemään ja pudistelemaan päätään.

”Sinä saat tulla mukaan, jos tahdot”, Endelion sanoo. Ingon kuulee kuninkaan äänestä, että pyyntö on vilpitön. Endelion ei heitä häntä yli laidan, jos hän kieltäytyy.

”Onko kuu… erilainen kuin ennen?”

”Edistynyt. Kaupunki on jo alkanut rakentua. Ajatella, että sinä olet ollut suunnittelemassa kaikkea sitä.”

Ingon nyökkää.

”Päätä itse, haluatko tulla mukaan.” Endelion kääntyy aikeissaan kävellä pois, kunnes pysähtyy ovensuulla. ”Ja yritä olla ajattelematta Lyran käytöstä. Olen käskenyt häntä olemaan häiritsemättä sinua. Mutta tiedäthän sinä, ettei hän ole sellainen nainen, joka jäisi paikoilleen. Minun on parasta antaa hänelle tekemistä, jotta hän ei tylsisty täydellisesti.” Endelion vinkkaa silmäänsä ennen kuin sulkee oven.

Ingon ei muista, milloin joku olisi viimeksi vinkannut hänelle silmää, ottanut hänet sillä tavalla osaksi hetkeä. Mies miehelle, kuten isä aina tapasi sanoa. Ingon ei tiedä sellaisesta mitään. Hän tuntee yhä Lyran kosketuksen, mutta ei ajattele siitä mitään. Se ei tunnu turvalta. Hänen turvansa on muualla. Kuvat kylmenneistä käsistä, lahoavista kasvoista palaavat takaisin. Todellisuus heiluu. Ingon painaa päänsä alas, päivä ei ole päättänyt päästää häntä helpolla. Kuvat palaavat, ja ne juoksevat hänen yltään antamatta armoa.