Luku 29: Nurmisilmät
Kun Remin huoneen ovi käy, Remi
hätkähtää automaattisesti ylös.
”Lune, ei nyt, ole hyvä ja –”
Remi vie käden suulleen havaitsessaan
Aílisin ikäisekseen ryhdikkään olemuksen ovensuussa. Aílis
rykäisee kuuluvasti ja väläyttää Remille tietäväisen hymyn.
”Oi, Aílis”, Remi sopertaa,
”anteeksi, en… En tiennyt sen olevan sinä.”
Aílis astelee huoneenseen tuoden
mukanaan kaiken sen arvovallan, joka hänessä asuu luonnostaan. Hän
astelee Remin vierelle, istuutuu sängyn reunalle Remin jo jättämän
paikan vierelle ja odottaa Remin istuutuvan.
”Siitä minä tulinkin
keskustelemaan kanssasi.”
”Tulitko sinä moittimaan minun
valintojani?” Remi sanoo murtuvalla äänellä.
”Minä en moiti ketään, kyllähän
sinun pitäisi se tietää, lapsi rakas.”
”Anteeksi”, Remi kuiskaa.
Vanhan naisen kädet asettuvat Remin
omille vailla lupaa; Remi ei sano mitään, hän sallii naisen tulla
lähelle. Äidin kuoleman jälkeen Aílisin lämpö raastaa häntä
kaikkialta. Nainen on hänen kallionsa, suoja tyrskyjä vastaan.
”Remi, tiedäthän sinä, että
sinäkin olet vain pelkkä poika. Pelkkä lapsi. Sinun ei tarvitse
kantaa kaikkea yksin.”
”Tiedän, mutta…”
”Hän on lapsi siinä, missä
sinäkin. Hän ei tahdo satuttaa sinua. Hän ei vain tiedä.
Tietämättömyys ei ole rikos.”
”Hän ei ymmärrä.”
”Mutta hän tahtoisi ymmärtää.
Anna hänen. Hän yrittää kovasti.”
”Mutta…”
”Sinun ei tarvitse kantaa kaiken
painoa yksinäsi. Sinä voit sallia itsesi hajota ja murtua. Voit
antaa itsesi olla ihminen, Remi.”
Kyyneleet kimaltavat Remin
silmäkulmissa, kun hän kumartuu Aílisin syliin, sallii naisen
ottaa hänet kokonaan syleilyynsä. Aílis silittää hänen
korpinmustia suortuviaan, kuljettaa toista kättä selässä, kun
vavahdukset alkavat. Remi on pitänyt kaiken itsellään jo niin
kauan, että Aílisin hellät silitykset riisuvat hänet täysin
paljaaksi, tekevät hänet vihdoin siksi lapseksi, jonka hänen olisi
pitänyt sallia itsensä olla.
Kun vavahduksia ei enää tule, Remi
vetäytyy kauemmas, vaikka tietääkin Aílisin ilmeestä, että
nainen sallisi hänen jäädä siihen vaikka koko yöksi, odottamaan
saapuvaa kajoa, uusia yrityksiä.
”Minun pitäisi olla hänelle
rehellinen”, Remi huokaisee istuessaan sänkynsä laidalla orpo
ilme kasvoillaan. Aílis ei pakota läheisyyttään hänelle, hän on
siitä kiitollinen.
”Mikä estelee sinua?”
”En tahdo loukata häntä. Mutta
totuus on, että saatan olla juuri riittävän uupunut hänen
kanssaan temppuilemiseen. Hän ei ole eikä tule olemaankaan tärkein
prioriteettini, enkä voi sille mitään. Minä en ole sellainen
ihminen, jonka tulisi käyttää iltojaan tällaisten asioiden
miettimiseen. Se on ajanhaaskausta, koska kaikki tulee kuitenkin
päättymään siihen, että minulla on vain kapinani. Ruusut ovat
elämäntehtäväni, Aílis, minulla ei varsinaisesti ole aikaa olla
ihminen siinä välissä.”
Aílis vie vahvat kätensä Remin
poskille, sivelee niille jääneitä kyyneliä.
”Remi, kuunteletko sinä itseäsi
koskaan?”
Remin suu avautuu, mutta ääntä ei
kuulu.
”Millainen johtaja sinä oikein
tahdot olla? Eikö sinua pelota se, miltä sinä nyt kuulostat?”
Remi ei voi estää piirteitään
murtumasta uudelleen, Aílisin sanat iskeytyvät suoraan päin
kasvoja. Pelko on ryöminyt Remin ihon alla jo pitkään, nyt se
hivuttautuu kohti pintaa.
”Minä en tahdo tulla
tunnottomaksi”, Remi sopertaa. ”En tahdo olla se johtaja, joka
laskelmoi alaistensa henkien arvokkuutta ja on valmis uhraamaan kenet
tahansa vailla tunteita.”
Remi yrittää etsiä Aílisin
olemuksesta jotakin, johon tarttua, mutta mikään Aílisissa ei sano
mitään.
”En tahdo olla kuten historian
valkoiset hallitsijat. Kaikki, jotka ovat kuolleet, jokainen tekemäni
uhraus…” Remi värähtää. ”Minä kannan sydämelläni niitä
kaikkia. Kaikki ne henget ovat minun ottamiani. Minun on ollut pakko
etääntyä siitä, muuten se peittää minut alleni.”
Aílis nyökkää.
”Jokainen kapina vaatii uhrauksensa.
On eri asia kantaa menetettyjen henkien taakkaa sydämellään kuin
nähdä menetetyt ihmisinä. Sinun täytyy irrottaa, Remi. Sinä olet
ihminen, joka tuntee. Uhrauksia voi silti tehdä ilman, että uhrit
menettävät inhimillisyytensä. Sinä voit kunnioittaa heidän
henkiään kantamatta heitä taakkana sydämelläsi.”
”Missä menee raja? Milloin minä en
enää välitä?”
Aílis vie kätensä Remin sydämelle
ja katsoo häntä suoraan silmiin.
”Sinä tunnet sen kyllä, poika
rakas. Sinä olet lempeä ihminen.”
Lisää kyyneliä noruu Remin
kasvoille. Hän ei vaivaudu enää pyyhkimään niitä pois.
”Minulla on hirvittävä tunne
siitä, etten voi olla Lunelle sitä, mitä hän minulta haluaa.
Tekeekö se minusta kylmän ihmisen?”
Aílisin käsi palaa Remin poskelle.
”Milloin itsensä kuunteleminen on
tehnyt jostakusta kylmän?”
”Minä en voi olla Lunelle hyvä. En
voi antaa sitä, mitä hän haluaa.”
”Sitten sinä et tee niin. Sinun on
punnittava asioita sydämessäsi.”
”Minusta tuntuu, etten tee juuri
muuta kuin punnitse ja arvioi.”
”Eri tavalla, Remi. Eri tavalla.”
Aílis nousee sängyltä ja suoristaa
pitkän hameensa helmaa. Naisen ilmeestä näkee, että enempää
sanoja ei tulisi, tämä on jo ilmaissut kantansa. Remin keho
jännittyy kuin seuratakseen, vaikka Remi tietää, että hänen
tulee selvittää kaikki itse, kaksin Lunen kanssa. Ei ole Aílisin
asia antaa hänelle valmiita vastauksia.
”Aílis… Kiitos”, Remi sanoo
hiljaa naisen perään.
Aílis pysähtyy ovelle ja hymyilee.
”Minä en tehnyt mitään,
poikaseni.”
”Kaikesta, Aílis, aivan kaikesta.”
Aílis huiskauttaa kättään kuin
tämän omilla sanomisilla ei olisi juuri merkitystä. Ovi sulkeutuu
naisen mentyä, Remi jää huoneeseen tuijottamaan peitteitä
sängyllään, lattialle kiireessä huiskittuja vaatteita. Lapsen
huone. Kiireisen lapsen. Remi pudistaa ajatukselle päätään,
pyrkii selkiyttämään ajatuksensa.
Olisi oltava rehellinen. Remi
huokaisee syvään, tuijottaa kuvajaistaan peilissä. Kalvakat,
kapeat kasvot, reunustuneet silmät. Pitkät, mustat hiukset, joiden
sukiminen kasvojen tieltä on alkanut käydä työlääksi. Remi on
väsynyt katselemaan omia kasvojaan. Rehellisyys. Idea alkaa
kukkia, Remi tarttuu pensseliin pöydällä. Hän tietää, mitä
tehdä.
*
Kädet vapisevat, kun Remi koputtaa
Lunen oveen. Valkeat hansikkaat peittävät kädet, eri hansikkaat
kuin ne, jotka suurimman osan ajasta suojaavat hänen valitun
merkkiään. Kauniimmat, herkemmät. Sekunnit juoksevat toistensa
ohitse, hetken Remi pelkää, ettei Lune avaa ollenkaan. Kun
ovenkahva kiertyy ja Lune kohtaa Remin katseen, molemmat hätkähtävät.
”Remi!” Lune hätkähtää. Miehen
kulmat kohoavat, katse hipoo jokaista nurkkaa ja kulmaa.
”Hei, Lune”, Remi sanoo vailla
toiveita, vailla haavetta siitä, että Lune soisi hänelle
ainuttakaan suopeaa sanaa.
Lune silmäilee Remiä aikansa,
siristelee silmiään. Remin koko kehoa kihelmöi, jokainen uusi
katse polttelee.
”Sinä olet unohtanut korkokengät.
Et sinä noilla voi tulla”, Lune sanoo nyökäten hameenhelman alta
pilkistäviin mustiin saappaisiin. ”Odotahan hetki.”
Kun Lune harppoo takaisin
kermanvaaleat korkokengät käsissään, Remin leuka loksahtaa auki.
”Miksi sinulla
on tukikohdassa korkokengät?” Remi hengähtää kykenemättä
peittelemään huvittuneisuutta äänessään. ”Ovatko… olivatko
ne…”
Lune pudistaa punaista päätään.
”Ei, nämä eivät ole Aylan”,
Lune sanoo. Sisarensa nimen kohdalla hänen äänensä madaltuu
aavistuksen. ”Nämä ovat sinun, Remi.”
”Minun? Miten ihmeessä?”
”Erityisiä
hetkiä
varten”, Lune sanoo vino hymy kasvoillaan käväisten. ”Sellaisia
kuin tämä. Odota hetki, minä puen jotakin siistimpää ylleni.”
Lune osoittaa tummanruskeaa liiviään päin. Remi ei näe vaatteissa
vikaa, mutta tyytyy odottamaan oven takana, kunnes Lune astelee ulos
hiukset sidottuina ja vaaleanvihreä, kesäisen heleä kauluspaita
yllään.
Ulkona tuulee aavistuksen, kun Remi ja
Lune astelevat sillan alta ihmisten ilmoille. Kadut ovat täynnä
elämää, valoja on sytytetty kaikkialle. Siitä on kuukausia, kun
Remi on viimeksi kulkenut ulkona ilman huppua, katsellut jokaista
kadunkulmaa huolella, iloinnut jokaisesta ikkunalle jätetystä
kynttilästä ja rätisevästä katulampusta. Ihmisiä Remi väistelee
yhä, mutta Lune kulkee aivan hänen rinnallaan, aihetta pelkoon ei
ole. Remi huutaa niin hyppivälle sydämelleen.
Tutun, pienen ravintolan kohdalla Remi
pysähtyy.
”Menisimmekö?”
Lune silmäilee vuoroin sympaattisesti
katettuja pöytiä kynttilöineen, vuoroin kauniiksi laitettua,
hameeseen sonnustautunutta Remiä.
”Tuolla kaikki alkoi.”
”Niin alkoikin.”
Remi näkee Lunen ilmeestä, että
tämä ymmärtää, mitä hän hakee. Hetken hän kuvittelee Lunen
kääntyvän takaisin ja luovuttavan, mutta sitten Lune tarttuu
ovenkahvaan ja nyökkää Remille syvään.
”Neidot ensin”, Lune sanoo täysin
vakava ilme kasvoillaan. Remi humauttaa häntä olkaan.
Lunen tilattua ruoat kaksikko istuu
sivupöydässä kierrellen katseillaan ravintolan tiiliseiniä ja
löyhästi katettua pöytää. Näkymä on suoraan ulos, taivaalla
loistavat jo tähdet. Remin mieli lakkaa laskemasta aikatauluja,
miettimästä iskusuunnitelmia, kun hän näkee tähdet ja muistaa,
kuinka monesti ne ovat silittäneet hänen poskeaan. Niin lapsena
kuin aikuisenakin. Nyt hän jakaa ne jälleen Lunen kanssa. Sydän on
täynnä pelkoa, kädet vapisevat aavistuksen, mutta olisi
yritettävä, oltava rehellinen.
”Totta puhuen, Lune, minä toin
sinut tänne vain yhdestä syystä”, Remi sanoo tuijottaen tyhjää
tilaa heidän välillään.
”Luulin sen olevan ilmiselvää.”
”Tiedän, että olen tehnyt ja
sanonut paljon asioita, joille minulla ei ole oikeutusta. En tahdo
puolustella itseäni. En ole sellainen ihminen.”
Lune nyökkää hiljaa, ristii kätensä
pöydälle.
”Tahdon sinun tietävän, että minä
en välttämättä pysty tähän.”
Sanat tipahtavat pöydälle, jäävät
istumaan sen reunalle eivätkä katoa. Lune ei anna niille vastausta,
Remi vilkaisee tähtiä ulkona, mutta nekään eivät kerro hänelle,
mitä tehdä. Remi ojentaa kätensä kohti Lunen omaa, tarttuu siihen
ja puristaa lujaa.
”Minä en ole se ihminen, johon
sinun olisi kannattanut rakastua. Minulla on suuri taakka
kannettavakseni, ja olen pahoillani, mutta sen rinnalle ei mahdu
juuri muuta.”
”Silti sinä toit minut tänne.
Paikkaan, jossa minä rakastuin sinuun.”
Remi huokaa, päästää irti kädestä.
”Toivoin, että ymmärtäisit, että
minun tunteeni eivät ole hälvenneet lainkaan.” Remi uskaltautuu
kohtaamaan Lunen vihreän katseen, tuijottaa pitkään meikatuilla
silmillään. Asu on pelkkää teatteria, naamio, tapa kertoa
Lunelle, ettähän välittää yhä.
Aylan kuoleman jälkeen Lunen
nurmisilmät eivät ole kertaakaan kiiltäneet kuten ennen. Niiden
katse on pohjaton. Ruoat tarjoillaan pöytään, Lune kiittää, Remi
nyökkäilee. Ruoka katkaisee keskustelun, vasta ulkona Remi
uskaltautuu viemään kätensä Lunen omalle, hapuilemaan takaisin
sitä miestä, jonka valitsi rinnalleen.
”Sinä
olit oikeassa”, Lune sanoo heidän kulkiessaan lähemmäs
Alissandran keskustaa, paikkaa, jossa Lunen isän
asumus yhä on. ”Minä olen alusta asti ollut kaikessa mukana vain
sinun vuoksesi. En kenties ole aiemmin ymmärtänyt sitä yhtä
kirkkaasti. Ehkä halusin kieltää sen.”
”En
minäkään ole kaikkea ymmärtänyt.” Sanat jäävät latteiksi,
ne eivät tarkoita mitään Remille itselleen saati Lunelle.
Tutulla
kulmalla Lune hiljentää vauhtiaan, kääntää Remin itseään
vasten. Kotitalo häämöttää korkeammalla, tarvitsisi vain kävellä
katu ylös, avata portti ja
juosta sisään taloon, jonka valot palavat yötä vasten.
”En aio pyytää sinua aloittamaan
alusta, koska meistä kumpikaan ei pysty siihen”, Lune sanoo. ”En
myöskään aio antaa uusia mahdollisuuksia. Minullakin on arvoni.”
Remi nyökkää. Lunen sanat saavat
kyyneleet kihoamaan hänen silmiinsä, vaikka hänen ei pitänyt
tuntea niin paljon, vaikka hänen piti olla se, joka irrottaa,
päästää vihdoin vapaaksi. Ruumis on tunnoton, kun se päästää
irti kosketuksesta, kulkee kauemmas, jättää Lunen seisomaan
odottavien valojen eteen, tähtitaivaan alle.
Kyyneleet saapuvat vasta, kun Remi on
jo kääntänyt selkänsä. Hän on valmis juoksemaan
korkokengillään, pyyhkimään roolinsa pois, palaamaan
vedenalaisten huoneitten sisään, unohtamaan ihmisyytensä ja
kaiken, mitä yritti. Kun käsi saavuttaa hänen omansa, hänen
sydämensä alkaa läpättää linnunsiiven lailla. Lune vetää
hänen valkean hansikkaansa pois, virnistää. Valitun merkki lepää
mustana Remin kämmenselällä. Remi painaa toisen kätensä sen
päälle.
”Lune! Hansikkaani!”
”Tule hakemaan, jos haluat sen
takaisin”, Lune sanoo vinkaten silmää. Mies on jo juossut sisään
portista.
”Entä
isäsi?”
”Kokouksessa koko yön. Tarkistin
sen kalenterista, ennen kuin lähdimme.”
Hymy Lunen kasvoilla on miltei
voitonriemuinen. Remin kyyneleet sekoittuvat nauruun, hetken hänen
kasvonsa hajoavat kaikkiin tunteisiin. Hän seisoo kadulla itkien ja
nauraen, tuijottaen punahiuksista miestä, joka haluaa hänet yhä,
jonka hän haluaa nyt heti, tähtien alla, kaikkien katsoessa.
Remi
juoksee Lunen perässä sisälle, kulkee suoraan yläkertaan, sulkee
oven ja lukitsee sen. Hame ja hansikkaat löytävät tiensä
lattialle, huulipuna leviää poskille. Remi elää koko ruumiillaan,
hengittää Lunea sisäänsä, imee halua tämän pinnalta. Remin
keho on kevyt, täysin painoton, kun hän vetää Lunen päälleen,
sipoo tämän kampaukselta avautuneet suortuvat kasvoilta. Lune
katsoo suoraan häneen, nurmisilmissä palaa tuli. Niiden
kiilto on palannut takaisin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti