Luku
12: Silta
Aallot hakkaavat laivan kylkeen, kun
Ethé Lorian talutetaan laskusiltaa pitkin sisään. Remi pitää
hupun visusti päässään, viitan kehonsa suojana, kun hänen
äitinsä nousee laivaan. Lune huolehtii, että laiva pääsee
lähtemään nopeasti eikä kukaan kiinnitä mustapukuiseen
matkustajaan juuri huomiota. Kaukaa katsottuna kaikki näyttää
jonkun muun elämältä. Joku muu kastelee ruusuja, joku muu tekee
rikoksen päästämällä karkotetun naisen pakoon valkean vallan
katseelta. Ei Remi. Hän on pelkkä sivustakatsoja.
Lune kiertää pois sivureittiä,
mikään ei koskaan tapahdu suoraan. Remi palaa hänen luokseen usean
korttelin päässä satamasta. Syvemmälle huppuunsa uppoutuessa Remi
ei voi ajatella muuta kuin kaiken yllä raskaana riippuvaa salailua.
Hän tuskin muistaa, miltä tuntuu luopua hupuista ja viitoista,
antaa viileän merituulen paiskata hiukset kasvoille.
Remi törmää Luneen hylätyn
kuppilan nurkalla. Sen omistaja paljastui mustaksi – vahingossa,
tahallaan, Remi ei enää tiedä – ja nyt tuolit seisovat tyhjinä,
pöly tanssii niiden yläpuolella päivän kolmatta valssia. Lunen
katse ei hymyile. Lähikulmilla ei ole ketään, Alissandra on
pelkkää unohdettua kujaa nurkasta toiseen. Ne, jotka täällä
elävät, istuvat valtaistuimellaan unohdettujen mustien ruumiiden
päällä.
”Tietääkö viejä, minne äiti
pitää jättää?” Remi kysyy uskaltamatta kaikesta huolimatta
sanoa mitään suoraan. Ei täällä. Pian tuskin missään. Remi ei
ole koskaan ollut yhtä selkä seinää vasten.
”Valierissa on annettu ohjeet”,
Lune nyökkää. ”Sinun kontaktisi kuninkaanlinnassa todella osaa
hommansa. En lainkaan ihmettele, että luotat häneen.”
Remi vain hymyilee. Voi, Lilika. Ei
enää kauaa.
Hiukset merituulesta sotkussa,
hiljainen ilme kasvoillaan Lune näyttää Remin silmissä pelkästään
surulliselta. Hän ojentaa Lunelle kätensä, sallii tämän hyväillä
sitä varovasti. Lune painaa pienen suudelman Remin huulille, mutta
ei hymyile. Lunen hymy maistuu kesäilloilta, pitkiltä ja
valoisilta. Remi ei ole maistanut sitä aikoihin.
”Hän on nyt turvassa. Poissa
täältä”, Lune kuiskaa. ”Sinä voit ottaa hetken re –”
”En voi koskaan ottaa rennommin”,
Remi huokaisee.
Lune silittää Remin poskea, kylmää
ja kalpeaa. Remi ei sano mitään, hän ei tunne lämpöä Lunen
otteissa.
”Miksi sinä olet vielä siinä?”
Remi kysyy väsymystä äänessään. ”Kaiken sen jälkeen, mitä
olisi voinut tapahtua. Sinun siskosikin… hänkin on nyt vaarassa.
Osana ruusuja. Kuinka sinä kestät kaiken tämän? Sinä olet
valkoinen.”
Hetken Lunen vihreät silmät vain
tuijottavat. Sitten Lune purskahtaa hersyilevään, korkeaan nauruun.
Remin ensimmäinen ajatus on, että he eivät saa pitää liikaa
ääntä. Sitten hän uskaltaa hymyillä itsekin.
”Minä rakastan sinua, Remi Lorian”,
Lune kuiskaa hymyillen.
Remi vie sormen tämän huulille,
aikoo kieltää lausumasta hänen nimeään missään, mutta
ilkikurinen hymy pysyy Lunen kasvoilla.
”Älä kuvittele hetkeäkään,
etten haluaisi tehdä tätä.”
”Tämä on sinulle niin erilainen
maailma kuin se, josta minä sinut ja siskosi riuhtasin.”
Lune pudistaa päätään, punaiset
kiharat heiluvat puolelta toiselle.
”Muistatko, mitä sanoin sinä
päivänä, kun me tapasimme?”
”Muistan suurimman osan kaikesta
siitä. Se oli minulta harkittu teko.”
Lune naurahtaa, painaa nopean suukon
Remin poskelle.
”Sinä olit harkinnut kuukausia,
olenko minä vihdoin se, joka muuttaa ruusujen suunnan ylöspäin, ja
minä totesin sinulle ensimmäisenä, että sinä olet upea.”
Naurunpyrskähdys pääsee Remistäkin.
Mitä ikinä hän odottikaan Lunen sanovan, ei tätä.
”Minä halusin heittää sinut
suoraan Krielin mereen”, Remi nauraa. ”Ajattelin, että
yhteistyöstämme ei koskaan tulisi mitään. Olit minun silmissäni
pelkkä kakara, vaikka tiesin, että et ole minua nuorempi.”
”Minä totesin, että sinä olet
upea, ja sinä ryhdyit saarnaamaan minulle mustien oikeuksista
keskellä paikallista kapakkaa.”
”Sinä itse kerskuit jakaneesi
sämpylöitä mustille kaduilla! Se oli niin harkitsematonta ja
typerää käytöstä, kaikki siinä. Minusta sinä olit aivan
hillittömän raivostuttava.” Remi huokaisee. ”Silti minä
halusin sinut joukkoihini.”
Nauru Remin äänessä on aavistuksen
aiempaa vapautuneempaa. Lunenkin piirteet tasoittuvat, pisamaiset
kasvot rentoutuvat. Remi ei osaa vielä lopettaa, muistelu saa kaiken
tuntumaan hetkeksi ehjemmältä. Se vie Remin pois sieltä, missä
hän on. On kuin hänen äitinsä ei olisi matkalla pois, on kuin
Lilika ei eläisi jatkuvassa pelossa ja vaarassa hänen vuokseen ja
hänen oma nahkansa ei olisi alituiseen uhattuna. On kuin olisi vain
Lune ja tämän eloisa, peittelemättömän onnellinen nauru. On kuin
se kaikki riittäisi Remille hetkeksi.
”Sitten sinä tulit saarnaamaan
minulle ja veit minut lopulta kadulle, pois kapakasta”, Lune
muistelee hymyillen. Kiilto tämän silmissä on niin aito, niin
riemukas, että Remin tekisi mieli painautua Lunea vasten siinä ja
heti. ”Se porukka, jonka kanssa silloin olin, kuittaili siitä
pitkään.” Lune kohauttaa hartioitaan. ”Vaikka eiväthän he
minun varsinaisia ystäviäni olleet. Muistathan sinä, miten yksin
minä todella silloin olin.”
”Minä muistan meidän keskustelumme
siellä kadulla. Missähän me olisimme nyt, jos emme olisi käyneet
sitä?”
Lune hymyilee. He kumpikin muistavat
sanat yhä tarkalleen, kuin ne olisivat säilyneet heidän sisällään
lipastossa, joka on vain odottanut avautumistaan.
”Minä inhoan kuningasta. Tahdon
näpäyttää häntä ja hänelle työskentelevää isääni. Siksi
minä ruokin mustalla merkittyjä kadulla.”
”Sinä puhut suuria. Sinun
merkkisi ei ole minun asiani, mutta koska sinä puhut noin, odotan,
että sinulla on kokemusta mustien oloista. Muuten sinun sanasi ovat
pelkkää helinää. Mustat eivät kaipaa sinun sääliäsi ja
seikkailumieltäsi.”
”Kuulostaa siltä, että sinulla
itselläsi on kokemusta!”
Remi painaa otsansa Lunen omaa vasten,
hetken he nauravat yhteiselle muistolle kuin se liimaisi heidät
entistä tiiviimmin toisiinsa.
”En voi uskoa, että me todella
puhuimme toisillemme niin”, Remi nauraa.
”Ja sinä näytit sen jälkeen
merkkisi minulle niin dramaattisesti, että tuntui siltä, kuin
olisit suunnitellut sitä pitkäänkin! Minä tunsin oloni niin
typeräksi. Minulla ei ollut aavistustakaan, kuka sinä olit.”
”Minä olin suunnitellut sitä
kuusi kuukautta! Minä halusin juuri sinut rahoittajakseni.
Auttajakseni.”
”Ja kuinka kävikään”, Lune
sanoo painaen hymyilevän suunsa Remin omaa vastaan. Remi vastaa
suudelmaan, he pysyvät aivan kiinni toisissaan, niin kauan, ettei
Remi enää muista, minkä muun takia seisoo kadunkulmassa
unohdettujen unelmien keskellä.
Kun Remi irrottaa otteensa Lunesta,
ystävän hyväntuulisuus pyyhkiytyy hänestä. Ilman kosketusta hän
on jälleen omillaan, valmiina syviin huokauksiin, väsyneisiin,
värittömiin iltapäiviin. Rannikkoseutu on masentavan harmaa, Remi
lähtee kulkemaan kohti siltaa, joka veisi hänet takaisin
vedenalaiseen kokoontumispaikkaan. Takaisin elämään, jonka valitsi
veren ja metallin maku suussaan.
”Remi. Odota.”
Ei, Lune. Älä tee tästä vaikeaa.
”Ei mennä vielä. Jäädään tänne
hetkeksi. Me emme ole hetkeen voineet… tiedäthän…”
Remin tekisi mieli nyökätä. Nyökätä
ja huutaa, kiljua siinä keskellä hylättyjä rakennuksia, kuinka
hän vihaa kaikkea sitä, millaiseksi on tullut. Hän vihaa sitä,
että joutui lähettämään äitinsä pois, joutuu torjumaan Lunen
yhä vain uudelleen, vaikka hänen tekisi mieli ottaa Lune siinä ja
heti, kenenkään katseista välittämättä. Hän inhoaa Endelionia,
joka on ajanut hänet siihen. Mutta hän pitää kaiken sisällään,
hän ei huuda, sillä huuto ei loppuisi koskaan. Se kiirisi
Alissandasta aina Valieriin saakka.
”Olen pahoillani, Lune”, Remi
huokaa, ”hirvittävän pahoillani. Meillä on vain niin kova kiire.
Tämä tilanne on ratkaistava parhain päin pikimmiten. Minun täytyy
puhua Aílisille. Järjestellä asioita taisteluryhmän kanssa.”
Syvä huokaus. ”Selvittää, voimmeko ylipäätään jäädä enää
veden alle. Onko se liian vaarallista nyt, kun äitinikin paljastui?
Tiedätkö, onko Ayla saanut mitään selville?”
Lune pudistaa päätään.
”En. Hän on jälleen kotona. Mutta
hän kertoo heti, jos hän saa jotakin tietoonsa.”
”Toivon, että hän tietää sen
olevan tärkeää. Me kuolemme, jos meidät saadaan kiinni. Me
kaikki. Endelion ei aio säästää ainuttakaan.”
”Remi…”
”Minä tiedän kyllä. Olen todella
pahoillani. Aivan oikeasti olen. Mutta meidän on nyt mentävä.”
Remi kääntää selkänsä. Hetken
hän kuvittelee, ettei Lune lähde seuraamaan häntä, mutta kun
kevyet askeleet värittävät ankeaa katua hänen perässään,
varovainen hymy levittyy hänen huulilleen. Lune seuraa, on alusta
alkaen seurannut. Tutut kadut muistuttavat Remiä kaikesta siitä,
mitä he ovat yhdessä tehneet, minne kaikkialle he ovat kulkeneet,
vaikka heidän ei koskaan pitänyt. Remi uppoaa muistoihinsa
ajatellessaan, että kaikki se on nyt haurasta jäätä, koska
tahansa valkoisen vallan murskattavissa. Kuvat saapuvat jokaisen
uuden kadunkulman myötä, Remi antaa itsensä hetkeksi muistella.
*
Kolme vuotta sitten
Yläkerta on tyhjillään, Remin katse
kiertelee prameissa kalusteissa, kehystetyissä peileissä. Edes
Valierin linnassa ei ollut yhtä suurieleistä, edes hänen
kuvitelmissaan hän ei ole voinut ajatella tavallisten ihmisten
elävän näin. Lune kiertelee huoneita, selostaa jokaisesta pöydälle
lojumaan jätetystä helmiäiskammasta, sisarensa koruista,
korallipöydistä. Remi ei voi muuta kuin tuijottaa.
Lune kiskoo Remin mukanaan yläkerran
päätyhuoneeseen. Matolla päällystetyt kierreportaat jäävät
sivulle, kun Lune avaa suuren oven. Oranssit verhot, suuri sänky.
Silkkityynyjä. Vain vähän mitään sellaista, josta voisi päätellä
jotain ihmisestä verhojen takana.
”Tämä on minun luolani”, Lune
sanoo äänellä, joka on sekoitus ylpeyttä ja häpeää. Remi ei
ole koskaan kuullut molempia niin lähellä toisiaan, niin
sekoittuneina, kuin niiden kuuluisi elää yhdessä. ”Vanhimpana
olen saanut eniten tilaa, mutta totta puhuen tämä on vain
koristeellinen vankila. Mahtipontinen, vai mitä?”
”On”, Remi sanoo kuin
hengästyneenä. ”Valierin linnassakin oli karumpia huoneita.”
”Minä unohdan aina välillä, että
sinä olet todella asunut siellä.”
”Niin minäkin. Kaduilla ehtii
unohtaa sellaisia seikkoja”, Remi sanoo kuivasti. ”Miten sinä
saat aikasi kulumaan täällä?”
Lune alkaa nauraa. Hän istuutuu
suuren sängyn reunalle, rento asento kutsuu Remiä vierelleen. Remi
istuu alas.
”En minä saakaan”, Lune huokaa.
”Siksi minä olen niin onnellinen siitä, että löysin sinut.”
”Se taisi mennä toisin päin.”
”Totta”, Lune sanoo kohauttaen
olkiaan. Hänelle yksityiskohdat ovat pelkkiä hataria keinoja
värittää tarinaa, joka ei ole koskaan ollut hänen
kerrottavissaan. Lunea sellaiset seikat eivät juuri kiinnosta.
”Minulla on vain Castenin suvun
rahat ja nämä suuret huoneet. Ihmetteletkö vielä, kuinka rikkaan
saarenvartijasuvun poika päätyy jakamaan ruokaa mustille kaduilla?”
”En ole koskaan ihmetellytkään.”
Remin katse kiertää huoneen lukuisia
yksityiskohtia, kunnes pysähtyy Lunen pisamaisiin kasvoihin ja
aavistuksen vinoon hymyyn. Lune hymyilee hänelle, vaikka sanoissa ei
ole mitään aihetta hymyyn. Remi tietää, ettei Lune tiedä
lainkaan siitä, mihin on ryhtynyt. Toistaiseksi se painaa vaa’alla
vähemmän kuin Castenin suvun rahat.
”Remi, minä… Minä todella tahdon
auttaa sinua.” Pehmeä ääni. ”Minä haluaisin näyttää
sinulle erään paikan.”
”Paikan? Julkisenko? Enpä tiedä,
Lune. Minun on kovin vaikea lähteä minnekään.”
”Me voisimme maskeerata sinut.”
”En ole hirvittävän hyvä
sellaisessa. Minulla on vain viitta. En voi mennä edes kauppaan
ostamaan mitään parempaa, minun on luotettava kontakteihini. Lune,
minä olen omalla tavallani vanki, kuten sinäkin. Oman nimeni, omien
kasvojeni vanki.”
”Minä tiedän sen. Minä voisin
naamioida sinut niin hyvin, että et jäisi kiinni. Se ei ole niin
julkinen paikka, ettemme uskaltaisi lähteä. Jos vain suostut.”
”Millainen paikka se on?”
”Paikka, jossa te voitte ryhtyä
kokoontumaan.”
Sanat putoavat Lunen huulilta kevyinä,
mutta ne synnyttävät raskaan kuminan Remin rinnassa.
Kokoontumispaikka. Erillään sojottavat langat, joita Remi on
punonut yhteen jo vuoden ajan, voisivat lomittua, jos ruusut vain
voisivat kokoontua jossakin. Ihmisten tapaaminen likaisilla kaduilla
ja pienissä kapakoissa on kuin neuloisi rautalankaa. Pelkkä
kudelman ylläpitäminen viiltää kädet haavoille, väsyttää
ruumiin ja mielen.
”Oletko sinä tosissasi? Sinähän…
Se tarkoittaisi, että sinun täytyy sitoutua ruusuihin.
Lopullisesti.”
Lunen katse kertoo vastauksen.
”Lune… sinä…”
”Minä olen ajatellut sitä alusta
asti. Sinähän sanoit, että te tarvitsette paikan, jossa kokoontua.
Et voi koota kahtakymmentäkahdeksaa ihmistä keskelle katua yhtä
aikaa. Jos sinulla olisi kokoontumispaikka, voisit kutoa verkkojasi
yhä lisää. Saisit enemmän ihmisiä. Enemmän ruusuja
joukkoihisi.”
Kyyneleet kihoavat Remin silmiin ennen
kuin hän ehtii reagoida. Ne valuvat poskille kuumina, kauan
odottaneina. Kokoontumispaikka antaa enemmän toivoa kuin mikään
koko pitkänä vuotena. Remi vie kädet kasvoilleen, antaa
nyyhkäysten tulla.
”Remi… Remi, rakas, mikä sinulle
tuli?”
”Se vain… se on enemmän kuin
osasin toivoa.”
”Minä voin järjestää sen. Minä
tosissani voin.”
”Minua pelottaa. Missä se on?
Voimmeko me todella mennä sinne? Entä, jos isäsi tai Endelion
löytävät sen? Lune, se… se on liian hyvää ollakseen totta.”
Lune pudistaa voimakkaasti päätään.
Tämä vie kätensä Remin omille ja puristaa. Remi nyyhkäisee
uudestaan, vuoden toiveet ja turhat odotukset purkautuvat kerralla.
Lunen katse on niin lempeä, kosketus niin lämmin.
”Minun täytyy näyttää sinulle
suoraan. Sitä ennen meidän täytyy piilottaa Remi Lorian.”
Remi nyökkää yhä kyynelehtien.
”Hyvä on. Hyvä on…”
”Jos sinä vain suostut siihen, minä
voisin…” Lune päästää irti, nousee ylös, jättää Remin
odottamaan lämpöä palaavaksi. ”Odotahan hetki.”
Remi istuu naurettavan suuren sängyn
reunalla kuin vieras, joka ei osaa olla mukavasti, vaikka häntä on
käsketty olemaan kuin kotonaan. Nyyhkäykset loppuvat, kyyneleet
jäävät poskille muistuttamaan kaikesta siitä, jota Remi on
kantanut mukanaan aivan yksin. Nyt Lune on raottanut ovea, jonka
avainta hän ei koskaan uneksinut löytävänsä.
Lunen käsissä on kevyt, ilmava hame,
kun hän palaa ovensuulle. Lune sulkee oven, lukitsee sen ja asettaa
mekon sängylleen. Se leviää kauniiksi kelloksi. Remi tuijottaa
sitä ymmärtämättä hetkeen mitään.
”Tarkoitatko sinä, että…”
”Se on kenties hullu ajatus. En
tahdo pilkata sinua – jos tämä on sinusta naurettavaa, tietenkään
me emme tee sitä. Keksimme jotakin muuta. Mutta se olisi varminta.
Se olisi –”
”Lune, sinä olet nero”, Remi
henkäisee vieden kätensä Lunen kasvoille, painaen kiihkeän,
nopean suudelman tämän huulille. ”Miten en ole keksinyt tätä
aiemmin? Mekko. Meikkiä. Tietysti. Ehostautuneena kukaan ei keksi
epäillä minua Remiksi saati edes mustaksi.”
”Se toimii vain harvalla. Mutta sinä
olet niin upea.”
”Niinhän sinä olet aina sanonut.”
Remi pudistaa päätään uskomatta tilannetta täysin todeksi,
täysin tapahtuvaksi. ”Hyvä on. Tehdään se. Kenen hame tämä
on?”
”Siskoni Aylan. Hän ei huomaa
mitään. Hän ei edes käytä hameita.”
Remi nyökkää. Sitten hänen
kulmansa kurtistuvat.
”Lune… osaatko sinä meikata?”
Heleä puna leviää Lunen poskille.
”Hieman.” Lune nielaisee. ”En
vain ole koskaan meikannut ketään niin kaunista kuin sinä. Sinä
olet… anteeksi, Krielin tähden, mutta sinä olet niin
toismaallinen.”
Remi vain nauraa. Lunen viattomuus
rikkoo hänen muurinsa, saa hänen sisimpänsä kevenemään. Jopa
tällaisina aikoina Lune kykenee keskittymään hänen ulkonäköönsä
kuin he olisivat vielä teinipoikia kyläkoulun pihalla.
Lune istuttaa Remin peilipöydän
eteen, maalaa huulet korallinpunaisiksi, luomet heleiksi kuin helmet.
Ripsiin tehoa, poskiin punaa. Remi ei ole tunnistaa itseään
korkealta kampaukselta ja aistikkailta sävyiltä. Hän henkäisee
nähdessään itsensä kokonaan peilistä. Mikään ei erota häntä
hyvin kasvatetusta alissandralaisnaisesta.
”Uskomatonta, Lune, sinä todella
osaat”, Remi hengähtää. ”Me voimme kulkea käsikkäin
herättämättä juuri huomiota. Olisinpa ymmärtänyt tämän
aiemmin.”
”Tämä on niin typerää”, Lune
nauraa, ”en voi uskoa, että suostuit.”
”Miksi en suostuisi? Tämä on
nerokasta! Loistavaa! Mennään. Minä tahdon nähdä sen paikan.
Minun ei varmastikaan tarvitse enää tässä vaiheessa käskeä
sinua olemaan varovainen, etköhän sinä osaa johtaa meidät sinne
turvassa.”
He jättävät tyhjän talon taakseen,
kulkevat kohti Alissandran yötä, taivaan ylle kohoavaa
tähtipeittoa. Ihmisiä kulkee kaduilla, kukaan ei käänny katsomaan
kahdesti. Lune heilauttaa kättään osalle ohikulkijoista, Remin
sydän jättää kierroksia välistä hänen yrittäessään jokaisen
ihmisen kohdalla ymmärtää, etteivät he katso, etteivät he
ajattele hänestä mitään.
Remille tutun pienen joen ylittävän
sillan kohdalla Lune pysähtyy. Tähdet sykkivät yhä korkealla
taivaalla, lamput valaisevat mukulakivikadun. Remin jalkoihin sattuu,
mutta Lune tarttuu hänestä kiinni, suutelee hänen punattuja
huuliaan kuin saadakseen hänet unohtamaan, kuka hän on ja mitä hän
on tekemässä. Remin koko ruumis syttyy tuleen. Kunpa hän saisi
vain olla siinä, lähellä Lunea, lähellä toista ihmistä, kasvot
paljastettuina, omana itsenään. Kunpa hän saisi elää.
”Me menemme tänne”, Lune kuiskaa
Remin korvanjuuressa saaden Remin värähtämään. Lune kuljettaa
hänet kädestä pitäen sillan alle, kohtaan, jossa vesi ja maa
taistelevat elintilastaan. Lune tietää, että juuri siellä on
kulma, jonka taa ei näe kadulta. Siellä Remi on kohdannut monet
ruusuistaan. Siellä hän edelleen kohtaa heidät. Hetken Remi
kuvittelee Lunen vievän hänet sinne, mutta Lune kääntyy, muuttaa
kurssin alemmas. On olemassa kulma, jota Remi ei ole tutkinut. Ovi,
jota Remi ei ole ymmärtänyt oveksi. Siltaan voi astua sisään,
Lune avaa oven keskelle kiveä. Remi estää itseään haukkomasta
henkeään.
Kiven sisällä on kosteaa, pisarat
tippuvat valaisemattomille käytäville. Lune ohjaa Remiä, pitää
tiukasti tämän kädestä kiinni, nauraa, kun Remi joutuu
laskostamaan hameensa helmat. Portaat vievät alas, syvälle alas,
kunnes Lune vetää liivinsä taskusta avaimen uuteen oveen. Sen
takana odottaa kokonainen maailma.
Tumma vesi peittää tilan kaikkialta.
Remi odottaa sen vyöryvän vasten kasvoja, mutta se pysyy paksun
lasin takana. Ennen kuin Lune sytyttää tilaan valot, Remi näkee
vain loputtomuun syvää, hengittämätöntä sinistä. Toisen
todellisuuden. Vedenalainen tila on niin läpäisemätön, niin
voimakas, että hetken voisi kuvitella sillä olevan oma tahto.
”Voi, Lune, se on…” Remi on
ensimmäistä kertaa aikoihin täysin sanaton. Räpsivät, varovaiset
valot räpsivät ennen kuin syttyvät kokonaan. Tila ei kaiu. Mitkään
äänet eivät kuulu sinne. Remiltä kestää hetki ymmärtää, että
tila todella eristää kaiken.
”Se on uskomaton.”
Lune virnistää.
”Uskallatko arvata, mikä se on?”
Remi pudistaa ensin päätään.
Sitten hän katsoo paksun pölyn peittämää pöytää, seittien
reunustamia seiniä. Hylättyjä portaita, joiden suunnasta Remi ei
osaa kertoa. Koko tila on dynaaminen, selkeästi suunniteltu.
”Tämä on ollut Alissandran
vartijan ja muiden Endelionin miesten kokoontumispaikka.”
”Oikein meni”, Lune sanoo
hymyillen yhä leveästi. Hän nojaa pölyiseen pöytään ja
kallistaa päänsä taakse. ”Mitä sanot? Tällä olisi loistavat
puitteet siihen, mitä tarvitset.”
Huolettomuus Lunen liikkeissä saa
Remin raajat pistelemään. Hän kiertelee salia, mittailee kaikkea
katseellaan, tekee laskelmia, joista Lunella ei ole aavistustakaan.
Missä voi harjoitella fyysistä puolta, missä saa tilaa ajatella,
missä yöpyä, missä tehdä suunnitelmia. Kaikelle tarvitaan
paikka. Pelko jäytää sydäntä, tämä paikka on kuulunut
jollekulle muulle. Se joku muu voi päästä tänne koska tahansa.
Silti Remi huomaa toistuvasti kääntyvänsä kohti mustana vellovaa
vettä, tuntevansa vetoa sen äänettömään kutsuun. On kuin paikka
olisi jo valinnut hänet.
”Ketkä tänne pääsevät?”
”Avaimia on enää vain minulla ja
isälläni.”
”Sinun isälläsi?”
”Se ei ole hänen hallussaan.”
Lune vetää liivistään toisen
avaimen. Kaksi kultaista esinettä lepäävät hänen molemmilla
kämmenillään, hän ojentaa niitä Remille hymyillen.
”Katso. Minulla on ne molemmat.”
”Kuinka sinä saatoit? Nyt sinun
isäsi saa tietää, että sinä veit hänen avaimensa. Hän huomaa
sen ja löytää hänne. Hän saa syyn epäillä, että sinä olet
mukana jossakin!” Remin silmät syttyvät tuleen, keho jännittyy.
Edes suojapuku ei enää peitä sitä, kuka hän on. Lune tuijottaa
häntä suurin silmin, etsii häntä kaiken sen keskeltä.
”Minun isäni tuskin muistaa koko
paikkaa enää”, Lune sanoo pyyhkien sormenpäällään
pölykerrosta pöydältä. Hän piirtää pölyyn kuvion, merkin,
joka löytyy kaikkien iholta.
”Tuskin muistaa?” Remi haukkoo
henkeään. ”Lune, minä en voi elää sellaisten epävarmuuksien
kanssa! Ymmärräthän sinä, millaista tämä on? Tiedäthän, että
minä kuolen, jos hän sattuukin muistamaan tämän paikan
olemassaolon?”
Lune lyö kätensä pöytään. Remi
säpsähtää, ei elettä, vaan ilmettä Lunen kasvoilla. Lune ei ole
koskaan näyttänyt merkkejä vihasta. Ei ainuttakaan.
”Tähtien nimissä, lopeta!” Lune
sähähtää. Remin suu loksahtaa kiinni, hän vie kädet kasvoilleen
kuin ei ymmärtäisi lainkaan. ”Lopeta heti! Minä en kestä
enää kuunnella tätä päivästä toiseen! Vaarat ja uhkat,
kyllähän minä nyt tiedän, totta helvetissä minä tiedän! Älä
kohtele minua kuin lasta!”
Anteeksi. Remi
käpertyy itseensä, varoo lähestymästä Lunea.
”Vaikka minulla ei ole kokemusta
siitä kaikesta, jota sinä olet mennyt läpi, minä ymmärrän
kyllä, mitä kapina tarkoittaa. Tämä ei ole leikkiä. Sinä olet
hengenvaarassa, jos sinut ja kapinalliset löydettäisiin täältä.”
Lune kohottaa kätensä, pitää niitä
edessään kuin joku, joka taltuttaa säikähtänyttä eläintä.
Remi näkee heijastuksensa vihreistä silmistä. Nuoren miehen, jonka
koko olemus on lehdenhauras.
”Ei
tässä ole kyse pelkästään minun henkiinjäämisestäni”, Remi
hengähtää, ”sillä jos minä kuolen, koko kapina luhistuu! En
voi antaa sen tapahtua. Minun piti olla sen alkuunpanija, synnyttää
jotakin, joka elää vielä vuosia jälkeeni. Lune, minä en voi
luottaa mihinkään. Minä pelkään kaikkea ja kaikkia, koska minun
henkeni ja toivoni ovat aina jonkun toisen käsissä. Mustana
valittuna minulla ei ole mahdollisuuksia päättää itse.”
Vesi
ulkona on mustaa, Lune on jo miltei iholla, mutta ei kosketa. Remi
pitää etäisyytensä, hän ei tiedä, miten reagoisi ihokontaktiin.
”Mutta ruusut eivät kasva, jos
niitä ei kastele. Missä sinä kastelet ruususi, jos et voi koskaan
tavata heitä kerralla, jos joudut aina pelkäämään, että joku
näkee?”
Remi hengittää raskaasti, ei sano
mitään, ei tee mitään.
”Minä tarjoan sinulle
mahdollisuuden käyttää tätä paikkaa. Voin antaa molemmat avaimet
sinulle, jos se saa olosi turvallisemmaksi.”
Remi ei edes räpyttele silmiään.
”Miksi tätä paikkaa ei enää
käytetä?”
Käsi vasten kättä. Lune on vihdoin
iholla. Remi ei lähde pois, hän pysyy.
”Se rakennettiin aluksi täydellisen
näköesteettömyyden vuoksi”, Lune kertoo. ”Sitten Endelion
ymmärsi, että sen suunta ei osoita Valieriin. Me olemme pelkästään
keskellä merta.”
”Miksi se Endelionia haittaisi? Kuka
Alissandran vartijaa ja hallintoa uhkaisi?”
Lune katsoo Remiä suoraan silmiin.
”Sinä, minä uskoisin.”
Remin suu avautuu.
”Endelion uskoi, että sinä ja
mahdollinen tuleva kapinasi voisitte olla uhka tällaiselle paikalle.
Veden alle on helppoa tuhota jotakin ilman, että siitä jää
todisteita.” Lune kohauttaa harteitaan. ”Isäni kertoi, että
heti, kun edellinen hallitsija kuoli sadan vuoden jälkeen ja
Endelion otti hänen paikkansa, hän hyllytti tämän paikan ja
rakennutti uuden. Tätä ei ole käytetty yli vuoteen.”
Remi huomaa nyökkäävänsä.
Endelionin harhaisuus iskee vasten kasvoja, mutta hän ymmärtää
sitä. Hän tietää, millaisen miehen kanssa kasvoi aikuiseksi.
Endelionin täytyy saada kontrolloida kaikkea, tämän täytyy saada
selkeä yhteys kaikkiin niihin, jotka pitävät tämän kudelmaa
kasassa.
”Sitä paitsi olemme niin syvällä
veden alla, että minkäänlainen yhteys ei toimi täällä.
Tiedäthän, ne uudet laitteet, joita Kallasissa on tehty kuninkaan
pyynnöistä – ne eivät ylety tänne.”
”Endelion todella nauttii siitä,
että hän saa pidellä kaikkia naruja käsissään. Hyvä on. Tämä
paikka on siis hylätty, koska Endelion epäili sen turvallisuutta.
Minä tuskin hyökkään itse omieni kimppuun, joten tämän paikan
pitäisi olla turvallisin mahdollinen ruusuille.”
Lunen käsi silittää Remin omaa,
hivuttautuu siitä hiljalleen lanteille, vetää Remin aavistuksen
lähemmäs.
”Sinä siis suostut? Otat tämän
vastaan?”
Nielaus. Remi on jälleen kerran
nurkassa.
”Se lienee paras vaihtoehto kapinan
kannalta.”
Remi ojentaa kätensä, Lune tiputtaa
molemmat avaimet sille.
”Ei, älä”, Remi sanoo ja
tiputtaa toisen takaisin, ”minä haluan sinun pitävän toisen.”
Juuri, kun Remin sydämen syke on
ehtinyt tasaantua, portaikoista kuuluu kolahdus. Kun hahmo ilmestyy
ovensuuhun, Remi sysää Lunen kauemmas, vetää hameensa suojista
veitsen ja osoittaa sen suoraan ovesta tullutta hahmoa päin.
Ovensuussa
seisoo pieni tyttö, pisamakasvoinen. Korkeintaan seitsemäntoista,
siroluinen, takkutukkainen. Ei lainkaan uhkaava. Silti Remi pitää
veistä koholla kuin hento tyttö olisi tulossa kuristamaan hänet.
Väkivaltaa ei tarvita. Pelkät
silmät riittävät. Tyttö on nähnyt hänen kasvonsa, tunnistanut
hänet.
”Mitä
hän tekee täällä?” Remi huutaa osoittaen aseellaan Lunea. Lune
on kohottanut kätensä ylös, tämän katse kiertää vuoroin
tytössä, vuoroin Remissä.
”Tässä on tapahtunut
väärinkäsitys! Laske veitsesi, ole kiltti. Laske se.”
Tyttö astuu askeleen lähemmäs, Remi
likistyy pöytää vasten eikä laske veistään.
”Kuka hän on? Miksi hän on täällä?
Minä tiesin, että tämä oli huono idea! Minä tiesin sen
kokoajan!”
”Hän
on minun siskoni!” Lune
kiljuu vasten Remin kauhua. ”Minun pikkusiskoni!”
Remi huohottaa, laskee veistään
aavistuksen, mutta ei laita sitä pois.
Lune kääntyy kohti sisartaan, katse
viiltää pahemmin kuin yksikään veitsi.
”Mitä sinä teet täällä, Ayla?
Et kai sinä seurannut meitä?”
Tyttö nauraa, hymy kohoaa silmiin
saakka aivan kuin Lunella. Sisaruus on niin ilmeistä, niin viatonta,
että Remi saa hengityksensä hiljalleen tasaantumaan.
”Sinä et ole erityisen älykäs,
isoveli”, Ayla nauraa. ”Minä olen tarkkaillut sinua jo jonkin
aikaa. Jotakin on ollut meneillään jo pitkään.”
Remi tuijottaa tyttöä kuin tämä ei
olisi ihminen lainkaan.
”Mutta että kapina! Ihka oikea
kapina! Veli, se on niin hienoa! Mikset ole kertonut minulle?”
Lunen ilme kertoo kaiken. Kun Aylan
innostus ei tartukaan Luneen, tytön hymy hiipuu.
”Mitä? Minähän vain… minä vain
halusin tulla mukaan. Ei ole reilua, että sinä saat tehdä kaiken
hienon ihan kaksin uuden ystäväsi kanssa.”
”Ayla,
sinä olet idiootti”, Lunelta pääsee, ”suuri, ajattelematon
idiootti. Kuinka sinä saatoit seurata
meitä? Tämä ei ole yksi niistä seikkailuista, joita teemme
kaksin. Tämä on todellista elämää. Ayla, voi tähtien nimissä,
me olemme ongelmissa!”
”Älä, Lune”, Remi sanoo hiljaa.
Veistä ei enää näy, Remi astelee sisarusten väliin. ”Mennyt
mikä mennyt. Tyttö on jo täällä. Minä en voi enää päästää
häntä menemään. Sinä olet kuullut kapinasta, etkö olekin?”
Ayla nyökkää.
”Minä keskustelen sinun kanssasi
pian. Ensin tahdon puhua veljellesi kahden kesken. Ethän pahastu?”
Remi nyökkää portaikon suuntaan. Ayla kipittää saman tien ylös
katsomatta taakseen.
”Voi, Remi, minä olen niin
pahoillani!” Lune huoahtaa sisarensa selän kadottua portaikkoon.
”En todellakaan tiennyt, että –”
”Ei se mitään”, Remi sanoo
pehmeästi, ”emme voi tilanteelle enää mitään.” Remi vetää
syvään henkeä, kamppailee sisimpänsä kanssa. Ulkona vellova vesi
puhuu hänelle, mustuus huutaa hänen nimeään. Hän on jo tehnyt
päätöksensä, laskenut uhat ja todennut ne voitettaviksi.
”Me menemme sillä, mitä on. Tämä
paikka on nyt meidän kotimme. Me teemme siitä sellaisen. Sinun
sisaresi saa olla osa kapinaa, koska on jo tullut tänne.
Pienimmätkin ruusut voivat kukkia.”
Remi näkee, etteivät hänen sanansa
uppoa Luneen. Ne eivät uppoa häneen itseensäkään. Veitsi
polttelee yhä, uhan tuntu leijuu ilmassa. On suunnattoman huono
valinta ottaa nuori tyttö osaksi ruusuja, mutta Remi ei voi enää
päästää tätä kynsistään.
”Olen todella pahoillani… Minä
toivon, että sinä voit yhä luottaa minuun. En tiennyt hänestä.
Vannon sen.”
Remi painaa kätensä Lunen poskelle.
”Lune. Sinä et tiennyt. Sinä toit
minut tänne.” Vellovan veden äärelle. Lähemmäksi syvyyttä.
Kotiin. ”Minä olen siitä kiitollinen. Kerro minulle sisarestasi.
Pärjääkö hän?”
”En… en tiedä. Hän on
impulsiivinen ja nuori.”
”Kuinka nuori?”
”Kuusitoista.”
Aivan kuten Lilika. Remin sisintä
puristaa.
”Emme voi muutakaan. Minä koulutan
hänet. Minä ja Aílis. Muistathan sinä hänet, Aílisin. Hän on
hyvä lasten kanssa.”
”Ayla on niin nuori. Niin naiivi.”
Niin sinäkin olet, Remi
tahtoisi sanoa, mutta hukuttaa ajatuksen.
”Kutsu hänet takaisin. Me teemme
nyt niin kuin olosuhteet sanelevat.”
Lune huutaa siskoaan. Nopeat askeleet
johdattavat tytön takaisin saliin.
Ayla seisoo Remin ja Lunen edessä
odottava virne kasvoillaan. Tyttö tietää asemansa, tämä tietää
voittaneensa. Remin tekee pahaa katsoa seikkailua odottavaa lasta,
joka ei tiedä mitään siitä, minkä vuoksi hän kylvää
siemeniiän. Remi antaa ajatustensa unohtua, ojentaa kätensä
Aylalle.
”Hauska tutustua, Ayla”, Remi
sanoo hymyillen. ”Minä olen Remi, vaikka sen sinä taisitkin jo
tietää.”
Ayla puristaa Remin kättä rivakasti,
virnistys leviää pitkälle.
”Minä olen aina halunnut tavata
sinut!” tyttö hihkuu. ”Jo siitä lähtien, kun sinä ja kuningas
taistelitte!”
Remi naurahtaa. Kauhulle ei ole aikaa.
”No, vihdoin me tapaamme. Olen
pahoillani, että osoitin sinua veitsellä. Refleksi.”
Ayla pudistaa päätään kuin
sellaisilla asioilla ei olisi hänelle lainkaan merkitystä.
”Me olemme perhettä nyt!”
Ayla
halaa veljeään, kääntyy kohti portaita. Remi on aikeissa kysyä,
minne tämä menee, mutta Lunen ilme kertoo sen turhaksi. Tyttö
ehtisi jo mennä menojaan, hänet saataisiin kiinni vasta myöhemmin.
Remi tietää Lunen puhuvan tälle, hän voi luottaa siihen.
”Kiitos! Kiitos tuhannesti!” Ayla
hihkaisee. Tyttö jää tuijottamaan Remiä pitkäksi aikaa. ”Ai
niin, tosiaan. Saat pitää tuon. Se sopii sinulle.” Ayla nyökkää
hameeseen päin, Remi huomaa naurahtavansa.
”Kiitos, Ayla.”
Kun tyttö on poissa, jäljelle jäävät
vain Remi, Lune ja pimeänä ulkona odottava vesi. Pakon edessä
tehdyt lupaukset. Salin täyttävä hiljaisuus.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti