Kuningas ja ruusu: luku 15

Luku 15: Matkaanlähtö

Täydellinen pimeys, yössä vellova musta vesi. Osa lampuista räpsii. Sali on täynnä ihmisiä, niin moni on paikalla kuin mahdollista. Remin katse kiertää, hän ei löydä ketään, joka ei olisi valmis kuolemaan aamun koitossa, jos tilanne sitä vaatisi.

”Minä olen päättänyt, että me jäämme”, Remi sanoo kohdaten jokaisen katseen vuoron perään. ”Olen vakuuttunut siitä, että valkeat ovat liian kiireisiä etsimään meitä täältä.”

Remi vilkaisee Lunea, joka istuu hänen oikealla puolellaan. Pieni hymy merkiksi Lunelle siitä, että tämä sai hänet jäämään.

”Me aloitamme Kallasiin siirtymisen ennen aamun ensisäteitä. Renfred, ovatko laivat valmiina?”

Pitkä mies valkeassa merimiesasussa nyökkää. Endelionin alainen, nimellisesti. Remi on haalinut joukkoihinsa ihmisiä jokaisesta ihmisryhmästä, tehnyt koko Krielistä kentän ruusuille kasvaa.

Tyhjiä, odottavia silmiä. Voimakkain katse on merellä, tummalla, vellovalla vesimassalla, joka jää Remin selän taa ja odottaa häneltä kaikkea sitä, jota hänellä ei ole. Kaiken täytyy onnistua täydellisesti, tai vellova pimeys nielee hänet, hukuttaa ruusut alleen.

Remi asettaa molemmat kätensä pöydälle, vetää syvään henkeä. Hän saattaa miltei kuulla jokaisen sydämensykkeet, jokaisen kasvavan, piilotetun pelon. He iskisivät ensimmäistä kertaa. Kaikki salissa ovat aivan hiljaa, jopa Ayla, joka on vetäytynyt aivan Aílisin kylkeen kiinni.

”Ennen kuin me menemme, minä haluan teidän muistavan, miksi me teemme tämän kaiken”, Remi sanoo kohottaen katseensa pöydästä. ”Me emme tee tätä ottaaksemme vallan. Me emme tahdo valtaa ja voimaa. Me tahdomme paikkamme yhteiskunnassa, oikeuden elää. Jos joudumme kohottamaan asemme, teemme sen, jotta emme enää joutuisi nielemään pölyä.”

Kohotettuja päitä. Kyyneliä valuu likaisille poskille, ne jättävät valkeita raitoja. Remi kohottaa toisen kätensä hiljaa ylös.

”Ne, jotka aamun tullen paljastavat itsensä koko Krielin edessä, tekevät uhrauksen, jonka suuruutta ei voi mitata kullassa. He antavat itsensä tarkoituksemme puolesta. He antavat kasvot salailulle ja kivulle, kaikelle sille, jota mustalla merkityt joutuvat tekemään vain, koska ovat syntyneet musta merkki ihossaan.”

Käsiä alkaa kohota yksitellen. Lune nousee ylös, katsoo Remiä kuin jotakuta, jota ei voi omistaa, ei sitoa. Kuin miestä, jonka kanssa voisi elää ja kuolla.

”Me emme tee tätä satuttaaksemme tai alistaaksemme. Emme tee valkoisille mitään sellaista, mitä he ovat tehneet meille vuosisatojen ajan. Emme tahdo rikkoa systeemiä tullaksemme heidän kaltaisikseen. Tahdomme rikkoa sen kyetäksemme elämään kuten ihmisen kuuluu. Kyetäksemme kulkemaan puotiin ja ostamaan ruokaa ja kankaita omilla kasvoillamme.”

Yhä useampi käsi on ylhäällä. Remi on kohottanut leukansa ylös, hän seisoo kaikkien edessä ajatellen jokaista niistä mustista, joita ei saanut puolelleen, jokaista sellaista, joka istuu yksin tuhotun asuntonsa nurkassa ja toivoo, ettei kukaan valkea koskaan löydä häntä sieltä.

”Me teemme tämän niiden puolesta, jotka eivät ole mukanamme tänä yönä”, Remi sanoo. ”Niiden, jotka jättäytyivät pois ja niiden, jotka eivät päässeet paikalle. Niiden, joille taisteluryhmään kuuluminen on liian vaarallista. Me näytämme heille, että heillä on paikkansa tässä maailmassa. Me annamme heille huomisen. Me olemme ruusuja, me kasvamme siellä, minne meitä ei toivota. Me olemme verenpuna, me olemme piikit. Me ansaitsemme elää.”

Sali täyttyy huudosta. Yksi ihminen kerrallaan äänet kohoavat kattoon, antavat elämän toivolle, joka sykkii rinnoissa. Ihmiset kohottavat käsiään vielä silloinkin, kun Remi on jo laskenut omansa. Suuri tila täyttyy huudosta, kaikesta siitä vihasta ja toivosta, jotka ovat rieponeet mustia jo vuosisatoja. Remi antaa ihmisten huutaa sen pois ennen uutta aamua.

Kaikki tietävät, mitä tehdä. Ihmiset toimivat kuin Kallasissa ohjelmoidut koneet, kuin taitavien käsien valmistavat moottorit. Osana jotakin suurempaa. Ruusujaan katsoessaan Remi ei silti tahdo unohtaa kenenkään kasvoja. Hän tahtoo nähdä heidät ihmisinä, yksilöinä, joita ei ole unohdettu, sysätty pois.

”Remi. Remi!” Aylan heleä ääni herättää Remin ajatuksistaan. Ihmisiä kulkee suunnasta toiseen, aseita pakataan viittojen alle, vöille. Manuaalisia, opeteltuja toimintoja. Ayla on sitonut punaisen tukkansa tiukasti kiinni. Ilme tytön kasvoilla on liian innokas jollekulle sellaiselle, joka kävelee keskelle tuhoa.

”Remi, katso, mitä minä tein.”

Ayla vetää hihansa ylös, paljastaa ranteen sisäpuolen. Selkeä, suuri haava on kohtalaisen tuore, ei läheskään parantunut, ei aivan vielä ruvella. Remi tuijottaa sitä aikansa, kunnes ymmärtää, mitä sen alla on ollut.

”Mitä sinä teit?” Remi henkäisee. Tila ja paikka katoavat hetkeksi, sydämen syke peittää kaiken alleen. ”Miksi sinä tekisit jotakin tuollaista?”

Remi tarttuu tyttöä harteista, ei uskalla ravistaa, innokkaanakin Ayla on pelkkä lapsi, joka voi hajota koska tahansa. Remin on mahdotonta ajatella, että kuninkaanlinnassa viruva Lilika on saman ikäinen.

”Sinähän olet korostanut sitä, että haluat Krielistä tasavertaisen – että ruusut saisivat kaikki ymmärtämään, ettei merkeillämme ole mitään merkitystä! Merkkejähän ne vain ovat. Minä revin sen pois. Minä olen nyt systeemin ulkopuolella. Merkitön!”

Into tytön äänessä on niin raastavan todellista, että Remi joutuu irrottamaan otteensa tämän harteista, vetäytymään kokonaan kauemmas ylitsepursuavan ylpeyden tieltä. Ayla on niin tyytyväinen tekoonsa. Valkoisena kasvanut, isänsä varojen turvin elänyt tyttö, joka ei ole koskaan joutunut viettämään yötäkään ulkona. Pelko, joka on uinunut Remin sisällä siitä päivästä lähtien, kun joutui ottamaan tytön mukaan, kipuaa nyt kurkkuun. Ensimmäistä kertaa vuosiin Remi pelkää sitä, mitä on tekemässä.

”Ayla… Minä en tiedä, mitä sanoa.”

Miten sinä olit niin typerä? Etkö sinä tiedä, mitä merkittömille tehdään, jos moinen teko paljastuu? Tämä maailma ei ole hyvä kenellekään, jolla ei ole valkeaa merkkiä kehossaan. Mitä sinä olet mennyt tekemään? Sinä luovuit etulyöntiasemastasi noin vain. Aiheutinko minä sen? Tuhosinko minä sinut?

”Remi, Ayla? Mitä siellä tapahtuu?”

”Lune, älä –”

”Katso, veli, minä luovuin merkistäni!”

Remi ja Lune vaihtavat katseen, jolla on vain yksi merkitys. Kumpikaan ei voi sanoa mitään. Ei ole aikaa. Matkaan on lähdettävä portaittain. Osa on jo lähtenyt, laivat odottavat heitäkin. Lune astuu kohti sisartaan, tarttuu tätä käsistä.

”Minä ajattelin, että Remi ilahtuisi siitä! Tätähän te haluatte! Nyt minä olen täysin määrittelemätön. Olen vapaa, isoveli, katso!” Ayla ojentaa haavoitettua rannettaan kohti Lunea.

”Ayla”, Lune hengähtää, ”meidän täytyy puhua tästä myöhemmin. Ei nyt. Meidän täytyy lähteä aivan pian. Myöhemmin, jooko?”

”Sinä olet ihan tylsä!” Ayla riuhtoo itsensä irti, kävelee hymyillen Remin eteen. ”Remi, sinä ymmärrät minua, etkö ymmärräkin? Nyt minusta tulee edelläkävijä! Mustat voivat laulaa minusta lauluja sitten, kun Endelion on kukistettu!”

Ayla halaa Remiä, rutistaa tiukasti. Remi ei voi muuta kuin silittää tytön punaista päätä. Kun Endelion on kukistettu. Koskiessaan tyttöön Remi ymmärtää, mitä on tehnyt. Hänen puheensa valuu hukkaan. Enää on turhaa kertoa Aylalle, että he eivät ole kukistamassa ketään. Kapinassa ei ole koskaan ollut kyse Endelionin tuhoamisesta. Se, mitä he tekevät, ei lopulta ole riippuvainen Remistä ja Endelionista. Mikään siitä ei ole niin helppoa. Remi painaa silmänsä kiinni, rutistaa pientä tyttöä ruumistaan vasten tietäen tuhonneensa tämän, iskostaneen väärät ajatukset tämän päähän.

”Tulehan, Ayla, mennään”, Lune sanoo ja vetää siskonsa hellästi kauemmas Remistä. ”Sinä lähdet toiseen laivaan Aílisin kanssa. Menehän jo.”

”Entä te? Ettekö te tule vielä?”

”Myöhemmin, Ayla, me emme voi kaikki mennä samalla laivalla”, Lune sanoo. Lempeys Lunen äänessä saa Remin kehon vapisemaan. Mitä he ovat oikein tekemässä?

”Menehän nyt. Me näemme aamunkoittona.”

Tyttö virnistää, vetää hihansa alas ja heiluttaa Remille. Kauempana Aílis ottaa tätä kädestä, kuljettaa tämän kohti portaita. Aílis vaihtaa katseita Remin kanssa, katsoo häntä pitkään. Remi nyökkää. Hän näkee, että Aílis tietää ja ajattelee samaa kuin hän.

Saliin jää vain viimeinen ryhmä. Hiljaisia harjoituksia, satunnaista puheensorinaa. Remi jää tuijottamaan kohtaa, jossa Ayla hetki sitten seisoi. Kun Lune tarttuu häntä kädestä, hän puristaa sormensa tiukasti Lunen omia vasten. Lune on yhä siinä, yhä hänen vierellään.

”Perhe on aina pahin”, Lune kuiskaa.

”Olet oikeassa”, Remi vastaa ajatellen äitiään, josta ei ole kuulunut mitään. Lilika ei ole kertonut, onko laiva kuljettanut Ethén perille Colariin.

”Minä olen pahoillani, että tämä meni näin.” Lune kääntyy Remiin päin, silittää hänen poskeaan välittämättä siitä, että he eivät ole kaksin. ”Kaikki tämä.”

Remi pudistaa päätään.

”Me olemme vielä tässä. Yhdessä. En anna kenenkään päästä tähän saliin, me jatkamme täällä kokoontumista. Me selviämme hengissä seuraavasta koettelemuksesta. Lune, olen kiitollinen siitä, että sinä olet yhä siinä.”

Lunen silmissä ovat kaikki alut ja loput, toivon hento palo. Remi antaa itsensä upota niihin ennen kuin aamu koittaa ja heidän on kohdattava ensimmäinen haaste, ensimmäinen todellinen ponnistus.

Kun he nousevat yön ja aamun välisenä hetkenä laivaan, Remi pitää yhä Lunen kädestä kiinni. Maailma ei ole unessa eikä hereillä, se on olemassa vain heitä varten heidän astuessaan laivan kannelle, haistaessaan suolaisen meri-ilman.

”Remi”, Lune kuiskaa heidän seistessään kannella. ”Tämä on ensimmäinen kerta, kun me poistumme Alissandrasta.”

Lunen sanat saavat hymyn kohoamaan Remin huulille. Siitä on niin kauan, kun Remi on viimeksi tuntenut merituulen vetävän hupun pois kasvoilta, pyyhkivän pelot tiehensä. Remi sipaisee Lunen punaiset suortuvat korvan taa, mutta tuuli riuhtoo ne takaisin kasvoille. Remi hymyilee.

”Niin. Me olemme hetken aikaa vapaita jälleen.”