Luku
13: Paljas
Verhot on vedetty ikkunoiden eteen, yö
on pitkä eikä se odota. Lilika ja Endelion seisovat valtaistuimen
eri puolilla, kiertelevät sitä kuin kaksi sutta. Sisko ja veli,
hallitsijoita molemmat. Lilika katsoo veljeään ja ajattelee, että
antaisi narut oitis takaisin veljensä käteen, jättäisi moraaliset
valinnat täysin tämän harteille. Vaikka ketä se auttaisi, asiat
jatkaisivat silti tapahtumistaan valkeaan viittaan kiedotussa
Krielissä. Lilika tietää haluavansa puhdistaa vain omat kätensä
vastuusta.
”Miksi sinä todella palasit?”
”Etkö sinä usko minua?”
Endelionin äänensävy on miltei loukkaantunut, veli vie käden
sydämelleen kuin Lilikan sanat satuttaisivat häntä.
Lilikan ei tarvitse sanoa mitään.
Keihästävä sininen katse riittää.
”Minä voisin esittää sinulle
kolme arvoitusta. Koeta arvata, miksi minä olet täällä.”
Lilika tarttuu molemmin käsin
valtaistuimen reunoihin, puristaa niitä, jotta ei hajoaisi kehoonsa.
Tarkoin valittu hymy pysyy silti Endelionin kasvoilla, veli on tullut
tänne vain nauramaan sisarelleen.
”Minun joukkioni tarvitsee pientä
taukoa”, Endelion sanoo kohauttaen harteitaan, aivan kuin syy hänen
visiittiinsä olisi niin yksinkertainen. ”Olet varmasti huomannut,
että he eivät ole aivan kunnossa.” Endelion huiskauttaa kättään,
ele tuo Lilikalle mieleen Remin, joka teki aina samaa. Pelkkä Remin
nimi painaa Lilikaa, ei saa ajatella sitä, ei saa lausua sitä,
vaikka jokainen osa hänessä kaipaa pojista toista, lempeäkatseista.
Remi, Remi, Remi.
”Onneksi sinulla ja Solasilla menee
täällä paremmin”, Endelion sanoo hiljempaa, katkaisee Lilikan
kaipuun keskeltä. Mieli täyttyy kuvista. Endelion todella on
saapunut hänen luokseen vain nauramaan hänelle.
Lilika ei tiedä, kuka on ollessaan
veljensä kanssa samassa huoneessa. Toisin kuin Remi, Endelion vie
tilaa pelkällä olemassaolollaan, varastavilla katseillaan,
merkitsevillä askelillaan. Lilika on alituisesti varpaillaan.
”Et kai sinä edelleen elättele
toivoa valkoisesta imperiumista?” Sanat, joita ei ole lausuttu
vuosiin heidän välillään. Lilika pudottaa ne vain katsoakseen,
kuinka Endelionin olemus muuttuu, kiristyy aavistuksen.
”Rakas siskoseni, miksi muutenkaan
minä olisin yläilmoissa?” Hymy. Mitä kaikkea sen taakse saakaan
piilotettua? Lilika ei enää niele sitä.
”Oletko sinä sen vuoksi täällä
nyt?”
Hymy levenee. Endelion puristaa
vuorostaan valtaistuimen selkänojaa, jatkaa Lilikan aiempaa leikkiä.
”Me emme viivy täällä kahta yötä
kauempaa. Yläilmojen Kriel odottaa meitä.”
”Veljeni, me molemmat tiedämme,
mitä meidän välillemme jää leijumaan.”
Endelion tuijottaa Lilikaa suurilla
silmillään ja kohauttaa harteitaan. Lilika on jo oppinut veljen
harjoitellut eleet ulkoa.
”Minulla ei ole aavistustakaan.”
Kun Lilika tuijottaa kauttaaltaan
valkeaa veljeään, hän näkee tämän sanojen takana toisenkin
henkilön. On kuin jokaisessa ääneen sanotussa sanassa olisi
palanen naista, jonka rinta kukkii Lilikan mielessä punaisena.
Valkeahiuksista, Lilikan ajatuksissa mustasilmäistä. Heidän
äitinsä Aryana. Lilika kykenee näkemään vain painajaisuniensa
naisen veljessään, kun tämä kiertelee valtaistuintaan.
”Sääli, että äiti on kuollut”,
Endelion sanoo aivan kuin lukisi sisarensa ajatukset. ”Älä pistä
minua katumaan sitä, että valitsin sinut sijaistajakseni, Lilika.”
”Sääli?” Lilika takertuu
veljensä sanoihin. ”En voi uskoa, että kaiken jälkeen sinä
kykenet yhä kaipaamaan häntä. Puhummeko enää edes samasta
naisesta?”
Endelion astuu lähemmäs, vie kätensä
Lilikan kasvoille, hivelee leukaperiä.
”Minulle on vaikeampaa uskoa, että
sinä roikut yhä tiiviisti kiinni hänen varjossaan.”
”Vain siten on helpompaa hyväksyä,
että olemme molemmat hänen luomuksiaan.” Lilika ajattelee kaikkia
niitä öitä, joina pakeni hiljaiseen puutarhaan katselemaan tähtiä.
Pakeni suuria saleja ja terävää katsetta, miekkojen kalsketta.
”Eikö meidän sisaruksina tulisi pitää yhtä?”
Endelion vetää kätensä pois.
Kuvotuksen aalto vääntää veljen kasvot irveen. Lilika ei
peräänny.
”Minä kuvittelin, että sinä
lakkaisit käyttäytymästä kuin pahainen lapsi ja hallitsisit
Krielin kuningaskuntaa minun ollessani poissa, etkä vatvoisi
kuolleen äitimme muistoa ja pohtisi seuraavia siirtojani. Sinä olet
nyt Krielin kuningatar.”
”Lapsikuningatar, kuten kaduilla
puhutaan. Sinä valitsit sijaisesi, kanna sen seuraukset.”
”Sinusta on tullut katkera sillä
aikaa, kun olen ollut yläilmoissa.”
”Sinä taas muistutat yhä vain
enemmän äitiämme.”
Endelionin otsa rypistyy.
”Puhut kuin äiti olisi satuttanut
sinua jo kehdossa. Kas, kun et tappanut häntä itse.”
Lilika on hiljaa. Kuvat tähtiöistä
ovat yhä voimakkaita hänen verkkokalvoillaan. Lilika räpyttelee ne
hitaasti pois, keskittyy veljeensä. Yksikään kuollut nainen ei saa
vietyä hänen huomiotaan pois Endelionin harkituista eleistä,
veljen askelista valtaistuimensa ympärillä.
”Sinä haaveilet yhä valkeasta
imperiumista”, Lilika kuiskaa katsoen veljensä valtaistuimeen
luomia kaipaavia katseita. ”Siksi sinä olet täällä nyt.”
Endelion kääntyy hymyilemään
siskolleen, istuutuu valtaistuimen reunalle kuten mille tahansa
tuolille.
”Minä en enää haaveile, siskoni,
minä teen.” Endelion ristii jalkansa, nojaa taaksepäin. ”Ne
tarinat, joita äitimme kertoi meille, ovat käymässä toteen.”
”Entä ne tarinat, joita sinä ja
Remi kerroitte minulle, mutta ette äidille? Ette koskaan äidille.”
Endelionin silmissä on naurua.
”Ne, joissa me lupaamme olla
satuttamatta toisiamme ja muutamme systeemin? Rikomme syklin, johon
Kriel on kietoutunut? Niin, Lilika, minä todella aion tuhota
systeemin.”
Kyynel vierähtää Lilikan poskelle
ennen kuin hän antaa sille luvan tulla.
”Mutta en sillä tavalla, jolla Remi
odottaa”, Endelion sanoo hymy yhä maskina kasvoillaan. ”Krielin
ylle rakentuva maailma tulee olemaan voittamaton. Rakennan siitä
niin lujan, että yksikään ruusu ei saa tilaa tunkeutua sinne.”
”Entä tämä Kriel? Todellinen
maailma?” Lilikan huulet väpättävät, hän on puristanut kynnet
syvälle kämmenten ihoon, jotta ei alkaisi huutaa.
”Jos ruusut kasvavat täällä liian
tiheiksi, mistä muualtakaan niiden leviämisen voisi todeta kuin
ylhäältä? Ja siskoni, minulla on paljon kaikkea sellaista, jolla
kitkeä kurittomat ruusut.”
Lilika painaa päänsä alas, estää
itkua tulemasta aaltoina. Yksi kyynel jää ainoaksi, kaikki muu saa
jäädä padon taa. Endelion astelee siskonsa vierelle, kuljettaa
kätensä harteille ja suukottaa poskea kuin isoveli, jonka Lilika
olisi ansainnut, toivonut saavansa. Kuin Remi, joka ei ole enää
täällä.
”Älä pelkää, siskoseni”,
Endelion kuiskaa Lilikan poskea vasten, ”minä olen antanut heille
tarpeeksi toivoa. He eivät osaa epäillä mitään. He kaikki
kuolevat hetkessä, jos yrittävät jotakin.”
Endelion vetää Lilikan vasten
itseään, puristaa lujaa.
”Murskaamalla heidät murskaan
samalla systeemin. Valkea imperiumi, sisko rakas, on kaunis sana
sille, mitä minä olen pannut aluille. Uskon, että Remi ilahtuu,
kun huomaa minun yrittäneen yhtä lujaa kuin hänkin.”
Kun Endelion päästää irti, Lilikan
kasvoilla ei ole enää mitään. Poissa on kyynel, poissa hymyt ja
nykivät suupielet. On vain äänetön tyhjyys, joka mukailee
kaikkea, mitä veli sanoo. Lilika ei ajattele mitään. Hän ei voi,
jotta huuto ei pääse valloilleen, paljasta kaikkea.
”Minä luotan siihen, että sinä
pidät rakkaasta valtakunnastani huolta vielä hetkisen”, Endelion
sanoo suukottaen Lilikaa otsalle, merkiten hänet kosketuksellaan.
”Minä palaan pian. Ihan pian. Siihen saakka sinun tulee vielä
jaksaa.”
Endelion päästää irti. Lilikan
keho on pelkästään kylmä. Hän katsoo, kuinka veli katoaa
verhojen taa, jättää hänet seisomaan valtaistuimen vierelle.
Tuoli on hiljaa, ei vieläkään kerro Lilikalle mitään. Kunpa edes
kyyneleet tulisivat. Suru siitä, miten pitkällä veli on. Lilikan
sisällä lepää vain hiljaisuus.
*
Kahden päivän kuluttua ankkurit ja
köydet irrotetaan yksitellen. Laskusilta odottaa kuningasta
joukkoineen. Lilika seisoo linnan korkeimmalla tasanteella
katsomassa, kuinka viimeiset köydet irtoavat ja alus kohoaa ilmaan.
Endelionin valkea hahmo erottuu kauas. Lilika pakottaa itsensä
seuraamaan, kunnes laiva katoaa pilviseen päivään.
Hovi jatkaa elämäänsä kuin
kuningas ei olisi koskaan käynytkään. Mekaaniset nuket. Lilika
juoksee käytävältä toiselle, kunnes löytää Solasin. Miehen
kasvot ovat tahriintuneet hiestä ja jostakin tummasta, tämä on
ollut irrottamassa köysiä. Ainoa valkea suortuva on valahtanut
kasvoille, Lilikan ruumiissa läikähtää. Hän ei odottaisi enää
hetkeään. Hän tarttuu Solasia ranteesta, kiskoo miehen mukaansa
kysymättä mitään, jättäen palveluskunnan töihinsä pöyttämään
kynttelikköjä ja ikivanhoja vaaseja.
Solas yrittää tavoittaa Lilikaa,
hokea tytön nimeä, mutta Lilika ei pysähdy ennen kuin he ovat
makuukammarissa. Lilika tarttuu Solasia kauluksista, miehen silmät
kiiltävät.
”Teidän korkeutenne? Mitä te nyt
yllättäen…”
Lilika tahtoo vain nähdä Solasin
silmät. Haaleat ja väsyneet, mutta eivät tyhjät. Lilika tietää
niiden olevan viimeinen asia, jota katsoo siitä roolista käsin,
jossa on pysytellyt kaikki vuodet.
Ilmaan kohonnen laivan äänet
halkovat taivasta, veli on poissa, mutta palaisi vielä. Lilika
tietää, mitä hänen pitää tehdä. Päivä on vasta kohonnut,
pilvinen, valkoinen taivas on kirkas ja auringoton. Lilika riisuu
vaatteensa nopeasti, miltei kiihkon vallassa, tuskin pysähtyy
hengittämään välissä. Housut, pitkät saappaat, remmit ja
hanskat. Kaikki pois, jotta Lilika on täysin paljas, vihdoin vapaa.
Solas ei kykene kääntämään
katsettaan pois, halu muuttuu joksikin muuksi. Lilikan huulet ovat
raollaan, silmät avoimet, avoimemmat kuin koskaan. Se, minkä Solas
näki kiihkona, on syvempää, voimakkaampaa. Se on puhdasta ja
raakaa. Lilika seisoo miehen edessä päivänvalossa, antaa tämän
nähdä vihdoin kaiken. Yön hämärä tai peitot eivät enää kiedo
häntä näennäiseen suojaansa.
”Teidän korkeutenne… te…”
Solas vie käden suulleen, sulkee silmänsä. Kun ne aukeavat
jälleen, ne hakeutuvat alueelle, jonka Lilika on pitänyt piilossa
kaikki kuluneet vuodet. Lanteilla lepää pieni merkki, kaaria
ympyrän sisässä. Merkki on korpinmusta.
”Mitä, Solas? Pelottaako sinua?”
Solas vetäytyy kauemmas, nojaa
seinään hengittäen raskaasti. Nauru kuplii Lilikan sisällä, se
on odottanut purkautumistaan jo kauan. Miten kauan hän onkaan
kulkenut valkeissa paidoissaan ja viitoissaan esittäin jotakin, jota
ei ole ollut. Syntymässä Lilikalle annettiin toisenlainen merkki.
Solasin silmät kiiltävät, mutta
eivät kyynelistä.
”Sinä typerä, typerä tyttö”,
Solas parkaisee, ”kuinka sinä saatoit?”
Lilika kallistaa päätään. Korkea
kampaus alkaa valahtaa, päästää valkeita suortuvia vapaaksi.
”Mitä me nyt teemme? Mitä me nyt…”
Ääni murtuu, Solas joutuu vetämään henkeä.
Lilika astuu lähemmäs. Solas yrittää
ojentaa kättään estääkseen tyttöä tulemasta iholle. Lopulta
ihon koskiessa Solas vetää pienen, paljaan kehon omaansa vasten ja
puristaa vetämättä henkeä.
”Lilika, sinä pieni, typerä, liian
rohkea tyttö… Älä ikinä lähde. Ole aina siinä.”
Lilika hymyilee Solasin rintaa vasten.
Mies ei päästäisi häntä pois, mies valitsisi hänet aina vain
uudelleen, vaikka Endelion tarjoaisi tälle puolet Krielistä, kaiken
sen rahan, jota Solasilla ei koskaan ollut. Solas olisi aina siinä.
Mustamerkkinen mustamerkkistä vasten.
”Sinun ei olisi pitänyt tehdä
tätä. Minä en tahdo tietää”, Solas kuiskaa silittäen Lilikan
valkeaa päätä. ”Kuinka minun pitäisi olla lojaali veljellesi
tämän jälkeen?”
”Se on sinun ongelmasi”, Lilika
naurahtaa, sysää miehen kauemmas. Tyttö vetää ylleen juuri ja
juuri kehon peittävän valkean yöasun, avaa parvekkeen lasiovet.
”Minä en vastaa siitä, mitä sinä teet moraalillasi.”
”Lilika…”
Kuningatar pysähtyy. Yksi ainoa
katse, äänetön. Solas voisi hajota palasiksi sen alla.
”Minun veljeni aikoo tuhota kaikki
mustat. Hän rakentaa imperiumiaan, ja sinä tiedät sen, minä
tiedän, että sinä tiedät. Jos yläilmojen maailma rakentuu
valmiiksi, yhdelläkään mustalla ei ole enää koskaan toivoa.”
Solas nielaisee.
”Ja minulla on lopulta vain sinut
näiden yksinäisten seinien sisällä. Minä, Valencielin suvun
nuorin, nykyisen valkean hallitsijan sisar, olen mustalla merkitty,
enkä kykene kävelemään täällä enää päivääkään yksin sen
tiedon kanssa.”
Kääntämällä selkänsä,
astelemalla parvekkeelle ihailemaan avautuvaa maailmaa, heräilevää
kaupunkia, Lilika sysää lopun vastuusta Solasille. Hänen ei
tarvitse kääntyä katsomaan, kuinka Solas tuijottaa hänen
selkäänsä äänettömän kauhun vallassa. Hän tietää jo
valmiiksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti