Luku
9: Kudelma
Paniikki kohisee Remin korvissa hänen
juostessaan alas merenalaisia portaita äitinsä ohutta rannetta
puristaen. Hän miltei juoksee päin Lunea tämän astellessa kohti
ulko-ovea kasvoillaan ilme, jolle Remillä ei ole nyt aikaa. Remi
juoksee keskelle Lunen ahdinkoa ja sysää sen sivuun sanoillaan.
”Ovatko ryhmät jo lähteneet?”
Remi ei saa piilotettua paniikkia äänessään.
Lune tuijottaa vuoroin Remiä, vuoroin
Ethéä eikä saa sanaa suustaan. Remi vastustaa halua alkaa huutaa
suoraa, säästelemätöntä huutoa.
”Täällä on enää vain Aílis ja
minä. Ja minun siskoni.”
Hänen siskonsa. Remi puristaa
tahtomattaankin äitinsä rannetta lujempaa kuin aikoi. Kaikista
maailman elävistä olennoista Lunen sisko Ayla on se, jonka
läsnäoloa Remi vähiten kaipaa.
Remi ottaa kurssin kohti salia,
sivuuttaa Lunen löytääkseen Aílisin ja Aylan pöydän ääreltä.
Paperit naisten edessä näyttävät pahaaenteisesti suunnitelmilta,
erilaisilta karttakuvilta Krielin saarista. Remi ehtii prosessoida
Aílisin kertovan tytölle suunnitelmien etenemisestä.
”Aílis! Katso hänen peräänsä
hetkisen”, Remi sanoo nyökäten äitiinsä päin. Mustiin
pukeutunut Ethé erottuu räikeästi vedenalaisen huoneen
sävymaailmasta, tämä on aivan yhtä irrallinen kuin mustaan
viittaan sonnustautunut poikansakin. Aílis nousee ylös ja omaksuu
tehtävänsä mitään sanomatta. Vanha nainen tarttuu itseään
nuorempaa, silti hauraampaa, häilyväisempää Ethéä harteista ja
taluttaa tämän pöydän äärelle.
”Remi! Voi, Remi, minulla on ollut
kamala ikävä sinua!” Ayla huudahtaa havaitsessaan Remin kalpean
hahmon näkökentässään. ”Remi, minä –”
”Olen pahoillani, Ayla, mutta ei
nyt”, Remi sanoo ojentaen molemmat kätensä ylös. ”Ei missään
nimessä nyt. Aílis?”
Vanha nainen tarttuu tilanteeseen.
”Tulehan, Ayla, vähän tänne. Emme
olekaan nähneet Ethéä hetkeen. Muistathan sinä hänet vielä?”
Remi kääntää selkänsä sillä
sekunnilla, kun tuolilla pyörivä tyttö siirtää keskittymisensä
kahteen vanhempaan naiseen.
Portaiden puolivälissä seisova Lune
pitää kasvoillaan loukatun ystävän naamiota. Remi sysää sen
sivuun, pusertaa oman huolensa sen läpi, kunnes Lunen pisamaiset
kasvot ovat jälleen kaikesta tyhjät, valmiit vastaanottamaan kaiken
Remistä.
”He ovat löytäneet äidin”, Remi
henkäisee. ”Endelionin miehet. Alissandrassa toimivat
Endelionin miehet. Se asunto oli virhe. Tämä sali oli virhe. Meidän
täytyy lähteä. Äiti pitää viedä turvaan!”
Lune pudistaa päätään.
”Kukaan ei tule löytämään tänne.
Remi –”
”Sinä et tiedä siitä mitään!”
Remi säikähtää voimakkuutta äänessään. Hänessä kupliva viha
on todellista eikä se kysy oikeutusta olemassaololleen. ”Meidän
täytyy lähteä nyt heti! Jos he löysivät äidin, he löytävät
meidätkin! Emme ole missään turvassa. Tiesinhän minä, että
vakituinen kokoontumispaikka ja äidin asunto ovat pelkkiä isoja
syöttejä –”
”Remi.”
Lune puristaa Remin kättä niin
lujaa, että siitä jää jälki. Remi vain tuijottaa miestä
suurilla silmillään kykenemättä ymmärtämään, että Lune näkee
hänessä vain kaduilla vietetyn elämän, hajanaista toivoa
elättelevän kapinaa kylvävän pojan. Suuren, huutavan kivun. Remi
on pelkkää nimetöntä kauhua Lunen edessä.
”Sinulla on yhä minut. Minä olen
Casten. Minun isäni on kuninkaan tärkein kontakti täällä päin.
Minä voin aina puhua isälleni. Tilanne on hallinnassa.”
Lunen ääni on kirkas ja rauhallinen,
mutta Remin silmissä palaa yhä. Kuvat, joita hän näkee, eivät
aukene Lunelle. Eivät koskaan aukenisi.
”Ja sinä paljastaisit itsesi
samalla. Ei käy. Meidän täytyy saada äiti pois täältä. Minne
tahansa muualle kuin Alissandraan. Minulla on kontakteja, jotka
vievät meriteitse kirjeitäni kuninkaanlinnaan. He voivat järjestää
äidille paikan matkan varrelta. Ei Kallasista, siellä on liian
tulenarkaa, mutta Colarista, kenties. Minä voin –”
Lunen puristaa molemmin käsin. Remi
vetää syvään henkeä, antaa myrskyn tasaantua, pakottaa huudon
takaisin sisälleen.
Sanat ovat paenneet Remistä nopeasti,
niiden lujuus iskeytyy vasten hänen kasvojaan vasta, kun hän kohtaa
Lunen suoraan. Miehen kulmat ovat kaartuneet, silmät kiiltävät.
Remi vie kädet Lunen ympärille ja puristaa tätä tiukasti itseään
vasten korjatakseen rikkonaisina liikkuvat palaset joko ystävässään
tai itsessään.
”Uskotko sinä todella, että voisit
vain kysyä, miten he selvittivät äitini asuinpaikan?” Remi kysyy
myrskyn laannuttua. Ääni on voipunut, mutta ei luovuttanut.
”Onhan minulla vielä Ayla. Hän
voisi koska tahansa kysyä”, Lune sanoo. ”Tarpeen tullen voin
kysyä isältä itsekin. Vaikka en olekaan juuri ollut kotona, minä
–”
”Se näyttäisi epäilyttävältä.
Minä kiellän sinua.”
”Sitten Ayla voi tiedustella
tilannetta. Me olemme isämme lapsia, Casteneja siinä missä hänkin.
Kyllä hän jotain kertoisi.”
”Lune… Ayla on…” Kieli pettää
Remin. Hän ei saa sanotuksi sanoja, joita on hautonut jo pitkään.
Lune näkee, mitä Remi ajattelee.
Tämä vie kätensä hellästi Remin harteille, silittää hiljaa.
”Minä tiedän, ettei Aylan olisi
koskaan pitänyt tulla osaksi kapinaa”, Lune kuiskaa, ”ja olen
pahoillani siitä, että niin kävi. Se oli minun vikani. Olin
huolimaton.”
Remi muistaa yhä päivän, jolloin
Ayla liittyi kapinaan kuin se olisi veistetty hänen mieleensä.
Viistosti laskeva ilta-aurinko, Castenin kaksi vanhinta lasta
vedenalaisessa salissa, Remi heidän keskellään ymmärtämättä,
mitä tapahtuu. Pakokauhua sydämessään aivan kuten nytkin.
”Hän tuli ruusuksi vahingossa ja
pakon edessä, mutta hän on innokas. Minä toivon, että et ajattele
hänestä pelkkää pahaa.”
”En minä ajattele Aylasta pahaa.
Minä vain tiedän, että hän on liian vilkas ja huolimaton olemaan
muuta kuin tiellä. Pelkään, mitä hänelle voi käydä, jos hän
saa päähänsä osallistua Kallasin hyökkäykseen.”
Remi ei voi sanoa mitään kauniimmin,
ei säästellä sanojaan Lunelta. Lune nyökkäilee hiljaa, vihreästä
katseesta näkee, että tämä ei täysin niele Remin sanoja.
Vastaava syyllisyys on Remillekin tuttua.
”Minä lähetän ensitöikseni äidin
pois täältä”, Remi huokaa. ”Vasta sitten meidän kannattaa
keskustella siitä, mitä teemme asian kanssa.”
”Parempi toimia nopeasti. Minä
lähetän Aylan asialle.”
Oletko varma? Remin
ilme kysyy.
”Usko pois, hän osaa ottaa
vastuuta.”
Remi huokaisee syvään.
”Hyvä on. Minä menen töihin.”
Ennen
kuin Remi kääntyy, Lune vetäisee hänet hihasta lähemmäs. Remi
hätkähtää, kun Lune vie hänet iholle, kuljettaa kätensä
tuttuun tapaansa niskaan ja painaa pehmeän suudelman Remin huulille.
Lune maistuu kaipaukselta. Se on ainoa asia, jota Remi kykenee
ajattelemaan. Hänen tekisi mieli luvata Lunelle, että heillä olisi
vielä aikaa toisilleen, että Lune saisi vielä nauraa hänen
kanssaan tähtitaivaan alla. Silti
Remi vain irrottautuu,
sipaisee Lunen punaisia, pitkiä suortuvia ja kääntyy.
Vasta
kadulla syvälle huppuunsa kietoutuneena Remi ajattelee ensimmäisen
kerran. Hän ajattelee neljän vuoden ajan rakentamaansa kudelmaa,
jonka jokainen säie on nyt
uhattuna. Niin moni taho kiskoo säikeitä mukaansa, on ylimääräinen
osa hänen seittiverkossaan, että hänen kaikki voimansa menevät
sen kasassa pitämiseen.
Ei ole aikaa Lunen hellille kosketuksille tai tämän
ailahtelevaiselle pikkusiskolle, jonka pitäisi olla vielä
sängyssään nukkumassa, uneksimassa ammatista ja avioliitosta eikä
kapinasta ja vereen
tahratuista käsistä. Remi ei tahdo vetää Aylan kaltaisia
valkoisia lasta
mukaansa hautaan. Lunen hän on valinnut itse, todennut oikeaksi
kaikkien muiden joukosta ja päättänyt luottaa tähän kaikkien
odotusten vastaisesti. Aylaan
ei.
Kun Remin askeleet johdattavat hänet
hänen etsimänsä esineen luo, hän tietää olevansa Alissandran
väärällä puolella. Siellä, missä on pelkkää pelkoa, mustien
yhtäkkistä paljastamista, valkoisten valvova silmä kaikkialla,
minne meneekin. Juuri sinne hän on piilottanut esineen, jolla
selvitä tilanteesta.
Ruskea,
valkeakeskuksinen metallikoru löytyy tutulta kujalta, irronneen
laatan takaa. Pieni kuin medaljonki. Huomaamaton. Paljon pienempi
kuin ne, joita Valierissa rakennetaan kuninkaan ja tämän alamaisten
käyttöön. Silti juuri
riittävä Remille. Hän painaa viestimen
keskustaa toivoen mielessään, että sen sisarkappaleen omistaja on
hereillä, valmis kuulemaan hänet.
Yhteys muodostuu, esine pitää
kirahtelevaa ääntä. Remi vie sen aivan lähelle kasvojaan. Hän ei
sano mitään, on liian vaarallista puhua omalla äänellään
tietämättä, kuka toisella puolella todella on.
”Ruusu”, kuuluu nuoren tytön ääni
toiselta puolelta. Yhteys toimii sittenkin.
”Ruusu”, Remi sanoo ikään kuin
vahvistukseksi. ”Minulla on kiireistä asiaa. Siksi otin yhteyttä
tämän kirotun rakkineen kautta.”
Tyttö ei ala saarnata hänelle
viestimen käytön vaaroista aikoina, jolloin kuninkaan lähimmät
miehet voivat selvittää yhteyden, jäljittää laitteet koska vain.
Siksi Remin kappale on mahdollisimman kaukana hänestä itsestään.
”Minun äitini löydettiin”, Remi
kuiskaa laitteeseen.
”Minä sain kuulla siitä.”
Remillä on suuri tarve lausua tytön
nimi, kaivata tätä kaikella sillä, mitä hänessä vielä on.
Sanat ja tavut toisivat tytön lähemmäs häntä, palauttaisivat
hänet hetkeksi tämän luo. Remi ei kuitenkaan tee niin.
Varovaisuus, jatkuva ilmassa leijuva paljastumisen uhka estää hänen
kieltään toimimasta.
”Minun
täytyy lähettää hänet pois
täältä. Pystytkö sinä auttamaan minua siinä?”
Hetken hiljaisuus. Remi pelkää, että
yhteys on jo katkennut – tai jäljitetty.
”Pystyn.” Tyttö hengittää
raskaasti. ”Tietääkö kukaan alissandralaisista ruusuistasi, kuka
minä olen?”
”Ei vielä”, Remi tunnustaa,
”mutta sinä tiedät, millä nimellä olen sinusta puhunut
ruusuille.”
’Yhteyshenkilö
kuninkaanlinnassa’, aina nimetön, sukupuoleton, ulkoistettu. Kipu
raastaa Remiä, mutta hän ei voi kertoa tytöstä
vielä kenellekään. Jos
tyttö paljastuisi, koko kudelma hajoaisi käsiin. Mielessään Remi
toistelee tytön nimeä, muistelee tätä kuin tämä olisi hänen
sisarensa, kaipaa heidän yhteisiä hetkiään linnan puutarhassa.
Lilika, Lilika, Lilika. Kuningatar,
jonka salaisuus on suurempi kuin kenenkään muun. Valkean
hallitsijan vasta kuusitoista kesää nähnyt sisar, väliaikainen
kuningatar. Mustalla merkitty. Salaisuus, jota vain Lilika ja Remi
kantavat.
”Pärjäätkö sinä?” Remi
kuiskaa voimatta kysyä mitään muuta.
”Pärjään. Minä en ole yksin.”
”Niin, sinulla on… hänet.”
Mies, jonka nimeä Remi ei koskaan muista. Mies, jonka on Endelionin
keino pitää sisarensa ruodussa. Mies, jonka Lilika voitti omakseen.
Remi tietää tarpeeksi. Kirjeisiin voi vuodattaa juuri sen verran
sydäntään kuin uskaltaa.
”Pärjäätkö sinä itse? Minä
järjestän ilta-aurinkoon mennessä sinne laivan, joka voi kuljettaa
äitisi pois. Tiedäthän, pois.”
”Colariin, jos saan pyytää.”
”Selvä.”
Remi jättää vastaamatta Lilikan
kysymykseen. Hän tietoisesti ulkoistaa itsensä pärjäämisestä ja
pärjäämättä jättämisestä, maailmasta, joka ei kuulu hänelle.
On vain yksi asia, jolla on merkitystä. Sillä on terävät piikit
ja punaiset terälehdet. Se ei kysy, jaksaako hän.
”Kiitos.”
Remi nielee tytön nimen kuin kipeän, rakkaan muiston. ”Minä
palaan kirjein.”
”Kiitos, minäkin palaan.”
Lilikakin nielee sanoja, Remi kuulee sen tytön äänestä. Remi
painaa viestintä uudelleen, sulkee sen kiven taa, lähtee pois eri
suuntaan kuin josta tuli. Remin sydän sykkii lujaa, viestimien
käyttäminen on aina riski. Sydän ei kuitenkaan syki pelkästä
pelosta. Se sykkii myös kaipuusta, tuskasta, jota ikävän jatkuva
kieltäminen aiheuttaa. Remi vetää hupun syvemmälle päähänsä,
piilottaa kasvonsa ja sukeltaa katujen ihmismassaan ajattelematta
mitään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti