Luku
7: Palatsi yläilmoissa
Aurinko valaisee sillan, pakottaa
Endelionin viemään kädet silmiensä suojaksi. Kuun metallinen
pinta heijastaa valoa entisestään, maailman kirkkaus voisi sokaista
varomattoman.
Endelion astuu seurueensa kanssa
metallinhohtoiseen maailmaan, sukeltaa sisään itse luomaansa
todellisuuteen. Keinotekoisen kuun kadut ja talot alkavat jo
muistuttaa todellisia kortteleita. Kaiken keskeltä kohoaa
keskeneräinen, yksityiskohtainen linna. Sen näkeminen kohottaa
hymyn Endelionin huulille.
Seurue kulkee halki vajavaisen
kaupungin, suuntaa suoraan linnaan. Pylväät ovat vasta
rakentumassa, mutta katto on jo paikallaan, sali on suuri ja täynnä
valoa. Endelion tarkkailee Lyran ja Ingonin ilmeitä. Jopa
sulkeutunut Ingon tuijottaa silmät suurina kattoon piirtyviä
kuvioita, valkoista merkkiä, johon kaikki päättyy. Sama merkki,
joka löytyy valkealla merkittyjen ihoilta.
”Endelion…” Lyran äänessä on
uteliaisuutta. ”Tuleeko tästä palatsista tarkoituksella
mahdollisimman erilainen kuin omastasi Valierissa?”
Endelion virnistää sanoille. Ovela
nainen.
”En voi varsinaisesti sanoa sinun
olevan väärässä”, kuningas hymähtää. ”Valierin linna ei
ole minun linnani. Ymmärtkö? Se on aivan yhtä
kierrätettävissä kuin me hallitsijatkin.”
Lyran silmät ymmärtävät. Miten
kaunis nainen onkaan. Endelionin sormenpäissä asti kihelmöi, kun
hän katsoo Lyraa, tämän kasvoilla välkkyvää valoa. Hetken
mielijohteesta Endelion vetää Lyran syrjempään, jättää muun
seurueen ihmettelemään edistynyttä yläilmojen palatsia.
”Minusta tuntuu, että me molemmat
tiedämme, miksi tämän maailman täytyy syntyä”, Endelion
kuiskaa auringon tanssiessa ikkunaa vasten hänen edessään. Hehku
polttaa silmiä, mutta Endelion ei käänny. ”En välitä siitä,
kuinka monta vuotta meiltä kestää rakentaa toinen maailma Krielin
saarien yläpuolelle. Meillä on ongelma niin veden kuin
elinkeinojenkin kanssa, mutta minä ratkaisen sen kaiken. Minulla on
Ingon ja mitä yhteistyökykyisempiä tiimejä. He ovat etevämpiä
kuin uskalsin toivoa.”
Lyra nyökkää. Nainen säästää
sanansa myöhemmälle, antaa kuninkaansa puhua.
”Minä sysään tämän vain
alulle”, Endelion sanoo hymyillen. ”Seuraavat valkeat hallitsijat
saavat jatkaa sitä, minkä minä herätin eloon.”
”Endelion…” Lyran silmissä ei
enää kiillä. ”Sinä tarvitset yläilmojen Krieliä luodaksesi
valkoisen imperiumin, etkö tarvitsekin? Pommi, linna… kaikki vain,
jotta voit tarpeen tullen tuhota joka ikisen mustan. Rikkoa
systeemin.”
Väristys kulkee Endelionin kehossa,
kun hän ymmärtää, kuinka paljon Lyra on ymmärtänyt vain
lukemalla häntä. Edes Solas ei tiedä kaikkea siitä, mitä
Endelion on Krielin varalle suunnitellut. Endelionin luotetuimman
miehen sisko katsoo häntä kuin tämä tietäisi hänen jokaisen
ajatuksensa. Joskus katse on niin vahva, niin syvänsininen, että
Endelionista tuntuu Lyran olevan vain hänen mielikuvitustaan.
Endelion vie sormen huulilleen.
”Ssh, meidän ei pitänyt
keskustella siitä vielä”, mies sanoo hymyillen. ”Mutta nyt, kun
sinä aloitit… Kyllä, Lyra, minä aion rikkoa systeemin.”
”Siitä haaveilee varmasti eräs
toinenkin henkilö.”
”Epäilemättä”, Endelion
naurahtaa. ”Minä aion ehtiä ennen Remiä. Omalla tavallani.”
”Entä, jos saatkin imperiumisi
aluille ja seuraavat valitut lapset kääntävät sille selkänsä?”
”Eivät he käännä”, Endelion
sanoo hymyillen, rakastaen kyseenalaistusta Lyran äänessä. Hän ei
sietäisi naista rinnallaan, jos tämä nielisi pureskelematta
kaiken, mitä hän sanoo. ”Kuten sanoin, Valierin linna on ja
pysyy. Se on yhtä kierrätettävissä kuin me hallitsijatkin. Kun
seuraavat valitut lapset syntyvät, minä olen yhä hengissä. He
taistelevat vasta sadan vuoden täytyttyä, minun kuoltuani. Minulla
on kahdeksantoista vuotta aikaa kuiskia heidän korviinsa linnassa,
jossa he kasvavat aikuisiksi odottaen taisteluaan tulevaksi.”
Endelion kääntyy pois auringosta,
estää sitä sokaisemasta liiaksi. Lyran katse ei muutu, nainen ei
käänny, vaikka jokainen sana on toista raskaampi, jokaiseen on
ladattuna odotus, jonka täytyisi toteutua.
”Etkö pidä sitä esteenä?
Systeemiä? Sykliä, jossa hallitsijat niin syntyvät kuin
kuolevatkin? Sata vuotta ovat ehdottomat. Absoluuttiset. Vaikka sinä
rakentaisit tuhansia pommeja ja tuhoaisit koko maanpäällisen
Krielin, uudet merkityt lapset syntyvät silti.”
”Minä ajattelen, että merkityt
lapset ja vallitseva hallintosysteemi on jotakin, jota ihmisille on
annettu lahjaksi. Emme tiedä, miksi kaikki tapahtuu aina samalla
tavalla, miksi kaikki ylipäätään tapahtuu. Me voimme vain leikkiä
kaikella sillä. Minusta se on hirvittävän vapauttavaa. Se avaa
minulle joka ikisen oven, joka on koskaan tehty.”
”Minusta se on pelkästään
kahlitsevaa. Ikuinen jako mustiin ja valkoisiin, ikuiset taistelut,
jatkuvasti toinen vastaan toinen. Aina uusi taistelu sadan vuoden
välein. Se on väsyttävää, niin raastavan muuttumatonta.”
Auringon hehkuessa Lyran valkeilla
hiuksilla Endelion miltei unohtaa katsovansa naista, joka on
selvinnyt Kallasin joukkosurmasta. Endelionia edeltäneen valkean
hallitsijan toteuttama veriteko vei Lyralta ja Solasilta heidän
vanhempansa. Endelionin on joskus mahdotonta ymmärtää, että
nainen hänen edessään on elättänyt itsensä Krielin pimeimpinä
aikoina.
”Niin se onkin”, Endelion sanoo
hiljaa, ”mutta koska emme voi estää sitä tapahtumasta, me voimme
yrittää hyödyntää sitä.”
”Aivan kuten sinä ja Remi.” Jos
Lyran äänessä on piikki, tämä piilottaa sen hyvin.
”Täsmälleen, Lyra, aivan kuten
minä ja Remi. Ajatella, miten erilaisiin paikkoihin me olemme
kumpikin päätyneet yhteisten suunnitelmiemme pohjalta. Mehän
halusimme vain rikkoa systeemin. Muokata siitä omanlaisemme.”
”Musta ja valkoinen eivät voi
koskaan ymmärtää toisiaan, Endelion. Te olitte molemmat typeriä,
kun kuvittelitte voivanne voittaa sen tosiasian.” Lyra lausuu
sanansa mustana valkoiselle, saa Endelionin hymyilemään.
”Ei, ei se mennyt lainkaan niin”,
Endelion hymähtää. ”Remi oli typerä ollessaan niin kiltti, että
hän luotti minuun. Se oli hänen suurin virheensä.”
Lopulta Endelion huiskauttaa kättään.
”Kuka tietää, mitä me vielä
saamme aikaiseksi? Remi kapinallaan, minä kohoavalla imperiumillani.
Hän voi jopa voittaa minut, vaikka kansa rakastaa minua. Valkoiset
ovat hallinneet jo vuosisatoja, mutta kuka tietää, vaikka Remi
tekisi siitä lopun.”
”Hän ei tahdo hallitsijaksi. Hän
tahtoo oikeuksia mustille.”
”Tiedän sen. Siinä on iso ero.”
Endelion huokaisee syvään. ”Ja Lyra… Yhdessä asiassa sinä
olet väärässä. Vaikka mustat ja valkoiset eivät koskaan täysin
ymmärrä toisiaan, valitut lapset ymmärtävät. Minä ja Remi
jaamme saman taakan. Sitä sidettä en voi koskaan katkaista.”
”Niin, sinähän jätit hänet
eloon. Sinä taidat vain nauttia siitä, että saat leikkiä hänen
kanssaan?”
Endelion vain nauraa, kohauttaa
hartioitaan.
”Siihen minä en osaa antaa sinulle
vastausta.” Endelion kääntyy, jättää Lyran kylpemään
aurinkoon. ”Kuulehan, mene sinä pitämään Ingonille seuraa sillä
välin, kun minä haen sen, mitä tulimme täältä hakemaan. Äläkä
kiusaa häntä, tiedäthän sinä kokemuksesta, millaista hänen
kaltaisillaan on. Hän jakaa kanssasi saman trauman, usko pois.
Kallasin traumatisoima sukupolvi…”
Lyra tuhahtaa.
”No, menehän jo. Ei häntä voi
jättää tänne yksin pyörimään, hän hukkaa pian itsensä.”
Kuninkaan kulkiessa ulos salista hänen
kaulassaan roikkuva laite päästää korkean piippauksen.
Yläilmoissa sen toiminta on ollut vaihtelevaa, Ingon on joutunut
uusimaan sen perusmekaniikan useampaan kertaan. Endelion tarttuu
siihen oitis, vastaanottaa sinisenä ilmassa hehkuvan hologrammin.
Ensin hän ajattelee sen olevan hänen sisarensa, joka ilmoittaa
hänelle kapinallisten liikkeestä. Endelion valmistautuu pahimpaan,
mutta kun sininen hologrammi paljastaa tutun miehen hahmon, hänen
kulmansa kohoavat, suunsa raottuu.
Rori Casten, Alissandran
saarenvartija. Mies, joka on tehnyt paljon tärkeää työtä
ruusujen kitkemiseksi.
”Teidän korkeutenne? Pätkiikö
yhteys?”
”Casten, sinäkö siellä?”
Hologrammi nyökkää. Kuva särisee.
”Ethé… ian… -ssa.”
”Mitä? Casten, minä en kuule
lainkaan! Yhteys ei ole kunnossa!”
Endelion juoksee pois salista,
istuutuu portaikkoon ja puristaa laitettaan niin lujaa, että pelkää
sen menevän rikki. Toimi, toimi nyt, sinun täytyy toimia.
”Casten! Voi helvetti! Kuuletko sinä
minua? Tämä kirottu rakkine–”
”Ethé Lorian on lähtenyt, teidän
korkeutenne! Mustan äidin asunto on tutkittu jokaista –”
Särähdys. Loput sanoista kuolevat,
katoavat tekniikan virtaan. Endelion on miltei heittää viestimensä
vasten uutuuttaan hohtavaa lattiaa.
”Minä en kuule! Helvetin helvetti,
minä en kuule. Mitä mustasta äidistä?”
Endelion kohottaa laitteen ylemmäs,
pitelee sitä eri kulmissa. Hologrammi jatkaa värinäänsä, kunnes
kuva selkiytyy hetkeksi, näyttää Rori Castenin kuvajaisen
kokonaisena.
”Teidän korkeutenne? Kuuletteko te
minut?”
”Kuulen! Puhu äkkiä!”
”Musta äiti on kadonnut. Olemme
olleet tietoisia Ethé Lorianin asuinpaikasta jo pitkään, mutta
uusimmalla tarkistuskäynnillämme emme löytäneet naista mistään.”
Ethé Lorian. Kadonnut. Se merkitsee
Endelionille vain yhtä asiaa. Remi, voi Remi, sinä olet siellä
sittenkin.
”On syytä epäillä, että hänen
poikansa on saanut selville, että olemme piirittäneet Ethéä jo
pitkään. Me etsimme kaikkialta Alissandrasta. Teidän korkeutenne,
on täysin mahdollista, että olemme lähempänä Remi Lorianin
löytämistä kuin koskaan.”
Hologrammin silmät ovat kovat.
Alissandran saarenvartija on aina ollut äärimmäisen uskollinen
työlleen. Endelion palkitsisi miehen erinomaisen uskollisuuden
sitten, kun sille olisi aikaa. Hän nyökkää Castenille vielä, kun
yhteys toimii.
”Ilmoittakaa tästä myös
väliaikaishallitsijalle”, Endelion sanoo. ”Pikkusisareni osaa
hoitaa tilanteen tarpeen tullen. Hänen täytyy myös tietää.”
”Hyvä on, teidän korkeutenne. Entä
te? Aiotteko te palata pian?”
”En”, Endelion vastaa empimättä.
”Tosin se, löydättekö te Remin, saattaa vaikuttaa päätökseeni
pysyä vielä hetken yläilmoissa.”
”Selvä, teidän korkeutenne. Minä
ilmoitan tilanteesta väliaikaiskuningattarelle pikimmiten.”
”Hienoa. Ilmoita minulle, jos asian
suhteen tapahtuu pienikin muutos.”
Kuva katoaa, särinä lakkaa. Endelion
laskee laitteensa takaisin kaulalleen riippumaan. Koko ruumiissa
sykkii, sormien päät ovat täysin kylmät. Jännittyneisyys kasvaa
Endelionin noustessa portaikolta. Hän astelee jo valmistuneelle
käytävälle, pitää kiinni uutuuttaan kiiltävästä
ikkunalaudasta. Aurinko kulkee viime minuuttejaan ennen pilvipeitteen
taa vetäytymistä. Endelionin hymy venyy yhä vain leveämmäksi,
keho täyttyy valosta.
”Sinä et ole enää kaukana”,
Endelion kuiskaa vasten ikkunaa höyrystäen sen pinnan. ”Minä
odotan innolla tapaamistamme, Remi. Suurella innolla.”
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti