tiistai 3. maaliskuuta 2020

Kuningas ja ruusu: luku 18


Luku 18: Laulu

Kuninkaan kasvoilla lepää euforinen hymy, kun hänen kylkeään paikataan. Ingon tuijottaa valkeaa miestä, jonka ilmeissä lepää tyytyväisyys, vaikka hänen omansa kuolivat. Vaikka Kallasin kadut lainehtivat jälleen. Ingon kumartuu maahan, koskettaa kovaa kiveä kämmenellään ja miettii, paljonko verta Kallasissa pitäisi vielä vuodattaa, että sen kadut pinttyisivät lopullisesti punaisiksi.

Me löysimme torinliepeiltä vielä kolme.”
Kuolleita on seitsemäntoista. Se tyttö mukaan lukien.”
Kokoammeko ruumiit ja toimitamme ne Valieriin?”
Entä ne, jotka vielä elävät?”

Endelion kuljettaa aina mukanaan taistelukelpoisia ihmisiä. He ovat kuninkaalle kuin sakset tai neula, jokin, jota ei koskaan tiedä tarvitsevansa yllättävinä hetkinä. Ingon tietää itsekin olevansa varaosa, mukana tasan siksi, että hänen kätensä osaavat korjata ja luoda.

Ei jäädä tänne”, Ingon kuulee naisen kuiskaavan viereltään. Hän säpsähtää ja nousee ylös, kohtaa Lyran sinisen katseen.
Emme voi noin vain lähteä.” Ingon nyökkää suihkulähteen juureen pinottaviin ruumiisiin päin.
Lyra pyöräyttää silmiään, kävelee haavoittuneen kuninkaansa luo ja sanoo jotakin, jota Ingon ei enää kuule.

Kallas on kantanut Ingonin muistot kauniisti. Kuljettanut niitä selässään kuin lintu lapsia kaikissa niissä saduissa, joita täälläpäin kerrotaan pienokaisille. Ingon näkee yhä itsensä juoksemassa metallisia sudenkorentoja kiinni torilla, korjaamassa ensimmäisen esineensä, hymyilevän naapuripuodin rouvalle. Elävänä. Pienenä. Kun Ingon vie kädet sydämelleen, hän ei tiedä, onko se poika yhä hänen sisällään, onko hän niellyt sen, vienyt sen elintilan ja tullut joksikin muuksi, paljon kamalammaksi?

Veren haju on pistävä. Moni pakenee sitä, juoksee syvälle itseensä. Täällä se yhdistyy vain yhteen asiaan. Ingonin muistoissa on toisenlainen haju. Hän ei ollut ulkona silloin, kun entisen valkean hallitsijan miehet teurastivat kymmenittäin mustia Kallasin kaduille. Hän oli lukittuna taloonsa, siihen samaiseen, johon hänen jalkansa osaisivat yhä reitin, jos hän antaisi niiden kulkea.

Ajatus katkeaa keskeltä, kun Lyra vetää Ingonin käsikynkkään.
Mennään”, Lyra sanoo, ”Endelion antaa meidän karata hetkeksi. Olisimme vain jaloissa täällä. Emme voi kuitenkaan palata ilmaan vielä aikoihin.”
Ingon huomaa seuraavansa.

Valkeaseinäisien asuntojen parvekkeilla on yhä kukkapenkkejä ja metallisia koristeita. Kaulaansa oikova pronssiseksi maalattu kurki pilkistää takapihalta, jonka Ingon ja Lyra ohittavat. Katu on tuttu, Ingon osaisi kertoa, mistä käännytään seuraavalle korttelille, keitä sen piirissä vielä asuvat. Vieläkö vanhat rouvat pitävät oviensa edessä hänen tekemiään amuletteja?

Tästä tulikin melkoinen retki”, Lyra huokaa. ”Ensin tulimme alas melkoisella rysähdyksellä, ja nyt tämä.”
Mutta selvisimme hengissä.”
Ruusut ovat todellisia. Kapinalliset olivat täällä. Pelottaako se sinua?”
Ingon pudistaa päätään. Potkittu, pelkäävä ihminen ei pelota häntä. Enemmän hänen kehonsa kavahtaa kotikatuja, jotka ovat säilöneet hänen palasiaan hyvin. Kuvat risteilevät hänen päässään, niiden tanssi on nopeampaa kuin aiemmin.

Seuraavalla kadulla on ihmisiä. Katseet keihästävät Ingonin oitis, Lyra tiukentaa otettaan, kun ihmiset alkavat kierrellä ja kaarrella, singota katseitaan Ingonille kuin yrittäisivät iskeä ihon alle. Huhut lepäävät heidän lipevillä kielillään, valmiina iskeytymään vasten Ingonin kasvoja.

Kuolleidennussija!”
Mitä sinä täällä vielä teet!”
Kuninkaan kätyri! Mustien häpeäpilkku!”
Kas, kun et ole torilla olevien ruumiiden kimpussa!”
Sieltähän sinulle morsian saataisiin!”

Ingon ei huomaa Lyran päästäneen jo irti hänestä, asettuneen hänen eteensä kuin sisko, kuin joku, jonka verissä on suojella häntä. Lyran kädet vapisevat aina hartioista saakka, Ingon näkee myrskyn jo puhjenneen, tummia, repeileviä pilviä ei voi enää poistaa.

Mitä te kaikki siinä tuijotatte?” Lyran ääni muuttuu, se saa voimaa, jollaista siinä ei aiemmin ollut. ”Keitä te olette osoittamaan sormilla, kun torilla on juuri kuollut ihmisiä? Miksi teitä kiinnostaisi, missä kenenkin kädet ovat käyneet, kun omanne eivät ole auttaneet ketään?”

Viha ei ole irrallista. Tummat pilvet ovat yhä siinä, mutta Ingon ei tunnista aiempaa ilmassa leijuvaa, hataraa raivoa, jolle hänellä ei ole sanoja. Nyt Lyra on enemmän läsnä, enemmän kiinni niissä sanoissa, jotka päästää ulos. Ingon saattaa vain tuijottaa suu auki tämän selkää.

Ihmiset kerääntyvät heidän ympärilleen. Vanhempi nainen, jolla on nokea kasvoissaan, sylkäisee päin Lyran valkoista mekkoa. Naisen olkapäät ovat paljaat, musta merkki erottuu kauas. Kuka tahansa valkoinen voisi ilmiantaa tämän heti kuninkaalle. Ihmismassa pysyy kuitenkin liikkumattomana.

Sinun kaltaisesi itsensä valkoiselle vallalle myynyt petturi ei voi tietää mitään siitä, mitä te aiheutatte täkäläisissä!”
Minä olen Kallasin kasvatti siinä missä kuka tahansa teistäkin! Minä tiedän, että joukkosurman jälkeen Kallas vajosi syvälle, minä kasvoin aikuiseksi surman jälkipölyissä. En olisi silti ikinä kuvitellut, että täällä pilkataan sellaista miestä, jonka työlle koko Kallasin menestys perustuu!”

Vanhan naisen olemus on täynnä uhmaa, kädet ovat lanteilla, kohotettu leuka haastaa.
Hänen kaltaistaan epäsikiötä ei ole kiittäminen mistään! Hänen kätensä voivat olla taitavat, mutta ne ovat koskeneet kuollutta ihoa! Te saavutte tänne kuin mitkäkin maailmanpelastajat. Tiedättekö – me Kallasin mustat toivomme, että kapinalliset voittavat teidät. Raiskaavat ja tappavat. Tekevät teistä naurunalaisia ja ajavat teidät alhoon, aivan kuten tekin olette ajaneet meidät. Sinun kaltaisellasi petturilla ei voi olla minulle mitään sellaista sanottavaa, joka muuttaisi käsitykseni täkäläisistä.”
Minä ja Ingon olemme tehneet sen, mitä hengissä selviämiseksi vaaditaan – valinneet oikein. Teistä kuka tahansa olisi tarttunut valkean kuninkaan käteen tilanteen tullen!”

Nainen sylkäisee uudelleen, tällä kertaa suoraan Lyran kasvoille. Ingon on aikeissa nostaa kätensä, puuttua tilanteeseen, mutta Lyra nostaa kätensä sen merkiksi, ettei Ingonilla olisi tulemista lähellekään.

Sinä, kuninkaan huora, et tiedä mitään!” nainen huutaa sylki leualle valuen.
Lyra vapisee jo, on valmis iskemään, kun merkillinen ääni pysäyttää väkijoukon. Ingon seuraa lamaantuneena, kuinka Lyra laskee kätensä. Nuhjuiset kallasilaiset kääntävät päitään ääntä kohti. Joku laulaa.

Pehmeä, soinnikas ääni laulaa vanhaa kallasilaista laulua, jonka kieltä ei enää osata, mutta joka kulkee kallasilaiselta toiselle asemasta ja varallisuudesta riippumatta. Merkistä riippumatta. Ingon näkee lyhyehkön naisen astelevan muiden keskeltä heidän luokseen laulu mukanaan. Naisen vehnänvaaleat hiukset on vedetty vaatimattomasti kiinni, vihreä asu on hillitty ja sievä, mutta kulunut. Ingon tuijottaa naista kuin ihmeentekijää, antaa tämän laulun täyttää sisimpänsä valolla.

Kun laulu lakkaa, ihmisten ilmeet ovat ihmettä täynnä. Kukaan ei enää avaa kielensä kannattimia viiltääkseen, kukaan ei kohota kättään. Laulaja seisoo Lyran ja mustamerkkisen vanhan naisen välissä.

Meidän Kallasimme ei ole tällainen”, nainen sanoo. Ingon säpsähtää tämän puheääntä, se on kuin silkkiä, sitä voisi kuunnella loputtomiin hukkumatta siihen. ”Me emme käy omiemme kimppuun. Emme tällaisena hetkenä emmekä koskaan.”

Häpeä asettuu ihmisten harteillle, Ingon tuntee punan kohoavan poskilleen. Painettuja katseita, ristittyjä jalkoja. Mustalla merkitty nainen tarttuu helmoihinsa ja kääntyy, osa muista lähtee seuraamaan. He katoavat rosoisille mukulakivikaduille. Elämä palaa uomiinsa, ihmiset löytävät askareensa, suovat yhä satunnaisia katseita, mutta jatkavat elämäänsä.

Vain Ingon ja Lyra seisovat enää laulajan lähellä. Tämä hymyilee heille. Ingon pistää merkille tämän silmät, miltei yhtä vihreät kuin hänen omansa. Naista pystyy katsomaan suoraan silmiin, tämän piirteet eivät lähde häneltä karkuun, muodosta sotkuisia kuvia hänen päässään.

Olette vapaita menemään”, nainen sanoo. ”Pitäkää puolenne, mutta varokaa, täkäläisiä on satutettu tarpeeksi. He eivät tee tätä tahallaan.”
Me tiedämme”, Lyra sanoo karkeasti, saa Ingonin säpsähtämään. ”Me molemmat olemme täältä kotoisin.”
Naisen hymy ei hiivu, vaikka Lyran sanat ovat kovia ja hiomattomia.
Kiitos”, Ingon huomaa sanovansa. Nainen nyökkää hänelle. ”Ketä meidän on syytä kiittää?”
Jätetään se toiselle kerralle”, laulaja sanoo virnistäen, ”jos satumme tapaamaan joskus uudelleen. Tämä elämä on paljon jännittävämpää, kun on jotain, jota odottaa.”

Kun nainen lähtee pois, Lyra joutuu kiskomaan Ingonin matkaansa. Ingonin keho laittaa vastaan, se on vielä kiinni naisen kirkkaassa laulussa, pehmeässä puheäänessä. Kuin kukka, joka kukkii keskellä kalliota.

Olen jo ehtinyt unohtaa, millaisia ihmisiä täälläpäin Krieliä asuu”, Lyra hymähtää kiskoessaan Ingonia ylämäkeen viettävää katua. Kaikkialla on hylättyjä taloja, umpeen laudattuja ikkunoita. Ne harvat asunnot, joissa joku asuu, rapistuvat hiljaa. Niiden pihoilla istuu nukkavieruja kissoja ja kasvaa rehottavia puutarhoita. Ne edustavat samaa, mitä vanha, mustamerkkinen nainenkin. Likaista ja todellista puolta Krielistä. Kallasin varjoa.
Erikoinen nainen”, Ingon sanoo hiljaa.
Laulu oli hyvä keksintö. Minä en osaisi sellaista.”
Ingon nyökkää.

Erikoista, että sinä et huutanut heidän kanssaan”, Ingon sanoo hiljaa. ”Sinähän… silloin aiemmin…”
Lyra pysähtyy, irrottaa otteensa vain pukatakseen Ingonia otsaan juuri sen verran, että se sattuu.
Me olemme samassa veneessä, sinä ja minä. Täällä me molemmat olemme pettureita, me käänsimme Kallasille selkämme ja lähdimme kuninkaan mukaan, kun hän sitä pyysi. Me olemme alinta sakkaa täkäläisille.”
Entä kallasilaiset valkoiset?”
Lyra kohauttaa harteitaan.
He ovat valkoisia siinä missä muutkin valkoiset. Sinäkin olet valkoinen, Ingon.”
Minä olen eri asia.” Ingon huokaisee. ”Kuten huomasit.”

Lyra on jo lähtenyt juoksemaan ylämäkeen.
Lyra! Odota! Minä en…” Ingon miltei kompastuu irronneeseen katukiveen juostessaan naisen perään. Valkeat hiukset hulmuavat Lyran vilkuttaessa mäen päältä. Ingon raahaa itsensä perille, Lyra nauraa, kun hän saa vain vaivoin henkeä.
En kai vain pistä sinua liian koville? Ensin täkäläiset, nyt tämä.” Lyra nauraa niin keveästi, ettei Ingon edes erota hengästystä tämän äänestä. On kuin mikään niin maallinen ei koskisi tätä lainkaan.

Tule”, Lyra sanoo ja tarttuu Ingonia jälleen kädestä. Hän on jo miltei ehtinyt unohtaa laulajanaisen lumoavat sävelet, kun Lyra kiskoo hänet vanhan, ennen pinnaltaan valkoisen talon luo. Pinta halkeilee, maali on rapistunut jo kauan sitten. Pihalla on vielä pieni polku ja jälkiä puutarhasta. Kuolleiden kukkien hautausmaa.

Onko tämä… sinun kotisi?” Ingon kuvittelee pienen Lyran ja Solasin kulkemaan puutarhassa sen kukoistuksen päivinä. Petunioita ja valkoisia ruusuja, maisema suoraan alas kaupunkiin, suurelle torille suihkulähteineen. On kuin palaset Ingonin sisällä etsisivät paikkaansa, hilautuisivat toisiaan vasten ja kokeilisivat, kuuluisivatko ne yhteen.
Minun kotini?” Lyran puronauru pääsee jälleen valloilleen. Hetken Ingon on aikeissa pahoitella. Kuinka typerä hän olikaan, kuinka ajattelematon.
Ei minun”, Lyra sanoo pudistaen valkoista päätään, ”mutta vanhempieni. Minä olen syntynyt tässä talossa. En ole varsinaisesti koskaan käynyt siellä.”

Tyhjän talon ikkunoita ei ole peitetty, mutta sen oveen on piirretty suuri, musta kuvio. Sama, joka lepää Lyran ja satojen muiden iholla. Ingonin sormenpäitä kylmää, kehossa kulkee jotain ylimääräistä, kun hän näkee kasvillisuuden alle peittyvän kuvion. Saman kuin hänen omassa entisessä kodissaan. Siinä, jonne jalat osaisivat yhä tien, siinä, joka ei ole usean korttelin päässä villiintyneestä puutarhasta. Siinä, jonne hän ei voi enää mennä, jotta kuvat hänessä eivät hajoa niin pieniksi palasiksi, ettei hän erota enää mitään.

Vanhempani tapettiin sinne. Jätettiin kuolemaan. Vartio ovella… tiedäthän. Niin kuin silloin tehtiin niille, joiden merkkejä ei jaksettu tarkistaa, joiden vain oletettiin olevan mustia ja joista haluttiin eroon. Kaikki toivon kukat on aina osattu katkoa taitavasti.”
Ingon ei tiedä, viittaako Lyra sanoillaan myös ruusuihin; toivooko nainen syvällä sisällään, että ruusut kukistaisivat systeemin, tekisivät lopun valkealle hirmuvallalle.
Täältä näkee merelle saakka”, Lyra sanoo hymyillen ja osoittaa. ”Katso.”
Aurinko leikkii taivaanrannassa, laskee kohti iltapäivää. Pehmeä, lämmin valo. Lempeäreunainen, ei terävä kuten niinä päivinä, joina toivoo voivansa olla olento, josta ei jää varjoa.

Minä ja Solas emme luonnollisesti juuri käyneet täällä”, Lyra huokaa. ”Joskus Solas kertoi minulle, että tämä on se talo, jossa minä synnyin. Jonne vanhempamme jätettiin tekemään kuolemaa.”
Minunkin.”
Mitä sinä sanoit?”
Minunkin vanhempani jätettiin… kuolemaan. Ja minut.”
Lyra nyökkää. Silloin Ingon näkee Lyran tietävän jo koko tarinan, mutta hän kertoo sen silti, sillä katunaisen laulu ja laskeva aurinko vaativat sitä häneltä. Hän tietää, että jos hän ei puhu nyt, hän ei puhu koskaan, eikä koskaan ole parempi hetki kuin silloin, kun toivo on himmeimmillään, veri jo vuodatettu.

Minä itkin ja huusin, hakkasin ovea. Olin valkoinen, mutta he eivät vaivautuneet tarkistamaan, he seisoivat oven takana eivätkä päästäneet minua ulos.”
Vieno iltatuuli puhaltaa mereltä, se heiluttaa Lyran pitkiä suortuvia. Nainen kuuntelee.
Vanhempani sanoivat, että minun pitää selvitä. Minun pitää syödä kaikki se ruoka, joka on tallella, sinnitellä. He eivät suostuneet syömään eivätkä juomaan, he antoivat kaiken minulle, jotta kestäisin. He…”

Kuvia. Vääntyneet kädet, äidin tyhjät silmät. Nuhjuuntunut, paikattu takki. Mädän haju pinttyneenä siihen, pinttyneenä Ingonin käsiin, jalkoihin, koko ruumiiseen. Ingon pudistaa päätään, ohjaa ajatuksensa muualle. Laskevan auringon talon seinälle piirtämiin varjoihin, rapistuvaa seinää kiertäviin köynnöksiin. Lyran heiluviin hiuksiin.

Haju on ainoa, jonka muistan varmasti. Se on todellinen kuva, sen minä tiedän. Minä olin siellä heidän kanssan, ja haju, se… En muista, milloin se alkoi merkitä minulle turvaa.”
Lyra nyökkää, ei katso. Nainen on tiennyt kaiken aikaa. Ingon jatkaa silti.
Lopulta valkoiset uskoivat minua. Tarkistivat kehoni, löysivät valkoisen merkin. Silti heidän oli vaikeaa saada minut pois vanhempieni ruumiiden luota.”

Äidin pehmennyt, ajan kanssa lohkeava iho. Sen lämmin tuntu vasten poskea. Pistävä, koko tajunnan täyttävä haju. Turva, iho vasten ihoa. Älä pelkää, poikani. Minä olen tässä, sinulla ei ole hätää, pysy vain vierelläni.

Ingon huomaa kyyneleet poskillaan, mutta ei tee niille mitään. Sen sijaan hän ottaa lasinsa pois, laittaa ne takkinsa taskuun ja sallii auringon häikäistä, polttaa kuviin reikiä. Kaikki kyynelten jälkeen tuleva on pelkkää sotkua, toisiinsa sekoittuvaa mieletöntä massaa.

Minä en… minä en vieläkään tiedä, mitä minä olen tehnyt sen jälkeen”, Ingon sopertaa. ”Kaikki ne kuvat, kaikki ne raajat, tyhjät silmät. Kenelle ne kuuluivat? Olinko minä siellä, teinkö minä niille niin kuin väitetään? Hainko minä heistä jotakin?”
Lyra kääntyy, siirtyy auringon eteen, estää sitä häikäisemästä. Lyra on ollut hiljaa, antanut Ingonin sanoille tilaa värittää taivas hennon oranssinpunaiseksi.
Onko sillä merkitystä enää? Sinä olet nyt siinä. Sinä olet hengissä.”

Hengissä. Sanalla on kumea sointi, se osuu vasten rintalastaa ja kaikuu koko kehossa. Ingon antaa sen soida. Mikään, mikä soi, ei voi olla pahasta. Äänillä on tarina. Ingon tarttuu Lyraa kädestä, tuntee sen lämmön omallaan. Puristaa lujaa, aivan kuin aurinko voisi viedä Lyran mennessään taivaanrannan taa.

Niin”, Ingon kuiskaa, sallii Lyran painaa otsansa hänen omaansa vasten, ”me olemme yhä hengissä, yhä tässä.”

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti