Luku
18: Laulu
Kuninkaan kasvoilla lepää euforinen
hymy, kun hänen kylkeään paikataan. Ingon tuijottaa valkeaa
miestä, jonka ilmeissä lepää tyytyväisyys, vaikka hänen omansa
kuolivat. Vaikka Kallasin kadut lainehtivat jälleen. Ingon kumartuu
maahan, koskettaa kovaa kiveä kämmenellään ja miettii, paljonko
verta Kallasissa pitäisi vielä vuodattaa, että sen kadut
pinttyisivät lopullisesti punaisiksi.
”Me löysimme torinliepeiltä vielä
kolme.”
”Kuolleita on seitsemäntoista. Se
tyttö mukaan lukien.”
”Kokoammeko ruumiit ja toimitamme ne
Valieriin?”
”Entä ne, jotka vielä elävät?”
Endelion kuljettaa aina mukanaan
taistelukelpoisia ihmisiä. He ovat kuninkaalle kuin sakset tai
neula, jokin, jota ei koskaan tiedä tarvitsevansa yllättävinä
hetkinä. Ingon tietää itsekin olevansa varaosa, mukana tasan
siksi, että hänen kätensä osaavat korjata ja luoda.
”Ei jäädä tänne”, Ingon kuulee
naisen kuiskaavan viereltään. Hän säpsähtää ja nousee ylös,
kohtaa Lyran sinisen katseen.
”Emme voi noin vain lähteä.”
Ingon nyökkää suihkulähteen juureen pinottaviin ruumiisiin päin.
Lyra pyöräyttää silmiään,
kävelee haavoittuneen kuninkaansa luo ja sanoo jotakin, jota Ingon
ei enää kuule.
Kallas on kantanut Ingonin muistot
kauniisti. Kuljettanut niitä selässään kuin lintu lapsia kaikissa
niissä saduissa, joita täälläpäin kerrotaan pienokaisille. Ingon
näkee yhä itsensä juoksemassa metallisia sudenkorentoja kiinni
torilla, korjaamassa ensimmäisen esineensä, hymyilevän
naapuripuodin rouvalle. Elävänä. Pienenä. Kun Ingon vie kädet
sydämelleen, hän ei tiedä, onko se poika yhä hänen sisällään,
onko hän niellyt sen, vienyt sen elintilan ja tullut joksikin
muuksi, paljon kamalammaksi?
Veren haju on pistävä. Moni pakenee
sitä, juoksee syvälle itseensä. Täällä se yhdistyy vain yhteen
asiaan. Ingonin muistoissa on toisenlainen haju. Hän ei ollut ulkona
silloin, kun entisen valkean hallitsijan miehet teurastivat
kymmenittäin mustia Kallasin kaduille. Hän oli lukittuna taloonsa,
siihen samaiseen, johon hänen jalkansa osaisivat yhä reitin, jos
hän antaisi niiden kulkea.
Ajatus katkeaa keskeltä, kun Lyra
vetää Ingonin käsikynkkään.
”Mennään”, Lyra sanoo, ”Endelion
antaa meidän karata hetkeksi. Olisimme vain jaloissa täällä. Emme
voi kuitenkaan palata ilmaan vielä aikoihin.”
Ingon huomaa seuraavansa.
Valkeaseinäisien asuntojen
parvekkeilla on yhä kukkapenkkejä ja metallisia koristeita.
Kaulaansa oikova pronssiseksi maalattu kurki pilkistää takapihalta,
jonka Ingon ja Lyra ohittavat. Katu on tuttu, Ingon osaisi kertoa,
mistä käännytään seuraavalle korttelille, keitä sen piirissä
vielä asuvat. Vieläkö vanhat rouvat pitävät oviensa edessä
hänen tekemiään amuletteja?
”Tästä tulikin melkoinen retki”,
Lyra huokaa. ”Ensin tulimme alas melkoisella rysähdyksellä, ja
nyt tämä.”
”Mutta selvisimme hengissä.”
”Ruusut ovat todellisia.
Kapinalliset olivat täällä. Pelottaako se sinua?”
Ingon pudistaa päätään. Potkittu,
pelkäävä ihminen ei pelota häntä. Enemmän hänen kehonsa
kavahtaa kotikatuja, jotka ovat säilöneet hänen palasiaan hyvin.
Kuvat risteilevät hänen päässään, niiden tanssi on nopeampaa
kuin aiemmin.
Seuraavalla kadulla on ihmisiä.
Katseet keihästävät Ingonin oitis, Lyra tiukentaa otettaan, kun
ihmiset alkavat kierrellä ja kaarrella, singota katseitaan Ingonille
kuin yrittäisivät iskeä ihon alle. Huhut lepäävät heidän
lipevillä kielillään, valmiina iskeytymään vasten Ingonin
kasvoja.
”Kuolleidennussija!”
”Mitä sinä täällä vielä teet!”
”Kuninkaan kätyri! Mustien
häpeäpilkku!”
”Kas, kun et ole torilla olevien
ruumiiden kimpussa!”
”Sieltähän sinulle morsian
saataisiin!”
Ingon ei huomaa Lyran päästäneen jo
irti hänestä, asettuneen hänen eteensä kuin sisko, kuin joku,
jonka verissä on suojella häntä. Lyran kädet vapisevat aina
hartioista saakka, Ingon näkee myrskyn jo puhjenneen, tummia,
repeileviä pilviä ei voi enää poistaa.
”Mitä te kaikki siinä tuijotatte?”
Lyran ääni muuttuu, se saa voimaa, jollaista siinä ei aiemmin
ollut. ”Keitä te olette osoittamaan sormilla, kun torilla on juuri
kuollut ihmisiä? Miksi teitä kiinnostaisi, missä kenenkin kädet
ovat käyneet, kun omanne eivät ole auttaneet ketään?”
Viha ei ole irrallista. Tummat pilvet
ovat yhä siinä, mutta Ingon ei tunnista aiempaa ilmassa leijuvaa,
hataraa raivoa, jolle hänellä ei ole sanoja. Nyt Lyra on enemmän
läsnä, enemmän kiinni niissä sanoissa, jotka päästää ulos.
Ingon saattaa vain tuijottaa suu auki tämän selkää.
Ihmiset kerääntyvät heidän
ympärilleen. Vanhempi nainen, jolla on nokea kasvoissaan, sylkäisee
päin Lyran valkoista mekkoa. Naisen olkapäät ovat paljaat, musta
merkki erottuu kauas. Kuka tahansa valkoinen voisi ilmiantaa tämän
heti kuninkaalle. Ihmismassa pysyy kuitenkin liikkumattomana.
”Sinun kaltaisesi itsensä
valkoiselle vallalle myynyt petturi ei voi tietää mitään siitä,
mitä te aiheutatte täkäläisissä!”
”Minä olen Kallasin kasvatti siinä
missä kuka tahansa teistäkin! Minä tiedän, että joukkosurman
jälkeen Kallas vajosi syvälle, minä kasvoin aikuiseksi surman
jälkipölyissä. En olisi silti ikinä kuvitellut, että täällä
pilkataan sellaista miestä, jonka työlle koko Kallasin menestys
perustuu!”
Vanhan naisen olemus on täynnä
uhmaa, kädet ovat lanteilla, kohotettu leuka haastaa.
”Hänen kaltaistaan epäsikiötä ei
ole kiittäminen mistään! Hänen kätensä voivat olla taitavat,
mutta ne ovat koskeneet kuollutta ihoa! Te saavutte tänne kuin
mitkäkin maailmanpelastajat. Tiedättekö – me Kallasin mustat
toivomme, että kapinalliset voittavat teidät. Raiskaavat ja
tappavat. Tekevät teistä naurunalaisia ja ajavat teidät alhoon,
aivan kuten tekin olette ajaneet meidät. Sinun kaltaisellasi
petturilla ei voi olla minulle mitään sellaista sanottavaa, joka
muuttaisi käsitykseni täkäläisistä.”
”Minä ja Ingon olemme tehneet sen,
mitä hengissä selviämiseksi vaaditaan – valinneet oikein. Teistä
kuka tahansa olisi tarttunut valkean kuninkaan käteen tilanteen
tullen!”
Nainen sylkäisee uudelleen, tällä
kertaa suoraan Lyran kasvoille. Ingon on aikeissa nostaa kätensä,
puuttua tilanteeseen, mutta Lyra nostaa kätensä sen merkiksi, ettei
Ingonilla olisi tulemista lähellekään.
”Sinä, kuninkaan huora, et tiedä
mitään!” nainen huutaa sylki leualle valuen.
Lyra vapisee jo, on valmis iskemään,
kun merkillinen ääni pysäyttää väkijoukon. Ingon seuraa
lamaantuneena, kuinka Lyra laskee kätensä. Nuhjuiset kallasilaiset
kääntävät päitään ääntä kohti. Joku laulaa.
Pehmeä, soinnikas ääni laulaa
vanhaa kallasilaista laulua, jonka kieltä ei enää osata, mutta
joka kulkee kallasilaiselta toiselle asemasta ja varallisuudesta
riippumatta. Merkistä riippumatta. Ingon näkee lyhyehkön naisen
astelevan muiden keskeltä heidän luokseen laulu mukanaan. Naisen
vehnänvaaleat hiukset on vedetty vaatimattomasti kiinni, vihreä asu
on hillitty ja sievä, mutta kulunut. Ingon tuijottaa naista kuin
ihmeentekijää, antaa tämän laulun täyttää sisimpänsä
valolla.
Kun laulu lakkaa, ihmisten ilmeet ovat
ihmettä täynnä. Kukaan ei enää avaa kielensä kannattimia
viiltääkseen, kukaan ei kohota kättään. Laulaja seisoo Lyran ja
mustamerkkisen vanhan naisen välissä.
”Meidän Kallasimme ei ole
tällainen”, nainen sanoo. Ingon säpsähtää tämän puheääntä,
se on kuin silkkiä, sitä voisi kuunnella loputtomiin hukkumatta
siihen. ”Me emme käy omiemme kimppuun. Emme tällaisena hetkenä
emmekä koskaan.”
Häpeä asettuu ihmisten harteillle,
Ingon tuntee punan kohoavan poskilleen. Painettuja katseita,
ristittyjä jalkoja. Mustalla merkitty nainen tarttuu helmoihinsa ja
kääntyy, osa muista lähtee seuraamaan. He katoavat rosoisille
mukulakivikaduille. Elämä palaa uomiinsa, ihmiset löytävät
askareensa, suovat yhä satunnaisia katseita, mutta jatkavat
elämäänsä.
Vain Ingon ja Lyra seisovat enää
laulajan lähellä. Tämä hymyilee heille. Ingon pistää merkille
tämän silmät, miltei yhtä vihreät kuin hänen omansa. Naista
pystyy katsomaan suoraan silmiin, tämän piirteet eivät lähde
häneltä karkuun, muodosta sotkuisia kuvia hänen päässään.
”Olette vapaita menemään”,
nainen sanoo. ”Pitäkää puolenne, mutta varokaa, täkäläisiä
on satutettu tarpeeksi. He eivät tee tätä tahallaan.”
”Me tiedämme”, Lyra sanoo
karkeasti, saa Ingonin säpsähtämään. ”Me molemmat olemme
täältä kotoisin.”
Naisen hymy ei hiivu, vaikka Lyran
sanat ovat kovia ja hiomattomia.
”Kiitos”, Ingon huomaa sanovansa.
Nainen nyökkää hänelle. ”Ketä meidän on syytä kiittää?”
”Jätetään se toiselle kerralle”,
laulaja sanoo virnistäen, ”jos satumme tapaamaan joskus uudelleen.
Tämä elämä on paljon jännittävämpää, kun on jotain, jota
odottaa.”
Kun nainen lähtee pois, Lyra joutuu
kiskomaan Ingonin matkaansa. Ingonin keho laittaa vastaan, se on
vielä kiinni naisen kirkkaassa laulussa, pehmeässä puheäänessä.
Kuin kukka, joka kukkii keskellä kalliota.
”Olen jo ehtinyt unohtaa, millaisia
ihmisiä täälläpäin Krieliä asuu”, Lyra hymähtää
kiskoessaan Ingonia ylämäkeen viettävää katua. Kaikkialla on
hylättyjä taloja, umpeen laudattuja ikkunoita. Ne harvat asunnot,
joissa joku asuu, rapistuvat hiljaa. Niiden pihoilla istuu
nukkavieruja kissoja ja kasvaa rehottavia puutarhoita. Ne edustavat
samaa, mitä vanha, mustamerkkinen nainenkin. Likaista ja todellista
puolta Krielistä. Kallasin varjoa.
”Erikoinen nainen”, Ingon sanoo
hiljaa.
”Laulu oli hyvä keksintö. Minä en
osaisi sellaista.”
Ingon nyökkää.
”Erikoista, että sinä et huutanut
heidän kanssaan”, Ingon sanoo hiljaa. ”Sinähän… silloin
aiemmin…”
Lyra pysähtyy, irrottaa otteensa vain
pukatakseen Ingonia otsaan juuri sen verran, että se sattuu.
”Me olemme samassa veneessä, sinä
ja minä. Täällä me molemmat olemme pettureita, me käänsimme
Kallasille selkämme ja lähdimme kuninkaan mukaan, kun hän sitä
pyysi. Me olemme alinta sakkaa täkäläisille.”
”Entä kallasilaiset valkoiset?”
Lyra kohauttaa harteitaan.
”He ovat valkoisia siinä missä
muutkin valkoiset. Sinäkin olet valkoinen, Ingon.”
”Minä olen eri asia.” Ingon
huokaisee. ”Kuten huomasit.”
Lyra on jo lähtenyt juoksemaan
ylämäkeen.
”Lyra! Odota! Minä en…” Ingon
miltei kompastuu irronneeseen katukiveen juostessaan naisen perään.
Valkeat hiukset hulmuavat Lyran vilkuttaessa mäen päältä. Ingon
raahaa itsensä perille, Lyra nauraa, kun hän saa vain vaivoin
henkeä.
”En kai vain pistä sinua liian
koville? Ensin täkäläiset, nyt tämä.” Lyra nauraa niin
keveästi, ettei Ingon edes erota hengästystä tämän äänestä.
On kuin mikään niin maallinen ei koskisi tätä lainkaan.
”Tule”, Lyra sanoo ja tarttuu
Ingonia jälleen kädestä. Hän on jo miltei ehtinyt unohtaa
laulajanaisen lumoavat sävelet, kun Lyra kiskoo hänet vanhan, ennen
pinnaltaan valkoisen talon luo. Pinta halkeilee, maali on rapistunut
jo kauan sitten. Pihalla on vielä pieni polku ja jälkiä
puutarhasta. Kuolleiden kukkien hautausmaa.
”Onko tämä… sinun kotisi?”
Ingon kuvittelee pienen Lyran ja Solasin kulkemaan puutarhassa sen
kukoistuksen päivinä. Petunioita ja valkoisia ruusuja, maisema
suoraan alas kaupunkiin, suurelle torille suihkulähteineen. On kuin
palaset Ingonin sisällä etsisivät paikkaansa, hilautuisivat
toisiaan vasten ja kokeilisivat, kuuluisivatko ne yhteen.
”Minun kotini?” Lyran puronauru
pääsee jälleen valloilleen. Hetken Ingon on aikeissa pahoitella.
Kuinka typerä hän olikaan, kuinka ajattelematon.
”Ei minun”, Lyra sanoo pudistaen
valkoista päätään, ”mutta vanhempieni. Minä olen syntynyt
tässä talossa. En ole varsinaisesti koskaan käynyt siellä.”
Tyhjän talon ikkunoita ei ole
peitetty, mutta sen oveen on piirretty suuri, musta kuvio. Sama, joka
lepää Lyran ja satojen muiden iholla. Ingonin sormenpäitä kylmää,
kehossa kulkee jotain ylimääräistä, kun hän näkee
kasvillisuuden alle peittyvän kuvion. Saman kuin hänen omassa
entisessä kodissaan. Siinä, jonne jalat osaisivat yhä tien, siinä,
joka ei ole usean korttelin päässä villiintyneestä puutarhasta.
Siinä, jonne hän ei voi enää mennä, jotta kuvat hänessä eivät
hajoa niin pieniksi palasiksi, ettei hän erota enää mitään.
”Vanhempani tapettiin sinne.
Jätettiin kuolemaan. Vartio ovella… tiedäthän. Niin kuin silloin
tehtiin niille, joiden merkkejä ei jaksettu tarkistaa, joiden vain
oletettiin olevan mustia ja joista haluttiin eroon. Kaikki toivon
kukat on aina osattu katkoa taitavasti.”
Ingon ei tiedä, viittaako Lyra
sanoillaan myös ruusuihin; toivooko nainen syvällä sisällään,
että ruusut kukistaisivat systeemin, tekisivät lopun valkealle
hirmuvallalle.
”Täältä näkee merelle saakka”,
Lyra sanoo hymyillen ja osoittaa. ”Katso.”
Aurinko leikkii taivaanrannassa,
laskee kohti iltapäivää. Pehmeä, lämmin valo. Lempeäreunainen,
ei terävä kuten niinä päivinä, joina toivoo voivansa olla
olento, josta ei jää varjoa.
”Minä ja Solas emme luonnollisesti
juuri käyneet täällä”, Lyra huokaa. ”Joskus Solas kertoi
minulle, että tämä on se talo, jossa minä synnyin. Jonne
vanhempamme jätettiin tekemään kuolemaa.”
”Minunkin.”
”Mitä sinä sanoit?”
”Minunkin vanhempani jätettiin…
kuolemaan. Ja minut.”
Lyra nyökkää. Silloin Ingon näkee
Lyran tietävän jo koko tarinan, mutta hän kertoo sen silti, sillä
katunaisen laulu ja laskeva aurinko vaativat sitä häneltä. Hän
tietää, että jos hän ei puhu nyt, hän ei puhu koskaan, eikä
koskaan ole parempi hetki kuin silloin, kun toivo on himmeimmillään,
veri jo vuodatettu.
”Minä itkin ja huusin, hakkasin
ovea. Olin valkoinen, mutta he eivät vaivautuneet tarkistamaan, he
seisoivat oven takana eivätkä päästäneet minua ulos.”
Vieno iltatuuli puhaltaa mereltä, se
heiluttaa Lyran pitkiä suortuvia. Nainen kuuntelee.
”Vanhempani sanoivat, että minun
pitää selvitä. Minun pitää syödä kaikki se ruoka, joka on
tallella, sinnitellä. He eivät suostuneet syömään eivätkä
juomaan, he antoivat kaiken minulle, jotta kestäisin. He…”
Kuvia. Vääntyneet kädet, äidin
tyhjät silmät. Nuhjuuntunut, paikattu takki. Mädän haju
pinttyneenä siihen, pinttyneenä Ingonin käsiin, jalkoihin, koko
ruumiiseen. Ingon pudistaa päätään, ohjaa ajatuksensa muualle.
Laskevan auringon talon seinälle piirtämiin varjoihin, rapistuvaa
seinää kiertäviin köynnöksiin. Lyran heiluviin hiuksiin.
”Haju on ainoa, jonka muistan
varmasti. Se on todellinen kuva, sen minä tiedän. Minä olin siellä
heidän kanssan, ja haju, se… En muista, milloin se alkoi merkitä
minulle turvaa.”
Lyra nyökkää, ei katso. Nainen on
tiennyt kaiken aikaa. Ingon jatkaa silti.
”Lopulta valkoiset uskoivat minua.
Tarkistivat kehoni, löysivät valkoisen merkin. Silti heidän oli
vaikeaa saada minut pois vanhempieni ruumiiden luota.”
Äidin pehmennyt, ajan kanssa lohkeava
iho. Sen lämmin tuntu vasten poskea. Pistävä, koko tajunnan
täyttävä haju. Turva, iho vasten ihoa. Älä pelkää, poikani.
Minä olen tässä, sinulla ei ole hätää, pysy vain vierelläni.
Ingon huomaa kyyneleet poskillaan,
mutta ei tee niille mitään. Sen sijaan hän ottaa lasinsa pois,
laittaa ne takkinsa taskuun ja sallii auringon häikäistä, polttaa
kuviin reikiä. Kaikki kyynelten jälkeen tuleva on pelkkää sotkua,
toisiinsa sekoittuvaa mieletöntä massaa.
”Minä en… minä en vieläkään
tiedä, mitä minä olen tehnyt sen jälkeen”, Ingon sopertaa.
”Kaikki ne kuvat, kaikki ne raajat, tyhjät silmät. Kenelle ne
kuuluivat? Olinko minä siellä, teinkö minä niille niin kuin
väitetään? Hainko minä heistä jotakin?”
Lyra kääntyy, siirtyy auringon
eteen, estää sitä häikäisemästä. Lyra on ollut hiljaa, antanut
Ingonin sanoille tilaa värittää taivas hennon oranssinpunaiseksi.
”Onko sillä merkitystä enää?
Sinä olet nyt siinä. Sinä olet hengissä.”
Hengissä. Sanalla
on kumea sointi, se osuu vasten rintalastaa ja kaikuu koko kehossa.
Ingon antaa sen soida. Mikään, mikä soi, ei voi olla pahasta.
Äänillä on tarina. Ingon tarttuu Lyraa kädestä, tuntee sen
lämmön omallaan. Puristaa lujaa, aivan kuin aurinko voisi viedä
Lyran mennessään taivaanrannan taa.
”Niin”,
Ingon kuiskaa, sallii Lyran painaa otsansa hänen omaansa vasten, ”me
olemme yhä hengissä, yhä tässä.”
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti