Luku
19: Vellovat vedet
Sininen hologrammi muodostuu
ohjauspaneelin ylle. Remi hätkähtää, kun näkee suorana ja kovana
seisovan Lilikan siniviivaisen hahmon edessään. Kuinka tyttö
uskaltaa ottaa heihin yhteyttä nyt? Kaikista hetkistä?
”Minä tarvitsen huomionne! Kuuleeko
kukaan?”
Miehistö väistää, Remi astuu
lähemmäs.
”Minä olen tässä.”
”Älkää seilatko suoraan satamaan!
Teitä on jo lähdetty vastaan. Teidät saadan kiinni suoraan, jos
menette Alissandran satamaan.”
”Selvä.”
”En tiedä muusta rannikosta. Jos on
mitenkään mahdollista, kiertäkää satama. Sinne meneminen ei ole
turvallista nyt, kun teidän lähtönne on nähty. Minä kerron vain
tämän. Muusta voimme viestittää kirjeiden välityksellä.”
Kuva hajoaa, yhteys katkaistaan. Remi
vilkuilee ihmisiä ympärillään, odottaa sanoja. Hän on aikeissa
kysyä Lunelta, mutta Lune ei ole siinä, Lune on toisaalla vetämässä
henkeä, pehmeä viltti harteillaan toistamassa luomiensa alla
hetkeä, jolloin Endelion viilsi Aylan kurkun auki hänen silmiensä
edessä. Remi pudistaa ajatuksen harteiltaan, katsoo miehistöään.
Niitä, jotka on värvännyt laivaan kanssaan. Elämänsä antaneita
ihmisiä. Remi joutuu ottamaan seinästä tukea, kun hänen kehonsa
lähtee kaatumaan, luovuttaa hiljalleen.
”Laivaa ei kannata enää kääntää”,
kuuluu tuttu naisääni kauempaa. Aílis seisoo viininpunainen viltti
harteillaan ovella.
”Aílis…” Remi hengähtää ja
ryntää halaamaan naista, sallii tämän pitää kätensä pitkään
tiukasti hänen ympärillään. Aílis silittää Remin tukkaa
hitaasti ja lämmöllä kuin äiti.
”Minun ehdotukseni on, että osa
meistä menee toista kautta”, Aílis ehdottaa irrottaessaan
otteensa Remistä.
”Toista kautta?”
Aílis nyökkää.
”Mitä mieltä te olette?” Naisen
katse osuu miehistöön.
Kokeneet laivamiehet vaihtavat
katseita, nyökkäilevät.
”Meidän pieni joukkomme menetti
suurimman osan jäsenistään”, yksi miehistä sanoo. ”Ne, jotka
ovat täällä yhä, täytyy saada pois. Te tiedätte, mikä on ainoa
reitti.”
Remi katsoo ulos ikkunasta, kohtaa
vellovan veden.
”Onko se ainoa keino?”
”Emme voi viedä laivaa muualle kuin
satamaan. Laiva ei ole tarpeeksi pieni asia piilotettavaksi. Me
kohtaamme valkoisen vallan ja toimimme, kuten olet opettanut meille.
Emme kerro heille mitään ja otamme vastaan sen, mitä tulee.”
Remi katsoo miestä pitkään silmiin.
Hän tietää, ettei katsoisi niihin enää koskaan. Sitten hän
nyökkää, ensin hitaasti, sitten painokkaammin. Ei ole muuta
keinoa. Remi tuijottaa vettä, tietää sen kutsuneen häntä jo
pitkään. Hänen olisi uitava.
”Monen ei kannata uida. Se
herättäisi huomiota. Teidän olisi hyvä uida eri puolille
rannikkoa. Tiedätte paikat.”
”Entä ne, jotka ovat
haavoittuneet?”
”He voivat päättää itse.”
Arpapeliä. Kylmiltään on vaikeaa
päättää, kuka ansaitsee toista enemmän elää, kenelle annetaan
toinen mahdollisuus selviytyä hengissä. Remi nojaa yhä seinään,
vaihtaa katseita Aílisin kanssa. Vanha nainen on hyvässä kunnossa
iästään huolimatta, mutta jaksaisiko hän uida – kannattaisiko
se? Remi ei uskalla punnita kenenkään elämää.
”Aílis, missä kunnossa Lune on?”
”Hän on shokissa, mutta hänet
tuntien minä uskon, että hän pystyy uimaan.”
”Hänen on pakko pystyä. En jätä
häntä taakseni.”
Aílisin kasvoille leviää
surumielinen hymy.
”Minä vien osan mukanani
länsipuolelle. Olen tottunut uimari, vaikka ikä painaakin jo
harteilla. Menkää te itäpuolelta, ujuttautukaa mahdollisimman
lähelle meidän kokoontumispaikkaamme. Sitä kautta pääsette
nopeimmiten sillalle ja turvaan.”
”Kun hajaannumme eri suuntiin,
todennäköisyys siitä, että kaikki jäisivät kiinni, on
pienempi.”
”Kuninkaan tuntien on odotettavissa,
että miehiä on muuallakin kuin satamassa.”
”Olet oikeassa”, Remi nyökkää.
”Joudumme pitämään kiirettä, jotta meitä ei nähdä. Märkiin
vaatteisiin maalla kiinnitetään oitis huomiota, mutta parempaakaan
keinoa ei ole.”
”Sanoiko kuningatar mitään siitä,
onko ruumiita jo tunnistettu?” Aílis kysyy.
”Ei sanonut, mutta kuninkaalla
luulisi olevan akuutimpia huolia. Hän haavoittui taistelussa ja
hänen ilmalaivansa kaipaa korjausta. Hän joukkoineen viipyy
oletettavasti jonkin aikaa Kallasissa.”
”Suurin osa heistä, joiden piti
paljastaa kasvonsa, tulla esiin ruusuna ja mustana, kuoli
hyökkäyksessä. Emme saa väkivallattovuuden mainettamme enää
koskaan palautettua ehjäksi, mutta meidän pitää keskittyä
siihen, että saamme pitää kokoontumispaikkamme ja henkemme. Onko
äidistäsi kuulunut mitään?”
Remi pudistaa päätään. Laiva,
jonka piti kulkea Colarin kautta Valieriin, on ollut perillä jo ajat
sitten. Remi on toistellut päässään, että mitään ei ole
tapahtunut, yhteydenotossa on vain ilmennyt katkoksia eikä Lilika
ole saanut välitettyä tietoa vielä. He elävät vaaran aikoja. Se
on ainoa ajatus, joka pitää Remin järjissään.
”Castenin nimi on vaarassa, koska
menetimme Aylan”, Aílis huomauttaa. Naisen ääni pehmenee tämän
lausuessaan punatukkaisen tytön nimen. ”Rori Castenia tullaan
kuulustelemaan, ja on hyvin mahdollista, että kaikki hänen
vaikutuksensa piirissä oleva tarkastetaan. Me emme voi elää
turvassa.”
”Toistaiseksi voimme. Meillä on
aikaa siihen saakka, kunnes Endelion on koonnut itsensä ja
ilmalaivansa Kallasissa.”
”Hän on voinut jo panna Lilikan
jakelemaan käskyjä. Hänen yhteytensä minne tahansa on nopeampi
kuin meidän tavallisten ihmisten.”
Remi nielaisee. Ei, hän ei ajattelisi
tätä nyt.
”Meidän tulee miettiä sitä heti,
kun pääsemme takaisin maihin.”
Laiva seilaa kohti väistämätöntä
päämääräänsä. Kun sataman saattaa erottaa meren sinisen peiton
takaa, lähtevät kaikki yhdessä kannelle. Osa on haavoittuneita,
Remi ei aio kieltää heitä. Hän ei ole ylivertainen, hänellä ei
ole edes johtajana oikeutta kieltää ketään pelastumasta. Ne,
jotka jäävät laivaan, päätyvät valkoisten häkkeihin. Remi ei
vie kenenkään vapautta.
Miehistö laskee köydet alas
tottumuksesta. Remi katsoo kaikkia vuorotellen silmiin, kohtaa
jokaisen niistä, jotka ovat valmiita menemään hänen puolestaan,
heidän yhteisen tavoitteensa edestä.
”Nämä eivät ole jäähyväiset”,
Remi sanoo miehistölle. ”Ne on tarkoitettu niille, jotka jäävät
suremaan, jotka eivät näe, että kaikki, mitä teemme, kasvattaa
ruusuja vielä satojen vuosien päästäkin. Tämä takaisku ei
kaatanut meitä, me nousemme uudelleen.”
Käsiä kohoaa jälleen ylös. Remi
vie omansa sydämelleen.
”Kiitos yhteistyöstänne. Kiitos
panoksestanne. Minä toivotan teille rohkeutta.”
”Ruusuille!”
”Ruusuille.”
Kädet kohoavat ylös, kukaan ei
huuda, mutta siellä se on, syvällä sisällä, ihmisen huuto.
Kyltymätön, taltuttamaton, jokin niin syvä ja riehakas, että
yhdetkään valkoiset kädet eivät sitä kurista.
Remi kääntyy kohti laitaa, odottaa
omiaan rinnalleen. Kaikkien joukossa seisoo Lune, jonka kasvot
punoittavat. Silmät ovat miltei muurautuneet umpeen kyynelistä.
Lune astelee reunalle, tarttuu köyteen ja kiepauttaa ruumiinsa
laidan yli katsomatta Remiin kertaakaan. Remi ei edes yritä tarttua
tähän, hän antaa tämän mennä. On kuilu, jota hän ei voi vielä
ylittää.
”Remi.” Aílisin käsi lepää
Remin olalla, Remi vie omansa sen päälle. Hän ei saata painautua
naista vasten, varastaa tämän lämpöä. Jos hän halaisi Aílisia,
hän jäisi kosketukseen vangiksi, ei poistuisi siitä enää
koskaan. ”Me tapaamme kokoontumispaikassa. Tiedät reitin. Suorinta
tietä. Tyrskyistä he eivät näe sinua. Virtaus ei ole kovin
mahdollinen juuri nyt.”
Pieni nyökkäys. Remi heittää
itsensä yli laidan.
Vesi ei ole aluksi riipivän kylmää
ihoa vasten. Ensimmäiset liikkeet ovat olennaisimpia, Remi kauhoo
vettä kuin ei enää muistaisi, kuinka ruumis toimii ympärillään
tuhansia litroja tummaa massaa. Osa ruusuista viittoo häntä
peräänsä, hetkeen hän ei näe mitään, kaikki aistit täyttyvät
vedestä. Viitta painaa liikaa, mutta sitä ei voi jättää, kaikki
hänen elämässään riippuu siitä, että hän saa piilouduttua.
Remi ui eteenpäin, ojentelee käsiään,
mutta vaatteet painavat häntä pohjaan, jokin kehossa estelee.
Veitsi irtoaa vyöltä, tippuu kohti pohjaa, Remi vetää henkeä
yrittäen olla nielemättä vettä. Meri on kylmä vankila, mitä
enemmän Remi kauhoo, sitä vähemmän hän tuntee pääsevänsä
eteenpäin.
”Sukeltakaa! He näkevät meidät,
sukeltakaa!”
Remi erottaa vain tutun äänen, yhden
ruusuista. Hän ei ehdi ajatella ennen kuin on jo painanut päänsä
pinnan alle. Aurinko ei enää välky vettä vasten, pinnanalainen
mustuus kietoo Remin otteeseensa. Remi huomaa huutavansa, karjuvansa
vasten vesiä, mutta ne eivät vastaa. Hän ei erota veden alla
mitään, ei edes toveriensa liikkeitä, ei mitään ihmisiin
viittaavaa, todellista. Kylmä mustuus ympäröi häntä kaikkialta,
kunnes hän ei enää voi hengittää, kunnes hän haroo vettä
käsillään pääsemättä minnekään. Mustaa on liikaa, Remi ei
erota pintaa pohjasta.
Valoa. Pinta. Remi kakoo vettä, vetää
syvään henkeä. Joku on hänen vierellään, pitää hänestä
kiinni vedessä. Ruumis painaa, Remi ei jaksa enää uida, muita
päitä ei näy, on vain joku, joka pitää kiinni, ohjaa. Remi antaa
ruumiinsa ohjattavaksi, sallii toisen kuljettaa itseään, vaikka on
liian voimaton katsomaan, kuka hänet vie, onko kasvottomalla
valkoinen univormu. Remin silmät painuvat kiinni, hän avaa ne
seuraavan kerran vasta, kun tuntee selkänsä lepäävän vasten
maata.
Yskökset lähtevät yksi kerrallaan,
Remi yskii vettä sisuksistaan, painautuu lujaa maata vasten.
”Olemmeko… olenko minä…
Pääsivätkö kaikki…”
”Muut ovat jo matkalla
kokoontumispaikalle. Kaikki ovat hengissä.” Lunen ääni. Kirkas.
Hänen aurinkonsa.
”Lune…?”
”Ala tulla”, Lune huokaisee, yhä
aurinkoäänessään sävy, jota Remi ei tahdo tunnistaa. Pinnan
rikkonut suru, jokin, joka ei tee Lunesta Lunea.
Remi nousee jaloilleen, viitta painaa
märkänä liikaa. Hän sallii Lunen kuljettaa itseään, kunnes
kykenee vetämään happea syvälle keuhkoihinsa. He ovat
kivikkoisella rannalla, kulkevat ripeästi sen läpi kaduille,
katoavat, kunnes löytävät sillan, tutun oven. Avain on märkä,
mutta se käy lukkoonsa. Muut ovat päässeet vara-avaimella sisään.
”Lune…”
”Ei nyt, Remi. Ei nyt.”
”Lune. Kiitos.”
Remi ojentaa kättään, mutta Lune
väistää sen, kävelee portaikkoon. Remi seuraa perässä, mutta
vettä on yhä liikaa kehossa, päivän rasitus alkaa tuntua,
pistellä raajoissa. Tajunnan rajat sumenevat, jokin hämärtyy. Remi
ojentaa kätensä, mutta kuva on jo mennyt mustaksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti