Luku
21: Heijastus
Metallinen, pieni sudenkorento kiiltää
laskevan auringon valossa. Endelion kohottaa sormensa sen puoleen,
antaa niiden tapailla kiiltävää pintaa, kunnes korento pyrähtää
ylemmäs, katoaa taivaalle muiden metallisten olentojen kanssa.
Harjoituskappaleita. Pienen pieniä moottoreita. Kallasin kauneimpia
luomuksia. Endelion hymyilee ja kääntyy omiensa puoleen.
Laskusilta on paikoillaan, moottori
korjattu. Lyra ja Ingon istuvat suihkulähteen reunalla ja
nyökyttelevät toisilleen, puhuvat kuin sisarukset, kuin jotkut,
jotka ovat olleet yhdessä niin kauan, että ovat muodostaneet oman
kielensä. Endelionista heidän katselemisensa on huvittavaa, on kuin
hän katselisi itseään ja Remiä.
”On tullut aika lähteä”,
Endelion ilmoittaa kaksikolle. Kallasin illat on nähty, taistelun
jäänteet kerätty. Endelion on tehnyt paikalla ne toimenpiteet,
joita kuninkaan odotetaan tekevän, kun hänen kimppuunsa hyökätään
ja hänen laivansa on rikki.
”Entä, jos moottori ei kestäkään?
Laiva laskeutui melkoisella voimalla”, Lyra huomauttaa tuijottaen
vuoroin Endelionia, vuoroin Ingonia vierellään.
”Mies vierelläsi osaa kertoa
sinulle kaiken siitä, kuinka tämä toimii”, Endelion sanoo
nyökäten laivaansa päin. ”Tulkaa. Minua tarvitaan yläilmoissa.”
Kaikki ovat mukana, ihmiset
kerääntyvät katsomaan, kun köydet irrotetaan ja moottori yskii ja
korahtelee kuin sairas, elämästään taisteleva ihminen. Endelion
ei erota ensimmäistäkään resuista, likaista mustalla merkittyä.
Paikalla on vain se osa Kallasista, joka uskaltaa näyttäytyä
kuninkaan silmien edessä. Rouvat heiluttavat sievien hansikkaiden
koristamilla käsillään, heidän miehensä pitävät heitä
vyötäisiltä kiinni. Laivan kohotessa ilmaan Endelion erottaa vielä
pitkään heitä seuraavan pienen metallisudenkorennon, joka ei pääse
pilvien korkeudelle vaan jää kieppumaan katulampun ympärille,
palaa syntysijoilleen.
”Mustat eivät tulleet sanomaan
meille hyvästejä”, Endelion lausuu pehmeästi kurottaen laidan
yli. ”Mahtavatkohan he ajatella, että kaikki oli suunniteltua?
Että Remi pienine kapinallisineen tahtoi todella tappaa minut?”
”Eivätkö he sitten tehneet juuri
niin?” Ingon kysyy.
Endelion hymyilee leveästi.
”Mitä ikinä Kallasissa
tapahtuikin, ei ollut suunniteltua.”
Ingonin silmät suurenevat, mutta Lyra
on tyyni, Lyra on tiennyt kaiken aikaa.
”Pieni, teini-ikäinen tyttö,
veitset…” Endelion pudistaa valkeaa päätään. ”Remi ei
koskaan olisi niin huolimaton. Jokin meni vikaan. Hän ei vain
tapattaisi minua sillä tavalla. Hän tahtoisi tehdä sen itse.”
Endelion astelee kohti hyttiään,
vain Lyra seuraa perässä. Ingon jää seisomaan ja tuijottamaan
kauas alas jäävää Kallasia, kotisaarensa hälveneviä kattoja.
Endelion sulkee oven perässään, mutta Lyra tulee silti perässä,
peilistä Endelion erottaa vaativan, haluavan katseen.
”Kuninkaani, minne me menemme
seuraavaksi? Mikä sinun suunnitelmasi on?”
Endelion katselee kultareunuksisen
peilin kautta Lyraa, joka ei herätä hänessä sillä hetkellä
muuta kuin epämääräistä, rinnassa risteilevää ärsyynnystä.
”Kallasissa tapahtuneen ikävän
sattumuksen myötä meillä on paljon tekemistä. Minä tahdon olla
yläilmoissa ja valvoa, että pilvivaltakuntani valmistuu ajallaan.
Remi on mitä ilmeisemminkin valmistautunut. Minunkin täytyy siis
olla.”
Endelion hätkähtää, kun tunnistaa
sävyn äänessään. Tumman, sellaisen, jota ei ole kohdannut
aikoihin. Unohdettu nälkä paljastaa itsensä hänen tavassaan
lausua Remin nimi kuin jonkun sellaisen, jota ei kykene unohtamaan.
”Minun pikkusisareni on ollut laiska
poliittisissa toimissaan, minun täytyy saada häneen pontta. Ties
mitä hän on tehnyt kaikki nämä päivät – varmasti lepäillyt
sängyssään sinun veljesi kanssa”, Endelion tuhahtaa. ”Hänen
täytyy pitää kiirettä Krielin maanpäällisissä toimissa. Meidän
täytyy varustautua paremmin, kapina on nousussa. Kerro minulle, mitä
sinä näit kaduilla. Minä tiedän, että sinä ja Ingon juoksitte
ympäriinsä muistoissanne.”
Lyra naurahtaa. Katseen taa jää
jotakin, joka ei tule ulos, jotakin, jonka nainen piilottaa. Endelion
ei lähde etsimään sitä.
”Kyllähän me molemmat tiedämme,
millaista Kallasissa on ollut joukkosurman jälkeen. Ihmiset ovat
järkyttyneitä ja traumatisoituneita edelleen.”
”Sinä näit mustia, etkö
nähnytkin?”
Lyran hiljaisuus on vastaus.
”Miltä he näyttivät ruusujen
iskun jälkeen? Toiveikkailta?”
”He sylkivät päälleni”, Lyra
naurahtaa, ”muusta minä en tiedä.”
Kaikki muu Lyrassa kertoo toista,
mutta Endelion antaa asian olla. Hän naurahtaa kevyesti, huiskauttaa
kättään kuin millään Lyran kokemalla ei olisi mitään
merkitystä.
”Nyt mustilla on uskomus siitä,
että he voivat selvitä”, Endelion sanoo hymyillen. ”Että
heillä on joku, joka on valmis taistelemaan heidän puolestaan.”
”Pelottaako se sinua?”
”Pelottaako?” Naurua, irrallista,
väärää. ”Oletko sinä kuunnellut minua yhtään? Se ei pelota
minua, se on minulle avuksi! Miksi muuten minä olisin ottanut
sinut ja veljesi, kaksi mustalla merkittyä suojiini?”
Endelion kääntyy vihdoin, kohtaa
Lyran todellisen katseen.
”Minä opin sen jo lapsena”,
Endelion tiputtaa huuliltaan. ”Anna heidän uskoa, että
heillä on toivoa.”
Ymmärrys leviää Lyran kasvoille.
Naisen kulmat kurtistuvat, otsa rypistyy.
”Minä olen maalaillut itsestäni
tietynlaisen kuvan mustien silmissä. Remi omalta osaltaan vahvistaa
toivoa mustien sydämissä. Kun imperiumini valmistuu, kukaan ei osaa
epäillä mitään.”
”Sinä todella aiot pyyhkiä mustat
kartalta.”
”Tämä maailma on aina ollut
valkoinen.”
Lyran silmät siristyvät, mutta
Endelion tietää, ettei nainen voi tehdä tai sanoa mitään, millä
olisi mitään merkitystä. Lyra on pelkkä väline, kuten kuka
tahansa muukin. Endelionin valtakunta rakentuu, eikä sen jälkeen
ole enää esteitä, taivas on vain hänelle. Lyran kaltaiset lelut
ovat pian käytetty loppuun.
”Minä näin Remin”, Endelion
sanoo lopulta hitaasti, harkiten. ”Katsoin häntä suoraan silmiin
tappaessani hänen pienen nukkensa.”
”Hän oli siis mukana. Hän on
elossa.”
”Tietenkin hän on. Minä olen
tuntenut hänen läsnäolonsa kaikissa ruusujen teoissa, nähnyt,
mitä hän on ajatellut. Hänen äitinsä katoaminen oli viimeinen
vahvistus siitä, että hän elää ja hengittää, punoo
suunnitelmia, jotka lopulta vain hyödyttävät kaikkea sitä, mitä
minä suunnittelen.”
Nälkä on yhä äänessä, Endelion
ei osaa kontrolloida sitä. Lyra tunnistaa sen, Endelion erottaa
suurena seisovat, varautuneet silmät ja jännittyneet raajat. Lyra
ymmärtää asemansa, tietää, mitä Endelion todella haluaa. Ketä.
”Remi”, Lyra pudottaa nimen
huuliltaan kuin kirosanan. ”Sinä rakastat Remiä edelleen.”
”Ehkä rakastankin”, Endelion
sanoo aiempaa matalammalta. ”Yhtä kaikki haluan vielä jatkaa tätä
leikkiä hänen kanssaan. Kallasin isku oli vasta alkua, tiedän sen.
Hän tulee yrittämään vielä uudelleen ja uudelleen. Minä odotan.
Tämä kaikki on kovin jännittävää.”
”Senkö takia sinä jätit hänet
eloon? Että saisit leikkiä hänen kanssaan?”
Endelionin kulmat kohoavat.
”Minä en ole varma.”
”Vai siksi, että sinä rakastat
häntä?”
Hiljaisuus. Endelion istuutuu
sängylleen, pyörittelee hiuksiaan kuin se pieni poika, jonka Lyra
yhä näkee hänessä. Ruusujen iskun jälkeen Lyran sanoilla ja
ajatuksilla on yhä vain vähemmän merkitystä. Remi on lähempänä
kuin koskaan; he molemmat ajattelevat toisiaan, tekevät tekoja
herättääkseen toisessa reaktion. Pelaavat, leikkivät. Aivan kuten
lapsena.
”Sellaista yhteyttä, joka meillä
on toisiimme, eivät voi muodostaa ketkään muut kuin valitut lapset
keskenään”, Endelion sanoo lopulta. Ääni on unelias, hän puhuu
enemmän itselleen kuin Lyrallle. ”Me jaoimme samat pelot, samat
odotukset. Tiesimme, mitä valituilta odotetaan jo lapsina, kun
kasvoimme harjoitellen taistelua varten.”
Lyra ei sano mitään. Hyvä. Endelion
ei kestäisi kuulla naisen ääntä nyt, kun muistot elävät jälleen
hänen ihollaan, kun Remi on lähempänä kuin aikoihin. Lämpimänä
muistona kehon äärissä kuten kaikkina niinä kauniina
kevätpäivinä, jotka he viettivät puutarhassa.
”Ymmärrän täysin, miksi kaikki
aiempien vuosisatojen valitut lapset on kasvatettu vihaamaan toisiaan
syntymästään lähtien. Kukaan muu ei koskaan jaa heidän
painettaan, heidän pelkojaan ja unelmiaan. Vain toinen valittu voi
todella ymmärtää toista. Ajatus siitä, että valitut löytäisivät
toisensa, rakastaisivat vihan sijaan, on miltei… pelottava.”
Endelion nauttii nähdessään
epäröinnin, kauhun Lyran kasvoilta. Se heijastuu siitä kuin kuu
lammen pinnasta, väreilevänä, silti todellisena. Lyra ei tiedä,
mitä sanoa. Aina yhtä myrskyisä, kärkäs Lyra. Endelion tahtoisi
nauraa.
”Meidän leikkimme kestää vielä
jonkin aikaa”, Endelion sanoo. ”Remi on edistynyt hyvin. Minulla
ei ole vieläkään aavistustakaan hänen sijainnistaan, vaikka
Lilika on jo vuosien ajan lähettänyt miehiä etsimään häntä.
Ethéäkään ei ole vielä löydetty.”
Lyra astuu lähemmäs, mutta pysähtyy
nähdessään ilmeen Endelionin kasvoilla.
”Toisaalta hänelläkään ei ole
mitään aavistusta siitä, millaisia aseita olen kehittänyt
tuhotakseni hänet ja hänen kapinansa. Pommi on vain alkua. Ruuti on
jo keksitty, mutta emme vielä tiedä, kuinka saamme sen toimimaan
pienemmissä aseissa. Sellaisissa, joita voisimme käyttää
lähietäisyydellä. Pommit tuhoavat paljon kerralla. Se auttaa
tietyissä tilanteissa, mutta paikkojen korjaaminen vaatii rahaa ja
resursseja. Kriel ei ole köyhimmillään, mutta valuuttaa kuluu
paljon yläilmojen rakentamiseen. Kaikki eivät ole lainkaan niin
ilmaisia kuin sinä ja veljesi.”
Lyra kohottaa kätensä lyödäkseen,
mutta Endelion pysäyttää sen ilmassa, tarttuu naisen ranteeseen ja
puristaa. Hänellä ei ole tarpeeksi voimaa rikkoakseen luuta, mutta
hän voi rikkoa jotain muuta, Lyrassa on vielä jäljellä jotain,
jota murskata.
”Teistä kukaan ei koskaan tule
saavuttamaan samaa paikkaa kuin Remi”, Endelion kuiskaa aivan
vasten Lyran kasvoja.
Nainen kiskaisee itsensä irti,
silmissä kipinöi, mutta tämä ei sano mitään, ei päästä
myrskyään valloilleen.
”Mutta kyllähän sinä sen jo
tiesit. Sinä ja veljesi olette minulle ilo, hoidatte kumpikin oman
tehtävänne osuvasti, mutta teistä kumpikaan ei ole hän.”
”Ja silti sinä aiot tappaa hänet.”
”Omin käsin. En anna sitä riemua
kenellekään muulle. Minä tapan hänet katsoen häntä silmiin.
Leikkimme loppu. Kaiken huipentuma. Sen jälkeen yhdelläkään
mustalla ei ole paikkaa tässä maailmassa.”
”Yhdelläkään.”
”Yhdelläkään, Lyra. Mutta älä
kuvittele, että sinä pääset sinne saakka. Sinulle löytyy
varmasti käyttötarkoitus ennen sitä. Remin ja minun leikki ei
suinkaan pääty vielä, me vasta harjoittelemme.”
Ensin järkytys kareilee Lyran
kasvoilla, sitten puronauru rikkoo sen, hajottaa pinnan. Endelion
perääntyy askeleen verran, kun nainen rikkoutuu hänen edessään,
nauraa kuin tietäisi jotakin, jota Endelion ei vielä tiedä.
Epämukavuus asettuu verkkona Endelionin iholle.
”Sinä todella olet pelkkä lapsi”,
Lyra nauraa. ”Kaikki, mitä sinä puhut, on pelkkää toistantoa
sinun äitisi sanoista. Aryana Valenciel todella tiesi, mitä tehdä,
kun synnytti valitun lapsen. Loistavaa. Hän onnistui työssään.”
Endelion siristää silmiään.
”Sinä pidät minua pilkkanasi.”
”Mikä tragedia”, Lyra sanoo,
”minä, pelkkä huora Kallasin kaduilta, nauran sinulle, korkealle
ja mahtavalle Krielin valkoiselle kuninkaalle. Suonet anteeksi, jos
en suutele jalkojasi, kun sinä kerrot minulle, kuinka tuhoat kaikki
kaltaiseni.”
”Ei se ole aiemminkaan sinua
haitannut.”
”Minä olen nähnyt paljon sen
jälkeen.”
”Minun ei olisi pitänyt päästää
sinua tutustumaan Ingoniin. Te olette muuttuneet yhdessä suuntaan,
josta en pidä lainkaan.”
”Sanomalla ’et pidä’ tarkoitat
varmasti, että ’et voi hallita.’”
Lyra kumartuu eteenpäin, on aikeissa
painautua Endelionia vasten, käyttää aseenaan sitä ainoaa, joka
hänellä vielä on. Endelion väistää, kavahtaa kuin Lyraan
koskeminen olisi viimeinen asia, jonka hän kykenisi sillä hetkellä
tekemään.
”Älä kuvittelekaan”, Endelion
sähähtää. ”Sinä et ole hän. Älä koske minuun. Mene pois, en
kykene katsomaan sinuun juuri nyt.”
Lyra astelee hytistä pois sanaakaan
sanomatta. Endelion näkee peilistä, kuinka nainen sulkee oven,
menee varmasti Ingonin luo. Endelion naurahtaa, mutta huvittuneisuus
ei kupli hänen sisällään. Kehossa kihisee, raajat huutavat
nälkäänsä. Remi. Remi. Endelion tarvitsee toisen puoliskonsa,
elossa tai kuolleena, kunhan se vain olisi Remi. Endelion puristaa
käsiään pöytää vasten niin kauan, että kämmenet punoittavat.
Peilistä katsovalla miehellä on verestävät silmät ja pörröinen,
valkoinen tukka. Pieni poika. Äitinsä luomus. Endelion pudistaa
päätään.
Mitä sinäkin naurat minulle,
Endelion kysyy peilikuvaltaan.
Se vaikenee.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti