Luku 24: Perintö
Kolme vuotta sitten
Lilika
herää kylmään terään kurkullaan. Silmät auki, käsi tyynyn
alle. Veitsi kohoaa, tulija vetää miekan pois naurahtaen pimeään.
”Torniin, Lilika. Nyt heti.”
”Ovatko nämä harjoitukset?”
”Voit tulkita tämän sellaisena,
jos se parantaa suoritustasi. Pian, Lilika. Pian.”
Pimeys hiljenee, Lilika laskee paljaat
varpaansa lattialle ja sipsuttaa pukemaan ylleen. Hän ei pue suojia,
ei tällä kertaa. Hän olisi tosissaan, koska äitikin oli.
Tornissa ujeltaa, tuuli kuiskii
kuiskittavaansa ulkona. Tasanteella seisoo pitkä, valkea nainen,
jolla on pituuteensakin nähden suuri miekka. Äidin kasvot ovat
tyhjät. Ensitöikseen äiti ojentaa kättään. Lilika kallistaa
päätään ymmärtämättä, mitä äiti haluaa.
”Miekkasi”, äiti sanoo. ”Anna
se minulle.”
Kysymyksiä ei tule, Lilika antaa
miekan suoraan. Hänellä olisi suurempi todennäköisyys saada
miekasta, jos hän ei antaisi.
Kun äiti ojentaa omansa Lilikalle,
tytön silmät suurenevat.
”Taistelemmeko me toistemme
miekoilla?”
”Millä terällä sinusta saisi
hiottua hivenen älykkäämmän?” Miekka viuhahtaa, Lilika torjuu
oitis. Äiti vetäytyy taaksepäin, nyökkää hyväksyvästi. ”Hyvä
miekkailija ei kiitä miekkaansa taidoistaan. Siksi me vaihdamme.
Tämä on sinun viimeinen koetoksesi.”
Viimeinen.
Lilika on aivan hiljaa, kuuntelee vain riehuvaa tuulta, miettii, onko
senkin vaikeaa hengittää,
siksikö se juoksee linnan tornia vasten. Kenties sekin kokeilee
rajojaan. Lilika pitää kiinni painavasta miekasta ja kohtaa äitinsä
katseen. Ei vielä. Äiti ei ole valmis.
”Miksi?
Miksi nyt?”
Kova katse.
”Minä en tuonut sinua tänne
esittämään kysymyksiä.” Sitäkin kovempi ääni.
”Minä kysyn silti, koska en tiedä,
saanko enää toista tilaisuutta.”
”Meitä ei tarvita enää”, äiti
sanoo, ”siksi nyt.”
Aivan. Vihdoin Lilika näkee. Hänen
arvonsa heijastuu miekan terästä, hänen taitonsa ovat äärimmilleen
hiotut. Hän joko voittaisi tai kuolisi. Muulla ei ole merkitystä.
Jos hän kykenee voittamaan, hän on riittävän valmis. Hyödyllinen.
”Endelion pärjää loistavasti
omillaan”, äiti sanoo tuijottaen tornin ikkunasta alas suurelle
pihamaalle. ”Hän tietää, mitä tekee. Hän on haalinut
erikoisen, kyseenalaisen joukon ympärilleen, mutta hän tulee
huomaamaan vielä, millaisiin ihmisiin hänen kannattaa luottaa. Ei
ole minun asiani valittaa hänelle mustalla merkittyjen kanssa
veljeilystä ja häiriintyneen maineen omaavista mekaanikoista.”
Kaikki
Endelionin vuoksi. Aina. Ikuisesti. Lilika tuijottaa heijastumaansa
miekasta, hän
on tuskin olemassa enää muualla.
”Minun
työni hänen kanssaan on tehty. Endelionista tulee suurin valkoinen
hallitsija koskaan. Imperiumi kukoistaa hänen myötään. Minä olen
hänelle tarpeeton, siispä on yhdentekevää, mitä minulle
tapahtuu. Tulevaisuus
lepää poikani harteilla.”
Entä minä, äiti?
Lilikan silmät kysyvät. Entä minä?
”Sinä tarvitset tällaisia
harjoituksia”, äiti sanoo. ”Yhtäkkisiä. Ne testaavat, onko
sinusta olemaan vahva ja kestävä. Endelion ei tarvitse rikkinäistä
ja heikkoa pikkusiskoa.”
”Aiotko sinä tappaa minut, äiti?”
”Ehkä, jos niin on tapahtuakseen.
Annetaan miekkojen kertoa. Jos sinä kuolet, sinusta ei ole siihen,
minkä vuoksi sinut on synnytetty.”
”Minkä vuoksi minä sitten elän?”
”Älä leiki typerämpää kuin
olet, Lilika. Sinä olet ase. Veljesi kyllä keksii sinulle käyttöä.
Jos voitat ja tapat minut, sinä olet vihdoin riittävän vahva.
Silloin sinusta on todella hyötyä.”
Lilika pudistaa päätään. Ei siksi,
ettei kykenisi taistelemaan äitinsä miekalla, lävistämään tämän
rintaa, jos hänen tarvitsisi. Ei siksi, ettei ole aiemmin taistellut
tornissa. Ei puolustaakseen itseään.
”Äitini, sinä unohdat nyt yhden
seikan”, Lilika hymähtää. ”Meidän välillämme on yksi selkeä
ero.”
Äiti siristää silmiään.
”Endelion rakastaa sinua, mutta minä
en merkitse hänelle juuri mitään. Jos minä tapan sinut, hän ei
kykene antamaan minulle koskaan anteeksi.”
Hetken Lilika kuvittelee, että hänen
sanansa saavat äidin laskemaan miekan alas. Kun äidin katkonainen
nauru laulaa kilpaa tuulen kanssa, Lilika puree hammasta, hokee
itselleen, että kaikki lakkaisi aivan pian.
”Sinä selviydyt tietenkin
tilanteesta kunnialla”, äiti nauraa. ”Jos sinä tapat minut, et
sinä sitä Endelionille kerro. Et tietenkään. Sinä luikertelet
ulos vastuustasi ja olet hänelle se ase, joksi sinut on tarkoitettu.
Et sinä jää kiinni.”
Niin.
Tietenkin. Lilika nostaa aseensa, kohtaa äidin katseen. He
nyökkäävät yhdenaikaisesti. Viimeinen
viesti äidiltä tyttärelle, tyttäreltä äidille.
Miekat kalahtavat ilmassa toisiaan
vasten. Tila on ahdas, mutta Lilika on taistellut ahtaamassakin.
Hänet on ajettu nurkkaan, hänen ruumistaan on silvottu, hän on
silponut muita. Kaikki on nähty, nuori iho on kokenut paljon. Lilika
ymmärtää, miksi hänen äitinsä valitsi tornin. Tuulen ulvonta
peittää miekkojen kalahdukset alleen. Muuten he ovat hiljaa,
taistelevat päästämättä ääntäkään.
Äiti taistelee kuin kuvittelisi, että
suoraan taisteluun herätetty, unen hämärtämä Lilika ei osaisi
iskeä oikeisiin paikkoihin. Lilika ei ole kokonaan äitinsä
kouluttama, sillä vaikka Aryana kuvittelee tyttärensä olevan vain
nuorempi versio itsestään, Lilika on harjoitellut muualla, muiden
kanssa. Lilika osaa liikeratoja, joita hänen äitinsä ei ole
hänelle opettanut. Kun Lilika tiputtaa raskaan miekkansa maahan ja
äiti on iskemässä häntä kylkeen, hän osaa kiepsahtaa takakautta
maahan miekan luo. Hän osaa miekkansa mitan toisin kuin sitä
käyttävä äitinsä.
Lilika
maistaa veren suussaan. Tajunta on alkanut jo keinua, mutta ei
liikaa, jotta hän ei voisi yhä seistä ja iskeä. Äidin olkapää
vuotaa verta, Lilikan on hankalaa hahmottaa, minne kaikkialle äiti
on jo osunut. Keho on täysin valveilla, unen kalvo ei enää
kaiherra sen ympärillä. Se tietää, se näkee ja ymmärtää.
Lilika luottaa siihen. Aistit toimivat silloin, kun mikään muu ei.
Iskiessään ja väistellessään
Lilika osaa ajatella vain Remiä. Veli, joka ei ole veren häneen
yhdistämä, odottaa Alissandran kaduilla hetkeään. Remi on jo
lähtenyt punomaan verkkojaan. Vain se pitää Lilikan jaloillaan.
Äiti ei tiedä siitä mitään. Miekkojen kalahdellessa toisiaan
vasten Lilika tietää, että vaikka hän häviäisi ja kuolisi, äiti
ei saisi tietää ruusuista ennen kuin olisi liian myöhäistä.
Heillä molemmilla on jotakin, jossa elää vielä kuoltuaankin.
Perintö.
Miekka kohtaa toisen, Lilika pitää
lujaa kiinni. Äidin miekan dynamiikka on erilainen kuin hänen
omassaan, mutta se tottelee häntä, se on vain hänen kehonsa jatke.
Ja hänen kehonsa on ase, yksi ikuinen, jatkuva taistelu, joka kestää
ja jatkaa, vaikka se lyötäisiin alas. Miekka on vain hetkellinen
osa sitä. Lilikan oma miekka kalahtaa lattialle äidin kädestä,
Lilika potkaisee äitinsä jalat alta. Aryana rojahtaa selälleen
eikä enää nouse. Lilika pitää naisen omaa miekkaa aivan tämän
rinnalla, tuijottaa äitiään silmiin, yrittää nähdä ihmisen
niiden takana. Turhaan. On jo liian myöhäistä.
Hengästynyt naurahdus pakenee
Aryanasta. Verinoro valuu leualle, sotkee turkiskauluksen. Tuuli
huutaa tornia vasten.
”Sinä
olit sittenkin riittävän vahva”, Aryana yskähtää. ”Hyvä.”
”Ei, äiti, en riittävän vahva”,
Lilika sanoo. ”Ainoastaan täynnä raivoa.”
Aryanan
oma miekka lävistää hänen rintansa. Lilika painaa miekan syvälle,
jättää sen siihen. Millainen
nainen muka
kuolisi omaan miekkaansa; häpeällinen,
loppuun
saakka taistellut. Lilika tuijottaa hetken tyhjiä
silmiä, jotka eivät halveksi enää ketään. Kukkivaa rintaa.
Lilikan sisällä ei liiku mitään. Hän kävelee pois, jättää
tuulen laulamaan hänen äitinsä kohti
pimeitä maita.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti