Luku 47: Laulava tyttö
Aamun ensisäteet piirtyvät pölyisen
ikkunan läpi Ingonin verstaan seinille. Säteet leikkivät
muttereissa ja jousissa, Ingon on herännyt jo ennen aurinkoa, hän
hymyilee sille kuin vanhalle ystävälle. Ingonin kädet ovat täynnä
töitä, sana kuninkaan palveluksesta palanneesta mekaanikosta on
kiirinyt Kallasin ahtaimmillekin kujille. Ingon on palannut ottamaan
maineensa viitan takaisin harteilleen. Värikäs väki on tuonut
korjattavaksi koruja ja kelloja, Ingon rakastaa niistä jokaista.
Kun oven ylle asetettu kello
helkähtää, Ingon nostaa katseensa työpöydältään. Hän
puhaltaa hiukset silmiltään, suoristaa selkänsä. Ovesta kävelee
sisään nainen, joka on sitonut pellavaiset hiuksensa
kallasilaisille tyypilliselle yksinkertaiselle kampaukselle.
Kasvoilla on pisamia, ilme on pala auringonsädettä. Leveä hymy,
aidosti kohoavat kulmat.
Naisen kainalossa lepää vanha,
puinen kello. Hän asettaa sen Ingonin työpöydälle, raivaa tilaa
aivan itse. Ingon tuijottaa pellavapään suoraviivaisia eleitä.
Tuttuuden tunne herää raajoissa, Ingon ei usko silmiään.
”Tervetuloa”, Ingon sanoo nousten
tuoliltaan ja ojentaessaan kätensä naiselle. Vihdoin hän osaa
tehdä niin. Vihdoin se tulee luonnostaan. ”Kello, siis.”
Ingonin katse on jo kiertänyt kellon,
tunnistanut vian.
”Pieni vika koneistossa. Se on
nopeasti korjattu. Voit palata hakemaan sen huomenna.”
Nainen tarttuu Ingonia kädestä,
puristaa tiukasti. Ilme on yhä täynnä aurinkoa, Ingon ei vieläkään
saa kiinni, missä on naisen kohdannut.
”Arvasin”, nainen kuiskaa
hymyillen, ”sinä et sittenkään tunnista minua.”
Ingonin kulmat kohoavat.
”Anteeksi? En aivan ymmärrä.”
Nainen rykäisee kurkkuaan, pitää
yhä katseensa Ingonissa. Soljuva melodia pakenee hänen huuliltaan,
juoksee ulos tervehtimään aurinkoa. Ääni tanssii kilpaa
ensisäteiden kanssa, sytyttää tutun hehkun Ingonin rintaan.
Melodia, joka kuuluu kaikille Kallasissa, merkistä riippumatta.
Naisen laulu peittää varjot alleen, ja kun se lakkaa, se ei katkea
keskeltä. Melodia hiipuu, sammuu lopulta jättäen Ingonin rintaan
kevyen tunteen.
”Sinä olet se, joka pelasti meidät
aiemmin täällä”, Ingon sanoo hiljaa. ”Minä en vieläkään
tiedä sinun nimeäsi.”
”Sinä olet enemmän elossa kuin
silloin”, nainen sanoo. Puheääni on yhä yhtä sointuva, melkein
kuin laulu.
”Kenties olet oikeassa”, Ingon
vastaa naurahtaen lähes kipeästi.
”Minä olen Maren. Hauska tutustua,
vaikka olemmekin jo tavanneet.”
Maren. Nimi asettuu kasvoihin
Ingonin mielessä, piirteet eivät lähde pakoon. On kulunut jo
riittävästi aikaa kotiinpaluusta. Kuu on ehtinyt tulla täydeksi
yötaivaalla, aika on ollut hänelle armollinen. Marenin kasvot
pysyvät ehjinä, Ingon ei salli mielensä hajottaa niitä. Nyt, kun
kuvat vain särisevät, eivät lähde karkuun, hän pitää niistä
entistä lujempaa kiinni.
”Ilo on minun puolellani, Maren”,
Ingon sanoo nyökäten naiselle kuin on tottunut nyökkäämään
kuninkaalleen. ”Minä olen Ingon. Sen sinä taisitkin jo tietää.”
Maren virnistää.
”Kukapa täällä ei tietäisi.”
Maren kohauttaa olkiaan. ”Vaikka minusta jokainen täytyy kohdata
ihmisenä ennen kuin tämän voi tuntea. Sovitaan siis, että en
tiennyt vielä mitään. Olen Maren ja nautin auringonnousuista sekä
Kallasin tuoksuista. Mistä sinä nautit kaikkein eniten, Ingon?”
Kuvat pysyvät. Eivät sekoitu. Ingon
vie toisen käden sydämelleen, tunnustelee. Maren on todellinen.
”Minäkin pidän auringosta”,
Ingon vastaa uskoen hymyilevänsä, ”sillä sitä ei voi sitoa, se
ei kuuntele meitä. Sitä ei kiinnosta systeemi eikä minun
mekaniikkani. Se on täysin vapaa. Pidän siitä.”
Maren virnistää. Vastaus hyväksytty.
”Lisäksi minä… minä pidän
sinun laulustasi.”
Maren alkaa nauraa. Nauru on kirkasta
ja äänekästä, ei lainkaan sellaista, joksi Ingon sen kuvitteli.
Hyvä. Taivas on auki sellaisille, jotka osaavat vielä yllättää.
Ingon kättelee Marenia uudelleen, hyvästiksi. Hän palaa
työpöytänsä ääreen ja tuijottaa röyhkeästi pöydänkulman
vallannutta kelloa.
”Voit tulla huomenna iltapäivän
auringonlaskun aikaan noutamaan kellosi. Minulla on jonkin verran
jonoa, mutta tämä on nopeasti korjattu.”
”Jonkin verran. Vai sillä lailla.”
Maren nyökkää täysiä pöytiä päin.
”Saan sen nopeasti korjattua, ihan
tosi.”
”Jos sanot niin. Minä tulen
huomenna. Näkemiin, Ingon, nauti auringostasi tänään.”
Ovi sulkeutuu ennen kuin Ingon ehtii
vastata sanallakaan.
*
Kuuden vuoden päästä
Pakkanen kipristelee Ingonin sormia
hänen etsiessään kotiavaimia. Kohmettuneet sormet kokeilevat ovea,
se on valmiiksi auki. Verstaan ovi ei ole koskaan auki, mutta Ingon
kykenee kulkemaan sisään niin vain. Hätä löytää sydämen,
pistää sen sykkimään. Ingon juoksee sisälle, kaikki on
paikallaan – jakoavain pöydällä, korjattavat esineet. Työnsarkaa
riittää. Vain eiliset lautaset puuttuvat tuolilta. Keittiöstä,
seinän takana kuuluu kalke. Ingon jättää nahkalaukkunsa tuolille
ja kulkee keittiöön, jossa Maren seisoo pesemässä lautasia ja
laseja vadissa. Vihreän mekon hihat on kääritty ylös, nainen
puhaltaa karkaavaa suortuvaa kasvoiltaan.
”Tervetuloa kotiin”, Maren
tervehtii hymyillen. Kulmat kaartuvat, otsa rypistyy. ”Onko kaikki
hyvin, Ingon?”
”On”, Ingon hengähtää sydän
yhä villisti rinnassa rummuttaen. ”On, kiitos, kun olet siinä.
Sinun ei olisi tarvinnut.” Hän nyökkää lautasiin päin.
”Ollaksesi niin etevä käsistäsi
olet hirvittävän huono pitämään elämästäsi huolta”, Maren
sanoo nauraen. ”Kun me menemme naimisiin, minä en sitten vietä
täällä päiviäni siivoten sinun jälkiäsi!” Ääni on topakka,
mutta hymy kareilee kasvoilla. Maren ei ole koskaan terävä, Marenin
särmätkin hioutuvat hymyn mukana.
Ingon kävelee lähemmäs, kiepsauttaa
Marenin käsivarsilleen vadin edestä. Maren yrittää suojella
märkiä käsiään, mutta kietoo ne lopulta Ingonin niskaan saaden
miehen säpsähtämään. Ingon painaa pehmeän, rakastavan suudelman
Marenin huulille ja jää silittämään naisen pellavaisia hiuksia.
Marenin kasvot ovat avoimet, silmät suuret ja valmiit ottamaan mitä
tahansa vastaan. Ingon suukottaa vielä naisen otsaa ennen kuin
ryhtyy kuivaamaan astioita.
”Itse asiassa, siitä minun on
pitänytkin puhua”, Ingon huokaa. Kuva keinahtaa. Ingon miltei
tiputtaa lautasen. Pelko hakkaa rinnassa, Ingon istuutuu puiselle
lattialle pitäen lautasta rintaansa vasten.
”Ingon? Kulta?”
”Kaikki hyvin”, Ingon muodostaa
huulillaan. Ääni ei tule ulos, Ingon vetää henkeä. Kaikki hyvin.
Maren on siinä. Kun Ingon avaa silmänsä, kuva ei enää heilu,
mikään ei lähde häntä pakoon.
Maren käy heittämässä tiskiveden
kadulle ja palaa odottava katse kirkkaissa silmissään. Ingon ei saa
noustua lattialta, hän istuu putsaten samaa lautasta useampaan
kertaan, kunnes lautanen kiiltää kiiltämistään.
”Muistat varmasti, että on jotakin,
jonka minä halusin sinulle kertoa ennen kuin me menemme naimisiin.”
Maren istuutuu lattialle Ingonia
vastapäätä, nappaa lautasen mieheltä ja siirtää sen nopealla
liikkeellä pöydälle. Maren tarttuu Ingonia käsistä, ne ovat
kylmät kuin syystuuli.
”Sinun ei ole pakko. Olen kertonut
sinulle kymmeniä kertoja, että minun ei koskaan tarvitse tietää.
Voin elää sen kanssa.”
Ingon pudistaa päätään.
”Minun täytyy kertoa. Minä en
voi elää, jos en kerro.”
Marenin ote tiukentuu.
”Liittyykö tämä… häneen?”
”Ei”, Ingon sanoo
tarkoituksettoman lujaa, ”ei liity.”
”Selvä. Kerro vain. Ota aikasi.”
Ingon miltei vetää kätensä irti
kosketuksesta, tottumus käskee pitämään kaiken itsellään. Ei.
Sen aika on ohi. Ingon ei menisi takaisin niihin vuosiin. Ei nyt, kun
kuvat pysyvät jälleen kiinni toisissaan, kun maailma on kokonainen
ja kaunis, aivan kuten Lyra lupasi.
”Minä… Kuten tiedät, minun on
ollut aina vaikea hahmottaa itseäni”, Ingon aloittaa. Ääni
takertuu kurkkuun, se on tahmea ja liian kiinni. Ingon nielaisee,
pakottaa itsensä jatkamaan. ”On paljon sellaisia asioita, joita en
tiennyt vuosiin tehneeni. Sellasia, joista liikkui inhottavia huhuja
pitkin Krieliä. Olet varmasti… kuullut niistä.”
Maren räpyttelee silmiään.
”Jokusen. En kuitenkaan mitään
sellaista, mikä olisi erityisesti herättänyt minussa minkäänlaisia
ajatuksia.”
”Eli olet kuullut huhun tulevasta
aviomiehestäsi… panemassa ruumiita.”
Marenin piirteet murtuvat, mutta eivät
sillä tavalla kuin Ingon oletti. Maren repeää railakkaaseen
nauruun. Naisen on pakko viedä kädet suulleen, jotta hersyvä nauru
ei hukuttaisi kaikkea alleen. Maren pudistelee päätään
käskeäkseen itseään lopettamaan.
”’Panemaan ruumiita’, Ingon,
ihan tosi? Kaikkien näiden vuosien jälkeen, tämäkö on sinun
suuri salaisuutesi?” Maren nauraa. ”Siksikö sinä sitä kutsut?
Mistä sinä kaikista ihmisistä olet oppinut puhumaan noin?”
”Häneltä. Hän kysyi
minulta kerran, paninko minä ruumiita, ja suuttui hirvittävästi,
kun en kyennyt vastaamaan. En tiennyt, kysyttiinkö sitä minulta
todella, saati olinko minä tehnyt niin. En ollut silloin vielä
kiinni juuri missään.”
”Uskomatonta. Hän todella oli
melkoinen nainen. Ymmärrän, miksi olet tuonut hänet meidän
perheemme jatkeeksi.” Maren pudistelee hymyillen päätään. ”Ja
ennen kuin aloitat – ei, minulla ei edelleenkään ole ongelmia sen
kanssa, mitä hän sinulle merkitsi. Minä en ole sellainen ihminen.”
Minä rakastan sinua. Ingonin
sisin täyttyy valosta, kun Maren puhuu. Hän ojentaa kätensä
Marenille, nainen tarttuu niihin jälleen empimättä. Käsiin, jotka
ovat tehneet asioita, joita Ingon ei tahtoisi muistaa omikseen.
Käsiin, jotka ovat luomalla edistäneet Krielin tuhoa. Maren saa
hänet rakastamaan niitä jälleen, vaikeita, kylmiä käsiään.
”Selvä,
ruumiita. Tarkoitatko, että huhut olivat kaiken aikaa totta?”
”Tavallaan.”
”Miten sellaista voi tehdä
tavallaan?”
”En… en usko, että osaan
selittää. Mutta minä olen tehnyt menneisyydessäni kuvottavia,
rumia asioita, koska kuvittelin, että vain kuoleman tuoksu voi pitää
minut turvassa. Se oli ainoa asia, joka sai minut kokemaan jotakin
todellista.”
”Hyvä on. Ja nyt sinä ymmärrät,
miksi niin oli?”
”Uskoisin niin. Olen voinut ajatella
sitä enemmän, kun olen aivan eri tavalla läsnä itsessäni.”
Maren nyökkäilee. Ilmeestä ei voi
päätellä mitään, Ingon ei osaa vielä erottaa, miltä näyttää
anteeksianto, miltä tuomio. Hänelle selkeä on vain Marenin
aurinkohymy, joka polttaa kuumana reikiä hänen talveensa, sulattaa
kylmimmänkin jään. Maren vie kätensä Ingonin poskille, silittää
niitä hitaasti.
”Sinä olet minun”, Maren kuiskaa.
”Minä olen päättänyt naida sinut, enkä minä kanna harteillani
eilisen painoa. Mitä oletkaan tehnyt, ei kuulu sille miehelle, jonka
minä olen ottanut rinnalleni. Jos sinulle on tärkeää, että minä
tiedän, olen kiitollinen rehellisyydestäsi. Minulle sillä ei
kuitenkaan ole mitään merkitystä. Olen tehnyt valintani jo vuosia
sitten.”
”Oletko
varma? Nämä kädet…” Ingon ojentaa käsiään. ”Minä olen
likainen. En pelkästään siksi, mitä tein, vaan myös siksi, että
kuningas käytti minua suunnitelmiinsa. Kuningas, joka on nyt
suurissa ongelmissa.”
”Kuningas
olkoon minun puolestani niin ongelmissa kuin vain mahdollista.
Krielin nykyinen tilanne ei ole ollenkaan sinun vikasi. Rakkaani,
sinä olet etsinyt tietä takaisin itseesi kaikki nämä vuodet.
Kuinka sinä voisit olla
vastuussa jostakin, josta et ole tiennyt mitään?”
Kyyneleet valuvat poskille, Maren
silittää ne vasten ihoa. Nainen vie hänen silmälasinsa pois,
asettaa ne pöydälle heidän yläpuolelleen. Suudelma maistuu
suolalta. Maren kietoo kätensä tiukasti Ingonin ympärille eikä
odota, että mies vastaa kosketukseen kaiken sen jälkeen. Kun Ingon
puristaakin Marenin tiukasti itseään vasten, nainen ei saata olla
hymyilemättä.
”Yhtä
minä tahdon sinulta kysyä, ennen kuin otan sinut omakseni
avioliitossa.” Lämpö ei lähde Marenin äänestä, se vain
muuttaa muotoaan. Ingon säpsähtää.
”Kysy
vain.” Kunhan et mene pois.
”Hän – nainen, joka näki sinut
silloin, kun et itse siihen kyennyt… Mikä hänen nimensä on? Sinä
et ole koskaan kertonut minulle.”
”Lyra”, nimi putoaa Ingonin
huulilta, ”hänen nimensä oli Lyra.”
Maren nyökkää. Hymy säihkyy
silmissä saakka.
”Kiitos, Ingon. Se on kaunis nimi.
Emmekö kävisi hänen haudallaan joskus yhdessä?”
”Emme ikävä kyllä voi. Hän ei
näet ole siellä.”
Maren kallistaa päätään.
”Hän ei olisi koskaan halunnut
minun käyvän haudallaan. Tiedän sen. Hän ei ollut mitään niin
konkreettista, että hänet olisi voinut haudata.”
”Hän todella oli melkoinen nainen.”
”Niin hän oli.”
Ingon hymyilee Lyran muiston edessä.
Vaikka kuvilla on tapana sekoittua hänen ajatuksissaan, kuva
itkevästä Lyrasta ilmalaivan kannella ei ole vanhennut päivääkään.
Se on säilynyt hänen verkkokalvoillaan täydellisenä, hän ei ole
ehtinyt unohtaa ainuttakaan Lyran poskelle valunutta kyyneltä.
”Tiedätkö, Maren, minä uskon,
että hän sai rauhan ennen kuolemaansa.”
”Niinkö?”
”Hän sanoi, että minä ymmärtäisin
vielä. Nyt minä ymmärrän. Uskon, että hän kuoli suojellen
itseään. Sitä versiota, jonka hän kuvitteli jo unohtaneensa.
Minusta tuntuu, että sinä päivänä hän muisti, kuka on, eikä
halunnut elää niin pitkään, että olisi ehtinyt unohtaa. Hän
halusi kuolla omana itsenään.”
Ingon ei tiedä, millainen ilme hänen
kasvoillaan on, kun Maren katsoo häneen kuin kadulle eksyneeseen
koiraan. Hellyys lepää piirteissä, Maren kurottaa silittämään
jälleen Ingonin poskea.
”Hyvä, että vihdoin ymmärrät”,
Maren sanoo äänellä, josta Ingon tietää, ettei Maren voi koskaan
nähdä niin pitkälle kuin hän ja Lyra. Ingon hyväksyy sen, sillä
Maren ei ole samanlainen, Maren on oma taivaankappaleensa, oma
hehkuva aurinkonsa. Ingon ei tahtoisi naista minään muuna. Riittää,
että Marenin hymyillessä kaikki maailman valo laskeutuu tämän
kasvoille.
*
Huone tulvii iltapäivän auringossa,
kun raastava itku havahduttaa Ingonin odotuksestaan. Uuden elämän
ääni, voimakas huuto, joka toivottaa pienen ihmisen tervetulleeksi
kultaiseksi värjäytyneeseen maailmaan. Ingon hätkähtää ylös,
kävelee makuuhuoneeseen vapisevin askelin. Huuto on kuin laulu
odottavalle.
Marenin vaaleat hiukset ovat hien
otsalle liimaamat. Sänky tulvii verta, kätilö istuu tuolilla
sängyn vieressä. Marenin kasvot ovat uupuneet, mutta sylissä lepää
maailman suurin ihme. Ingon astelee aarteidensa luo, suukottaa
Marenia ohimolle, ojentaa vapisevia käsiään kohti lasta. Lapsi
huutaa, täyttää maailman laulullaan. Tyttö. Maren pitelee pientä
tyttöä. Ihmettä, jonka kaltaista Ingon ei ole kyennyt aiemmin
luomaan.
”Hän on sittenkin tyttö”, Ingon
hengähtää koskiessaan lapsensa poskeen. Pehmeä, kostea. Vasta
maailmaan saapunut. Huone tulvii valoa. ”Mikä hänen nimensä on?”
Maren katsoo Ingonia hymyillen
silmiin.
”Hänen nimensä on Lyra.”
Kyyneleet valuvat Ingonin poskille,
aurinko piirtää niihin valollaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti