Luku
2: Heidän vuokseen
Valo heijastuu veteen, halkoo tiensä
läpi sen kerrosten. Merenalaisen salin lattioilla läikehtii, kun
valo piirtää kuvioitaan veden kautta. Remi istuu pöydän päässä
ja katsoo hymyillen kaikkialta ympäröivää vettä, paksua lasia,
joka estää vettä täyttämästä huonetta.
”Remi!” heleä ääni herättää
Remin ajatuksistaan. Hän ponnahtaa ylös kohdaten vihreät silmät
ja punaisen, korkealle sidotun kiharapilven. ”Remi, sinun kirjeesi
on noteerattu Valierissa.”
Remi kallistaa päätään.
”Noteerattu? Lähettikö kontaktimme
kuninkaanlinnasta minkäänlaista viestiä takaisin?”
”Ei lähettänyt.”
”Selvä. Entä muut uutiset? Onko
Kallasista ja Colarista kuulunut mitään?”
Hiljaisuus.
”Lune, sinun täytyy kertoa minulle,
jos tiedät jotakin”, Remi sanoo hiljaa astuen lähemmäs toista
nuorta miestä.
”Kallasissa yksi meistä on jäänyt
kiinni.” Lunen katse kiertelee veden ja valon leikissä, välttelee
Remin intensiivisiä silmiä.
”Hyvä on”, Remi huokaa syvään,
”hyvä on. Me emme voi muuta kuin odottaa.”
”Sinä tiedät, mitä kiinni
jääneille käy”, Lune sanoo nielaisten. ”Lapsikuningatar
teloittaa heidät sekunneissa. Hän on aivan kuten veljensä.”
Remin silmät siristyvät vain
hetkeksi. Niin pieneksi, ettei Lune ehdi huomata. Lunen ei tarvitse
tietää mitään siitä, mitä Remi ajattelee tämän sanoista.
Kenenkään ei tarvitse. Tieto on pakko hajauttaa jopa omien kesken
aikoina, jolloin mihinkään tai kehenkään ei kykene luottamaan,
aikoina, joina henki on pelkkä hento kudelma.
”Kukaan ei ole kuten Endelion”,
Remi sanoo onnistuen pakottamaan naurua ääneensä. ”Jos yksi
meistä menehtyy, me tiedämme, että hän lähtee maailmasta
kertomatta meistä sanaakaan. Niin kapina toimii.”
Lune vetää tuolin alleen sanaakaan
sanomatta. Valo leikkii yhä lattiassa, huoneessa ovat vain he kaksi.
Hiljaisuus laskeutuu harsoksi harteille. Remi tietää sanoneensa
jotakin, johon Lune ei voi yhtyä, jotakin, jota Lune ei kykene
ymmärtämään.
Remi on aikeissa avata suunsa, puhua
suunnitelmiaan auki, kertoa ne Lunelle vielä miehen istuessa hänen
vierellään. Lunen vihreissä silmissä kiiltää, tämä vie sormen
suulleen. Muuta ei tarvita. Remi vaikenee, katsoo Lunen pohjattoman
vihreitä silmiä, jotka ovat kuin linnan puutarhan puut, kuin
salainen paikka, jonne hän palasi yhä vain uudelleen.
”Minä tiedän, että meidän täytyy
puhua käytännön seikat läpi myöhemmin”, Lune huokaisee
pyyhkien oranssin suortuvan pois kasvoiltaan. ”Voisitko hetken,
aivan pienen hetken vain olla minulle tässä. Tässä vain.”
Remi vilkaisee taakseen, lasin takana
vellovaan veteen. Sen takana odottavaan maailmaan, joka ei ole vielä
valmis. Kello käy alituisesti, kapina ei hengitä, jos Remi ei ole
antamassa sille suuntaa.
”Hetkeksi vain”, Remi heltyy.
”Mitä sinulla on sydämelläsi?”
Lune huokaisee jälleen.
”Minä olen huolissani sinusta.”
Remin silmät suurenevat, pää
kallistuu kuin linnulla.
”Minusta?” Remi heilauttaa
kättään. ”Meillä on suurempiakin murheita.”
”Ei, Remi, kuuntele minua nyt.”
Lunen äänessä on voimakkuutta, jota Remi ei ole kuullut aikoihin.
Edellisestä kerrasta on miltei kolme vuotta. Remi muistaa, kuinka
Lune vakuutti tahtovansa mukaan kapinaan samaisessa veden
ympäröimässä salissa.
”Sinun ja Endelionin taistelusta on
neljä vuotta, ja sinä olet…” Lune nielaisee. ”Sinä olet
hyvin, hyvin väsynyt. Et kenties näe sitä itse, mutta sinä et voi
hyvin. Remi. Katso minua silmiin.”
Remi räpyttelee tummia ripsiään,
hymyilee, pitää hymyn kasvoillaan kuin naamion.
”Aina joskus minä ajattelen, että
sinun pitäisi –”
”Minä en ehdi pitää taukoa.
Kaduilla odottavat mustalla merkityt rämpivät liassa ja häpeässä.
Endelionin valkoinen maailma sen kuin käy mielipuolisemmaksi. Minä
en voi levätä, Lune. En vain voi.”
Remi nousee ylös jättäen Lunen
tuijottamaan peräänsä kuin jonkun, jolla ei olisi lainkaan
sanavaltaa, lainkaan ymmärrystä.
”Remi. Minä olen tosissani.”
”Niin minäkin. Sitten, kun tiedät,
millaista on elää mustalla merkittynä tuolla”, Remi nyökkää
ikkunaan päin, ”voit kertoa minulle, kuinka paljon lepoa
tarvitaan. Nyt, suo anteeksi, ruusut eivät odota.”
Vedestä heijastuva valo piirtää
Lunen kasvoille kuvioita. Miehen silmät ovat lohduttomat, mutta
vailla ymmärrystä. Remi kävelee portaat ylös yläkerran tiloihin,
pitää seinästä kiinni, kun päässä alkaa jyskyttää.
Ruusut eivät odota. Ruusut,
hänen lupauksensa käännettynä sen toista päätä vastaan.
Kapina, jonka piikit iskisivät Endelionia tämän poimimasta
ruususta. Vuosikausia
odottanut oikeus. Valkean ylivallan kukistaminen sillä, mitä
Remillä on ja tulisi olemaan. Toiveiden ja tavoitteiden paino on
levännyt Remin harteilla jo neljä pitkää vuotta.
”Lune on oikeassa”, kuuluu ääni
yläkerran ympyräikkunalta. Remi hätkähtää, käsi painuu
veitselle vanhasta tottumuksesta. Nainen ikkunalla on kuitenkin hänen
tuttunsa, ei kukaan, joka uhkaisi häntä ja hänen ruusujaan. Vanha
nainen laskeutuu alas ikkunalaudalta kuin nuori tyttönen, lämmin
hymy kasvoillaan.
Nainen painaa Remin itseään vasten,
rutistaa kuin omaa lastaan.
”Meidän pitää keskustella
suurista linjoista koskien Kallasissa kiinni jäänyttä miestä”,
Remi sivuuttaa naisen sanat.
”Remi.” Ääni todella on kuin
äidin.
”Aílis. Minä jaksan kyllä.”
”En minä siitä huolehdikaan.”
Naisen ääni on syvä joki, tumma, pohjaton, silti virtaukseltaan
lempeä. ”Huolehdin enemmän siitä, mitä toivomaton julkisuus
tekee ruusuille. Meistä kuiskitaan jo kaduilla. Meidät on nähty.”
”Sinun täytyy kertoa minulle, miltä
siellä näyttää. Mitä meistä puhutaan. Kaduilla. Ulkona.
Tiedäthän, etten ole näyttänyt kasvojani missään liki vuoteen.”
Aílis irrottaa otteensa ja katsoo
Remiä syvälle silmiin.
”Sinun nimesi lausutaan mustien
keskuudessa toivoa äänessä”, Aílis sanoo hitaasti. ”He eivät
tiedä, että kapinan takana olet sinä, mutta he uskaltavat toivoa
sitä. Riittääkö se sinulle?”
”Riittääkö?” Remi kurtistaa
kulmiaan. ”Minä teen tämän heidän vuokseen. Niiden, jotka
kuiskivat nimeäni ajatellen, että olen heidän ainoa toivonsa.”
”Mustalla merkityt ovat varovaisia
sen suhteen, kenen seurassa toistelevat nimeäsi. Kenen seurassa
puhuvat ruusuista.”
”Endelion on tehnyt kaikkensa
estääkseen mustien nousun. Hän pitää meitä aitona uhkana.”
”Ja silti hän jätti sinut eloon.”
Aílis sulkee hetkeksi silmänsä.
Remi lukee naisen kasvoilta kaiken sen, jota ei ole vuosiin
tavoittanut. Ymmärryksen, väsymyksen. Kaduilla kasvaneen naisen
tiedon siitä, että jos ruusut eivät puhkea kukkaan, jos kapina ei
toteudu, yhä uudet sukupolvet saavat kasvattaa itsensä kuten
hänkin. Remi näkee kivun, jota Aílis on kantanut. Saman kivun ja
pelon, jossa hän on kulkenut edelliset neljä vuotta. Jokaisen
hetken, jonka Endelion hänelle antoi jättämällä hänet henkiin,
hän on kulkenut pelossa, kylväen ruusujen siemeniä kaikkialle,
jonne on peloltaan kyennyt.
”Endelion jätti sinut eloon
syystä”, Aílis sanoo. ”Hänen kaltaisellaan miehellä on aina
syy teoilleen.”
Remi ei katso enää Aílisin silmiin.
Hän näkee ainoastaan Endelionin, tämän kädet ihollaan, tämän
hymyilevän suun, kun he lupasivat toisilleen, että hajottaisivat
systeemin, sallisivat ruusujen kasvaa sen tilalle.
”Toistaiseksi Endelionin syitä
tärkeämpää on miettiä, kuinka me toimimme siten, että pysymme
samalla riittävän salassa, mutta riittävän näkyvillä.”
Aílis siristää silmiään.
”Sinä aiot siis yhä pysyä
ensimmäisessä suunnitelmassasi.”
Remi nyökkää.
”Ensimmäinen kohteemme on Kallas.”
”Eikö sinne hyökkääminen olisi
hieman riskialtista nyt, kun omamme on jäänyt siellä kiinni?”
”Juuri siksi”, Remi sanoo
virnistäen. ”He ovat varuillaan. Joskus iskeminen juuri sinne,
mikä tuntuu liian ilmeiseltä, on paras vaihtoehto.”
”Onko taisteluyksikkömme riittävän
koulutettu?”
”Siitä ei koskaan tule riittävän
koulutettua”, Remi huokaa. ”Neljä vuotta on kulunut enemmän
ruusujen organisointiin kuin kenenkään kouluttamiseen. Se on
valitettava totuus, jonka kanssa joudumme elämään. Vaikka
tavoitteemme on toimia mahdollisimman väkivallattomasti, on turhaa
kuvitella, että vältymme uhreilta.”
Remi astelee takaisin portaikkoon,
aikeissaan palata Lunen luo, pyytää anteeksi kovaa katsettaan,
empatiasta riisuttuja sanojaan.
”Aílis, tekisitkö minulle
palveluksen ja kokoisit taisteluyksikön paikalle huomisaamuun
mennessä? Tarvitsen heidät kaikki tänne, mutta huomaamattomasti.”
On Aílisin vuoro nyökätä.
”Hyvä on. Toimin nopeasti. Onko
muuta?”
Remi on hetken hiljaa, kohtaa vanhan
naisen vakaan olemuksen, tämän sisällä kytevän palon taistella
kaikkien niiden puolesta, joita on vuosisatojen ajan poljettu
syvemmälle pimeään. Remi tahtoisi sanoa paljon. Kysyä kaikesta,
pyytää Aílisin tukea ja neuvoja, ymmärtävää olkapäätä. Hän
ei kuitenkaan tee niin. Jos hän päästää itsensä hetkeksikin
irti, hän ei enää nouse ylös.
”Kerro minulle, miten he voivat”,
Remi kuiskaa varovasti. ”Mustalla merkityt.”
”Voin puhua vain yhden saaren
puolesta”, Aílis huokaa, ”Colarista, Kallasista ja Valierista
saat kysyä niiltä ruusuilta, jotka toimivat niiden
vaikutuspiirissä.”
Remi tyytyy nyökkäämään.
”Alissandran saari voi huonommin
kuin minun nuoruudessani. Valkoinen valta ei enää harrasta julkisia
nöyryytyksiä ja mustalla merkittyjen massateloituksia, mutta sorto
elää yhä. Se on vain ottanut uusia muotoja.”
Remi nyökkää uudelleen, muistelee
jokaista hetkeä, jonka on viettänyt pimeässä, yrittänyt elättää
itsensä näpistelyllä ja suhteilla. Mitä tahansa, jotta kenenkään
ei tarvitse tietää hänen olevan Remi Lorian, mustan puolen valittu
lapsi, joka jätettiin vasten perinteitä henkiin. Mitä tahansa,
jotta hän saisi pitää henkensä ja nimensä edes illan pisimmissä
varjoissa.
”Sinä tiedät, että kielto
merkkien etsimisestä on vain nimellinen”, Aílis sanoo tummalla
äänellä. ”Valkoiset harrastavat sitä edelleen. Vetävät
kauluksia alas, kiskovat hihoja, paljastavat mustat merkit ja ajavat
ihmiset ikuiseen pakoiluun.”
”Minä tiedän”, Remi nielaisee.
”Kiitos, Aílis.”
Ruusujen johtajan, kapinan keulakuvan
katse kertoo, ettei hän tahdo kuulla enempää. Hän tietää jo
valmiiksi.
”Minun tarvitsee aina välillä
kuulla se joltakin. Se, minkä takia minä teen tämän kaiken.
Kestän jokaisen pimeän tunnin, jokaisen kaatuvan suunnitelman, kun
muistan, millaista heidän elämänsä on. Nyt, kun en enää itse
elä siellä.”
Aílis nyökkää. Hänen silmänsä
ovat yhä lempeät, mutta katse ei ole kutsuva. Vanha nainen kääntyy
ympäri toteuttamaan saamaansa tehtävää, jättää Remin yksin
portaikkoon.
Suuren salin ikkunat heijastavat yhä
valon veden läpi lattiaan. Lune istuu pitkän pöydän päässä
kirjoittamassa muistiinpanoja. Remi tietää miehen pitävän kirjaa
hänen puolestaan. Hän astelee Lunen vierelle, painaa päänsä
tämän olalle. Ottaa takaisin sen hetken, jonka hetki sitten
onnistui hajottamaan.
He eivät tarvitse sanoja. Remi tietää
Lunen ymmärtävän. Hän hyväksyy Lunen huolen, ottaa sen
sellaisena kuin se on. Lune jatkaa kirjoittamista, Remi vain nojaa
hetken, antaa valon leikkiä lattiassa. Hetki kristallisoituu, on
kuin maailma antaisi Remin hetkeksi levähtää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti