Luku 48: Kruunuton
Kuusi vuotta Remin kuoleman jälkeen
”Teidän korkeutenne.”
Sanat kaikuvat salissa, Endelion
nousee valtaistuimeltaan vastaanottamaan saapuvan viestin. Askeleet
liittyvät kaiun kuoroon, koko suuri sali kaikuu kuin nauraisi
Endelionille. Valkoisiin pukeutunut mies kumartaa, mutta kumarrus ei
saa kuningasta tuntemaan mitään.
”Teidän korkeutenne, tuon eteenne
viestin Colarista”, mies ilmoittaa.
Endelionin ruumis jännittyy, jokainen
raaja on valmis vastaanottamaan uutiset ja iskemään ne alas.
”Uudelleenrakennuksen yhteydessä on
herännyt paljon huolta Krielin yläpuolisesta kaupungista. Se
herättää hurjasti kysymyksiä krieliläisten tulevaisuudesta.
Kansa on yhä levotonta. Pitäisikö heille kertoa?”
”Kenellekään ei kerrota mitään!”
Endelionin huuto liittyy kaiun sointiin, Endelion säikähtää omaa
ääntänsä. ”En tahdo ketään metallikuuhun sen jälkeen,
millaisen mellakan ihmiset nostivat Remin kuolemasta. Kriel ei ole
valmis sellaisiin muutoksiin. Minä ja imperiumini odotamme.”
”Aiotteko todella käyttää Krielin
varoja Colarin korjauttamiseen, vaikka ette aio jäädä tänne?”
”Se ei kuulu kenellekään muulle
kuin minulle. Minä olen tämän maan hallitsija ja minä päätän
sellaisista linjauksista. Colarin korjauttaminen on pieni hinta
rauhanomaisesta kansasta. Päähän potkitut ihmiset eivät
kyseenalaista motiiveitani. Minä tahdon vain, että he ovat hiljaa
eivätkä käänny minua vastaan. Jos takaan rauhan rahoittamalla
yhden pahaisen saaren korjaukset, teen sen ilomielin.”
Valkopukuinen mies nyökkää.
”Onko muuta?”
”Ei, teidän korkeutenne.”
”Eikö mitään? Ei yhtään
mitään?”
Mies huokaa syvään, yrittää kaikin
keinoin peitellä kyllästymisensä. Endelion näkee sen, Endelion
näkee kaiken, hän ei koskaan lepää. Hänen alati valvovat
silmänsä näkevät jokaisen yrityksen, jokaisen petoksen, jokaisen
väsyneen huokauksen.
”Ei yhtään mitään, teidän
korkeutenne. Voin vakuuttaa teille, että sepittämänne tarina
kapinallisten pommista Colarissa on tehonnut ihmisiin. Sankarin
maineenne on valkoisten silmissä täysin ehjä.”
”Valkoisten? En minä valkoisista
huolehdikaan! Entä laitapuoli? Oletko nähnyt mitään epätavallista
liikehdintää?”
”Kapina on kuollut. Minkäänlaista
merkkiä ruusuista ei ole näkynyt yli kuuteen vuoteen, teidän
korkeutenne. Kapina kukistui Remin mukana, aivan kuten halusittekin.
Ruusut eivät voineet jatkaa ilman johtajaansa. Heistä ei ole enää
harmia teidän suunnitelmillenne. Voitte olla luottavaisin mielin,
mitään uutta ei ole kuulunut.”
Endelionin ohimolla tykyttää.
Mahdotonta. Ruusut ovat hänen ja Remin lapsuudessaan kylvämiä, ne
eivät koskaan kuihdu, vaikka ne repisi juurineen maasta. Endelionin
sydän hakkaa, hän joutuu keskittymään, että kiihtymys ei vie
häneltä jalkoja alta. Pelkoon voi hautautua, jos sille antaa
vallan.
”Entä tavalliset mustat? Kyllähän
heitäkin on.” Endelionin ääni kohoaa joka sanalla korkeammaksi.
”Mitään poikkeavaa liikehdintää
ei ole havaittu, teidän korkeutenne. Te saisitte tietää
ensimmäisenä, jos jotakin epätavallista löydettäisiin.”
”Entä sisareni? Onko hänestä
näkynyt vilaustakaan?”
”Uskokaa minua, kuninkaani, teille
olisi kyllä kerrottu. Lilikasta ei ole tehty lainkaan
näköhavaintoja.”
Endelion heilauttaa rannettaan
miehelle merkiksi mennä. Hän ei kestä nähdä ketään sellaista,
johon ei voi luottaa. Kukaan hänen hovissaan ei ole osoittautunut
turvalliseksi. Ketään ei voi katsoa silmiin näkemättä niiden
pohjalla uhkaa. Kuka vaan voi pettää hänet, paljastaa mustan
merkkinsä pahimmalla hetkellä. Endelionin silmät kiertelevät
salin jokaista nurkkaa hänen astellessaan sen päästä päähän.
Hän kulkee ripein askelin portaikkoon, sivelee seiniä, odottaa
niiden kertovan hänelle jotakin. Endelion ei pysähdy ennen kuin on
saavuttanut oman huoneensa.
Huone lepää hämärässä, aamu ei
ole vielä valjennut. Endelion ei ole nukkunut silmäystäkään, hän
on istunut salissaan katsomassa, kuinka yö kiertelee sen nurkkia ja
kuiskii hänelle. Linna ei nuku koskaan. Hän istuu vartiossa ja
odottaa jotakin saapuvaksi. Mitä tahansa. Ketä tahansa.
Parveke paljastaa puutarhan
alapuolellaan, useat parvekkeet muilla kerroksilla. On niin paljon
ovia avattavaksi. Endelion kääntää katseensa puutarhaan, josta
talvi on saanut otteen. Kinokset peittävät kaiken alleen, muutama
sinnikäs pensas pilkistää lumen alta. Kaiken sen takana, paikassa,
jonne vain Endelion ja Lilika osaavat, lepää hän, josta Endelionin
sydän laulaa aamuin ja illoin. Valkea lumi peittää Remin haudan.
Mikä häpeä.
Endelion ei siedä katsoa puutarhaa
pitempään. Hän kääntyy ennen kuin se aloittaa kuiskinnan. Sillä
on menneisyyden ääni. Endelion kävelee peilinsä eteen, tuijottaa
sen esittämää kuvajaista kuin vierasta. Kauttaaltaan valkoinen,
mutta ei kuten lumi, vaan kuten kuningas, joka on kantanut
erityisyyttään kruununa otsallaan. Kun se on vihdoin alkanut
halkeilla, hän ei näe enää muuta kuin miehen, joka on täydellisen
puhdas, piirteiltään kaunis, mutta ei silti kukaan.
Kädet puristuvat nyrkkiin. Älä
naura minulle. Älä naura minulle. Peilikuva vain tuijottaa
takaisin, Endelion paiskaa nyrkkinsä sitä vasten. Lasi hajoaa
nurkasta, sirpaleet jäävät kiinni rystysiin. Endelion repii ne
irti avaten verelle purot juosta.
”Kapina on kuollut! Kapina on
kuollut! Kapina on kuollut!” Endelion huutaa säröille
kuvajaisessa.
Niin on hänkin, peili
kihertää takaisin.
Endelion
kavahtaa kauemmas, jättää hajonneen peilin paikalleen. Hän
perääntyy aivan liki seinää, kaapin ja sänkynsä väliin,
ahtaaseen tilaan, jossa hän mahtuu käpertymään itseensä.
Endelion
painaa pään polviinsa, heijaa koko kehoaan. Vapina lähtee
käsivarsista eikä pääty koskaan.
”Remi.”
Endelion saa hädin tuskin hengitettyä. ”Lyra. Solas. Äiti. Kuka
vaan.”
Hiljaisuus iskeytyy vasten kasvoja,
Endelion painautuu likemmäs seinää.
”Remi… ole niin kiltti…”
Hiljaisuudella ei ole ystävällisiä
piirteitä. Se ei kumarru silittämään Endelionin selkää, kun hän
painuu itseensä ja huutaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti