Luku
5: Kylväjä
Aurinko on kohonnut Krielin ylle,
mutta pysyttelee pilvien takana kuin olisi nuori tyttö, joka ei
uskalla katsoa uusia tuttavuuksia suoraan silmiin. Remin sali on
täynnä ihmisiä. Vedenalainen rakennus on täyttynyt pitkin yötä,
Aílis toteutti tehtävänsä ja kutsui ryhmän paikalle. Remi seisoo
pöydän päässä, Lune istuu hänen toisella puolellaan piirtäen
kuvioita vihkoonsa. Viiva sille, joka tuli, kaksi sille, joka ei
kyennyt.
”Kiitoksia kaikille, jotka ovat
päässeet paikalle”, Remi sanoo nyökäten seuralaisilleen.
Pöytäseurue hiljenee. Osa tuijottaa käsiään, osa kohtaa Remin
katseen suoraan. ”Te olette varmasti aavistaneet, miksi kokosin
teidät koolle juuri nyt.”
Hiljaisuus kiertelee pöytää,
jännitys on laskeutunut.
”Meidän on tullut aika toteuttaa
ensimmäinen konkreettinen hyökkäys.”
Remi pyytää ensin raporttia
kuulustelijoiltaan, niiltä, jotka ovat kiertäneet Krielin saarilla
etsien tietoa taloudellisen tilanteen muuttumisesta, mustien ja
valkoisten maantieteellisestä jakautumisesta ja Endelionin
aseellisesta valmistautumisesta. Tarkkoja yksityiskohtia ja suuria
linjoja. Ruusut ovat valmistautuneet kaikkeen.
Remin tumma pää nyökkäilee
uutisille. Käsi napsuttaa nopeasti pöytää, kunnes Lune pysäyttää
sen lempeällä eleellä. Remi ei sano siitä mitään.
”Raporttinne vahvistavat käsitystäni
siitä, että Kallasiin on iskettävä ensin. Otamme haltuumme
Kallasin kuuluisan torin.”
”Entä aseet? Varastomme –”
”Aseisiin erikoistuneet jäsenemme
ovat suunnitelleet ja minimoineet käyttämämme väkivallan jo
ennalta. Ne teistä, jotka ovat käyneet fyysistä taistelustrategiaa
kanssani läpi, tietävät, että ruusut eivät ole väkivaltainen
kapina. Me emme pyri herättämään Endelionin huomiota tappamalla
ja satuttamalla.”
Hiljaisuus iskee jälleen päin
kasvoja. Enää se ei lepää, se on kääntänyt katseensa Remiin ja
päättänyt hyökätä suoraan. Mitä pitempään hänen omansa ovat
hiljaa, sitä suuremmaksi se kasvaa, sitä enemmän se saa kulmia,
joita siinä ei aiemmin ollut. Hiljaisuus on aseista pahin.
”Miten me saamme valkoisten huomion,
ellemme tapa jotakuta?” kysyy yksi niistä, jotka eivät ole
voineet näyttää kasvojaan aikoihin kokoontumissalilla. Väsyneet
kasvot, haavoja käsissä.
”Me laskemme viittamme. Annamme
ruusujen kasvaa”, Remi sanoo onnistuen jo hymyilemään. Hän
nyökkää Lunelle vieressään.
”Osa ruusuista paljastaa kasvonsa –
sellaiset ihmiset, joiden kukaan mustalla merkityistä ei uneksisi
olevan yksi heistä. Siten he ymmärtävät, että menestyneet,
luotetutkin ihmiset voivat olla mustalla merkittyjä. Se antaa heille
toivoa”, Lune jatkaa.
Väsyneet kasvot vääntyvät
irvistykseen.
”Sehän estää heitä elämästä
normaalia elämää!” kysyjä huudahtaa.
Remi laskee molemmat kätensä pöydän
lasipinnalle.
”Onko tämä normaalia elämää?”
Hiljaisuus hakkaa tajunnassa, edes
kysyjä ei sano mitään. Remi kuljettaa katsettaan pitkin salia,
tekee selväksi, että kaikki, mitä hän katsellaan koskettaa, on
olemassa vain olosuhteiden pakosta. Kukaan taisteluryhmästä ei istu
pöydän ääressä siksi, että tahtoisi, vaan siksi, että heidän
on pakko.
”Tiedän, että moni teistä ei ole
ollut paikalla, kun iskun yksityiskohdista keskusteltiin”, Remi
huokaa. ”Se on tosiseikka, jolle emme voi mitään. Meidän on
kokoonnuttava hajanaisesti.”
Remi pitää pitkän tauon, hengittää
syvään.
”Se, että osa meistä paljastaa
kasvonsa juuri Kallasissa, synnyttää kansassa toivotun reaktion. Ne
mustat, joiden perheet ja läheiset ovat kuolleet Kallasin
joukkosurmassa, tietävät, keitä te olette. Poljetut kuulevat
teidät. He heijastavat toivonsa teidän kasvoiltaan.”
Remi kertaa linjaukset, jakaa ihmisiä
ryhmiin. Tarvittaisiin niin karttoja, reittien suunnittelua kuin
toimintasuunnitelman hiomistakin. Kun Remi on puhunut loppuun, hän
taputtaa käsiään yhteen ja antaa joukon hajaantua. Kaikki eivät
voi poistua rakennuksesta samaan aikaan, mikään ei kiinnitä
valkoisten huomiota niin suuresti kuin samaan paikkaan
ryhmittäytyneet joukkiot.
”Te tiedätte, mitä tehdä ennen
kuin iskemme ensimmäistä kertaa kahden auringonnousun kuluttua”,
Remi sanoo. ”Meitä ei voi kitkeä. Meitä ei voi hiljentää.
Ruusujen siemenet on jo kertaalleen kylvetty, emmekä me suostu enää
vaikenemaan. Me huudamme koko olemuksellamme niin kauan, että
Endelion kääntää katseensa meihin.”
Ihmiset kohottavat kätensä ylös ja
huutavat vailla pelkoa. Tilaa ympäröivä vesi vaimentaa äänet,
yhdetkään valkealla merkityt korvat eivät kuule heidän raivoaan,
heidän tulen lailla leimuavaa toivoaan. Huuto jatkuu aikansa,
täyttää kaiken uudella tahdolla. Kun Remi poistuu Lune kannoillaan
pöydän ääreltä, vain yksi jalkapari seuraa häntä.
Väsyneet kasvot, paljaat jalat.
Harmaa viitta peittämässä käsivarteen piirtynyttä mustaa
kuviota. Nuori nainen, sama, joka jo kertaalleen avasi suunsa
kyseenalaistaakseen. Lianna nimeltään. Remi tuijottaa naista
muistamatta, kenen mukana tämä tuli kapinaan, mitä kautta hän
joutui arvioimaan tämän sopivuuden ja luotettavuuden. Maailmassa,
jossa kehenkään ei voi luottaa, jokainen katse on tikari.
”No?”
”Miksi hän ei paljasta
itseään Kallasissa?” Lianna kysyy nyökäten Luneen päin.
”Hänellä tässä olisi nimeä paljastettavaksi. Lune Casten,
Alissandran saarenvartijan poika. Valkoinen.” Nainen sylkee
sanoja kuin ne polttaisivat hänen suutaan. ”Hänellä on suuri
nimi menetettäväksi. Ajattele, kuinka uhatuksi valkoinen maailma
tuntisi itsensä, jos Castenin nimi tahrattaisiin.”
Remi tuijottaa Liannaa kuin tämä
olisi paljastunut petturiksi, kuin tämä olisi joku, johon hän ei
olisi koskaan päättänyt luottaa.
”On Lunen ansiota, että me saamme
nykyään kokoontua salissa emmekä kaduilla”, Remi sanoo lausuen
jokaisen sanan huolella. ”Jos hän paljastuisi, tämä sali
kaikkine salaisuuksinemme paljastuisi sen myötä. Meillä ei
yksinkertaisesti ole varaa sellaiseen.”
Remi tietää katseiden seuraavan
häntä, kun hän kääntää selkänsä.
”Vai etkö vain tahdo suosikillesi
käyvän mitään?”
Remi pysähtyy neljännelle
rappuselle. Hän vetää syvään henkeä, sulkee silmänsä. Viha ei
saa valtaa hänen kasvoistaan, kun hän kääntyy hymyilemään
Liannalle.
”Älä huoli, minä olen
laskelmoinut kaiken. Tämä on pelkkää priorisointia.” Sanojen
tiputtua huulilta Remi kääntyy kannoillaan eikä käänny
katsomaan, jääkö Lianna tuijottamaan häntä tai lähteekö Lune
hänen peräänsä. Hän vain kävelee pois tilanteesta, vetää
hupun päähänsä ja kulkee kaikki rappuset aina maan pinnalle
saakka.
Vasta lempeän merituulen pyyhkiessä
Remin kasvoja hän huomaa Lunen seisovan rinnallaan. Hän yrittää
antaa ystävälleen varoittavan katseen, kertoa, ettei tämän
kannata seurata, mutta Lune vain seisoo pyytäen ilmeellään kaikkea
sitä, jota Remi ei ole koskaan osannut antaa.
”Mitä hän tarkoitti? Et kai sinä…”
Lunen ääni hukkuu tuulen korvia vihmovaan lauluun.
”Katkeruus omiemme joukossa on
lisääntynyt”, Remi huokaisee. ”Anteeksi, Lune, mutta minun
täytyy mennä hoitamaan eräs tärkeä tapaaminen.”
”Tärkeä tapaaminen? Sinä et ole
puhunut sellaisesta mitään. Entä toimintaryhmät? Suunnitelmat?
Entä se, mitä juuri tapahtui?” Lunen ilme on kuin lyödyllä
lapsella.
Remi huokaisee syvään, pitää
kättään hetken Lunen olkapäällä. Sitten hän hymyilee ja sanoo:
”On parempi, jos et tulisi tällä kertaa mukaan.”
Lune näkee vain Remin hulmuavan
viitan, kun Remi kohoaa tikkaita ylös, kapuaa sillan alle
piilotettua tietä kaupungille. Kukaan Alissandrassa tuskin osaisi
reittiä, vedenalainen sali on täydellisen piilossa niiltä, joiden
korvat eivät ole koskaan kuulleet siitä. Remi vetää hupun
syvemmälle päähänsä, peittää kasvonsa ja kohtaa maailman, jota
on pakoillut jo jonkin aikaa. Tummine vaatteineen ja painettuine
päineen hän sulautuu Alissandran kadunkuvaan. Kapeat kadut
piilottavat Remin epätoivotuilta katseilta, kaikilta niiltä, jotka
tunnistaisivat hänet missä vain ja antaisivat hänet Endelionille
yhdestä hopealantista.
Ihmisten sanoja päässään toistaen
Remi kulkee pitkin katuja, pitäen kiirettä vain sen verran, ettei
herätä huomiota. Liannan sanat eivät salli itsensä unohtuvan.
Ajattelevatko hänen kapinallisensa hänen suosivan toisia toisten
yli? Onko ruusujen sisällä muodostelmia, joita Remin on jo
mahdotonta purkaa? Kaikki viat ja ongelmakohdat ylös kirjanneena
Remi ei ole tullut ajatelleeksi, että hänen omat hymynsä ja
eleensä voivat antaa kenelle tahansa ruusulle syyn vihata häntä.
Lune ei ole kenenkään
yläpuolella, Remi sanoo
itselleen, mutta sanoissa ei ole pontta, ne eivät kanna pitkälle.
Kun Remi löytää oikean kadun, oikeat alas vievät portaat, hän
painaa päänsä uudelleen ja kulkee portaat alas kenenkään
huomaamatta. Ovi on aina auki, aina häntä varten valmiina.
Huoneiston ummehtuneisuus iskee Remiä
vasten kasvoja, ilma on paksua ja vaikeaa hengittää. Seinät ovat
täynnä sotkuisia kuvia, nurkan kelmeä lamppu värisee. Nuhjuisella
sohvalla istuu nainen, jonka mustat hiukset ovat harventuneet, mutta
eivät harmaantuneet lainkaan. Posket ovat painuneet entistä
pahemmin lommolle, väsyneisyys huutaa itseään julki kireissä,
kalpeissa kasvoissa.
”Äiti”, Remi kuiskaa.
Nainen nostaa päätään, tumppaa
savukkeensa suoraan sohvan kylkeen. Mustien jälkien joukkoon ilmesty
yksi uusi. Naisen kasvot vääntyvät uupuneeseen hymyyn, joka ei
ylety silmiin asti.
”Remi… rakkaani…” Naurahdus
muistuttaa enemmän korahdusta. ”Sinä tulit katsomaan minua.”
Remi
astuu lähemmäs, välttelee maton tahroja. Nainen osoittaa
kulahtaneen punaista samettituolia, mutta Remi pudistaa vaisusti
hymyillen päätään. Vuodet eivät ole kohdelleet hänen äitiään
lämmöllä, ne ovat jättäneet merkkinsä vahamaiseen ihoon. Eikä
äiti ole edes vanha, Remi
ajattelee kauhulla.
”Kauanko siitä on? Milloin sinä…”
”Olen käynyt täällä viimeksi yli
kuukausi sitten”, Remi tunnustaa. ”Anteeksi. Minä olen pitänyt
matalaa profiilia. Kuinka sinä jaksat? Kuinka… tuolla jaksetaan?”
Remi nyökkää ulko-ovea kohti. Äiti ymmärtää vihjauksen.
”Etkö kävisi itse katsomassa?
Muistelemassa… menneitä vuosia.”
”Äiti, minä en voi mennä
kaduille. Minut on etsintäkuulutettu kaikkialla Krielissä, etkö
muista? Se, että minut on häädetty Alissandraan saakka, ei
tarkoita, että olisin koskaan turvassa.”
”Niin, niin, tosiaan.” Nainen
pudistaa päätään kuin itselleen. ”Niinhän se menikin.”
Remin
katse kiertää asunnossa. Vanhoja sanomalehtiä, metalliesineitä,
jokunen kiillotettu koru. Hänen äitinsä aarteet. Milloin
keneltäkin saadut korut, jotka äiti sanoi aina myyvänsä, jotta
saisi ostettua Remille
paremmin kasvot peittävän viitan. Hymynkare löytää tiensä Remin
kasvoille hänen ajatellessaan sitä.
”Kuinka sinun kapinasi edistyy,
poikani?” Äidin silmät ovat yllättäen kirkkaat ja katsovat
suoraan Remiin. Remi hätkähtää tahtomattaan.
”Minä hyökkään Kallasiin.”
”Kallasiin? Kaikista saarista juuri
Kallasiin?” Äidin ilme terävöityy, sisälle syttyy valo, joka on
suurimman osan ajasta sammuksissa. Sama valo, joka syttyi taistelun
aikaan, joka ajoi naisen rikkomaan sääntöjä ja miltei tappamaan
poikansa vastustajan. Muistot vyöryvät Remin tajuntaan kerralla,
hän ei osaa ravistaa niitä pois.
”Minä valitsin Kallasin, koska sen
asukkaat ymmärtävät, minkä vuoksi ruusut ovat olemassa.”
Nyökkäys. Äiti ymmärtää
sittenkin.
”Joukkosurman traumatisoima
sukupolvi on valmis ottamaan meidät vastaan pelastajinaan”, Remi
jatkaa. ”Ne, joiden sukulaiset Endelionia edeltäneet valkeat
hallitsijat ovat tappaneet, tietävät, minkä vuoksi taistelemme.
Tai ne, jotka ovat itse selvinneet joukkosurmasta.”
”Sinä haluat varmistaa, että
mitään sellaista ei enää satu.” Äiti nyökkää. ”Ymmärrän.”
”Minunkin joukoissani on niitä,
joiden vanhemmat ovat saaneet surmansa Kallasissa.”
”He eivät ole ainoita mustalla
merkittyjä, jotka ovat joutuneet kärsimään.”
”Eivät olekaan, mutta heidän
kärsimyksensä on kaikkien tiedossa.”
Äidin sormet ovat kuin ohuet
puunoksat naputellessaan sohvan kylkeä. Remin sisin täyttyy
hellyydestä ja syyllisyydestä, kun hän näkee, kuinka pieneksi
hänen äitinsä on käynyt. Pelkkä varjo. Remin on pakko pitää
kiinni tuolin selkämyksestä, jotta ei katoa tunteeseensa.
”Milloin
te hyökkäätte? Miten te
hyökkäätte?” Äidin ääni kohoaa, tämä ei kykene enää
peittämään sisällään vellovaa kuohua. Remi näkee katseesta,
että hän puhuu nyt samalle äidille, joka oli valmis ampumaan
Endelionin hengiltä pelastaakseen poikansa. Samalle äidille, joka
synnytti vasten tahtoaan pojan, joka syntyikin valittuna.
”Äiti…” Remin ääni miltei
murtuu. ”Minä en voi kertoa sitä sinulle. Sinä tiedät, miksi.”
On jo liikaa, että äiti tietää
hänen menevän Kallasiin. Äiti on kenties fyysisesti harmiton,
mutta yhä kykenevä puhumaan. Maniassaan tämä saattaisi tehdä
mitä tahansa, siitäkin huolimatta, että tämän ei karkoituksensa
vuoksi pitäisi näyttää kasvojaan missään.
Remi näkee, kuinka hänen äitinsä
käpristyy hetkeksi itseensä, on jo valmis kieltämään häntä,
sylkemään suustaan syytöksiä. Kuohu leppyy, äidin katse sumenee
uudelleen. Sitten, ei mitään. Pelkkää tyhjää. Remin kynnet
miltei puhkaisevat tuolia päällystävän kankaan puristuessaan
tiiviisti siihen kiinni.
”Anteeksi,
äiti”, Remi kuiskaa kumartuen varjoksi käyneen naisen puoleen.
”Anteeksi, että tein meistä tällaisia.”
Äiti tuijottaa poikaansa kuin ei enää
tietäisi, ketä katsoo.
”Minun ja Endelionin olisi pitänyt
vain vihata toisiamme. Minun olisi pitänyt voittaa hänet ja tulla
kuninkaaksi sen sijaan, että kuljen kaduilla kylväen kapinan
siemeniä.”
Äiti sulkee hetkeksi silmänsä. Kun
tämä avaa ne jälleen, Remi näkee niissä valon.
”Minä en ole koskaan syyttänyt
sinua mistään”, äiti sanoo hiljaa. Ääni on vanhempi kuin
nainen itse, maanpaossa vietettyjen vuosien kovettama. ”Sinä
yrität todella tehdä tästä maailmasta paremman paikan elää.”
Äiti painaa kätensä Remin rinnalle.
Käsi vapisee, mutta pysyy.
”Juuri se, että sinä rakastit
Endelionia, vihollistasi, tekee sinusta miehen, joka pelastaa meidät
vielä. Sinussa on niin paljon lempeyttä.”
Vasta, kun Remi vetäytyy äitinsä
luota, hän ymmärtää tärisevänsä. Hän nyökkää, hymyilee
varovasti. Hän tietää, ettei voi ottaa äidiltään tämän toivoa
pois. Jos valitun lapsen synnyttänyt nainen jaksaa yhä toivoa, hän
ei uskalla olla se, joka riistää valon tältä. Remi tietää yhtä
lailla, ettei hän kykene oman elämänsä aikana tekemään
Krielistä kaikille hyvää paikkaa elää. Hän on pelkkä
alkusysäys, pelkkä kylväjä kapinalle.
”Minun
täytyy palata omieni luo”, Remi sanoo hiljaa, astellen kohti ovea.
Hän vetäytyy äitinsä luota kuin tämä olisi haavoittunut
petoeläin, jota ei voi jättää liian nopein liikkein.
Äiti tyytyy nyökkäämään.
”Sanohan, poikani, vieläkö te
kokoonnutte siinä paikassa, jonka se poika sinulle järjesti? Se
sama, joka hankki minulle katon pääni päälle?”
Remi hymyilee varovasti.
”Kyllä. Me kokoonnumme vielä
siellä.” Remi ei ole koskaan kertonut merenalaisen salin
sijaintia. Hän ei voi sallia äitinsä saattavan heitä kaikkia
vaaraan ailahtelevaisuudellaan.
”Se
poika on ollut hyvä sinulle”, äiti hymyilee. Kasvot näyttävät
vahalta kelmeässä valossa, vääristyneiltä, epäinhimillisiltä.
Hymy tekee niistä sairaalloiset. ”Olen iloinen siitä, että olet
saanut järjestettyä elämääsi jonkun, joka välittää sinusta
ja… omaa rahaa.”
Hetken Remi kykenee vain tuijottamaan
äitiään. Liannan sanat palaavat hänen mieleensä, sama kalvava
syyllisyys, pelko omista toimista nousee pintaan. Remi pudistaa
varoen päätään. Ei äiti. Ei hän, ei koskaan hän. Äiti
ei ole se ihminen, joka syyttäisi Remiä kenenkään suosimisesta.
”Muistan, kun sanoit minulle, että
tahdot tehdä Alissandran saarenvartijan pojasta liittolaisesi.”
”Sinä taisit pitää sitä aluksi
vaarallisena suunnitelmana”, Remi peittää hermostuksensa
naurahdukseen.
”Minä pidän kaikkea liian
vaarallisena pienelle pojalleni.”
Äiti
tietää itsekin. Remi sulkee jälleen silmänsä, avaa
ne, kävelee ovelle. Ilma on yhä raskasta hengittää, mutta Remi ei
enää tiedä, johtuuko se sen laadusta vai siitä, että on kuin
aika ei koskaan kuluisi huoneessa. Äiti istuu Lunen hänelle
järjestämässä asunnossa aina yksin, poistumatta tuskin koskaan,
syöden, jos muistaa, peseytyen, jos muistaa. Pöly leijailee
ilmassa, mittaa jäljelle jäänyttä aikaa. Kaikki on pysähtynyt,
Remi vetää syvään henkeä. Juuri ennen kuin hän on aikeissa
avata oven, hänen katseensa jää viipyilemään eteisen pöytään.
Sille jätettyihin kirjeisiin.
Ethé Lorian, kirjeissä
lukee. Suora osoite, vaikka sellaista ei pitänyt olla kenellekään.
Yhdenkään sielun ei pitänyt saada tietää, että oven takana asuu
Alissandraan saakka karkoitettu nainen, mustan puolen valitun pojan
äiti. Kauhu puristaa Remin sydämen otteeseensa, puhkaisee hänen
rintansa pelolla.
”Äiti…” Remi kuiskaa heiluttaen
kirjeitä käsissään. ”Äiti, mitä nämä ovat?”
Äiti kohottaa päätään ja hymyilee
kuin ei ymmärtäisi, mistä Remi puhuu.
”Nuoko? Niitä tulee viikottain.”
Nainen huiskauttaa kättään. ”Aina sitä samaa. ’Tahdomme
poikasi osoitteen’, ’Korvausta vastaan kaikki, mitä tiedät’…
Mutta tiedäthän sinä minut. En minä mitään puhu. Voit aina
luottaa minuun.”
Sanat putoilevat alas, hajottavat
raskaana riippuvan ilman. Remi laskee kirjeet pöydälle, vie kädet
kurkulleen. Äiti ei ole kertonut. Äiti ei ole osannut kertoa. Remi
pitää pöydänkulmasta kiinni, nojaa eteenpäin, pakottaa kauhun
takaisin sisälleen.
He tietävät. Valkoiset tietävät.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti