Luku
1: Naamio
Aurinko on ehtinyt jo korkealle, kun
Lilika kävelee puutarhaansa. Palveluskunta on ollut hereillä jo
tunteja, kiirehtinyt kaikkialle valmistelemaan Lilikalle tavallista,
tylsyyttään hiertävää päivää, jossa ei ole mitään, mihin
kiinnittyä. Lilika kävelee katseita vältellen, etsii tuttuja
puita, pihan päättävää ruusupensasta.
Linnan takana kohoaa valoisa metsä,
valkeat puut vihertävine lehtineen. Paikka, jonne kukaan ei koskaan
Lilikaa seuraa, sijaitsee ruusupensaan takana. Lilika kulkee
lapsuutensa jalanjäljissä, seuraa mennyttä itseään, näkee yhä
kristallinkirkkaasti, kuinka hän lapsena ryömi ruusupensaitten
välistä, kulki luonnon itsensä muodostamaa tunnelia paikkaan, joka
ei ole vanhennut päivääkään.
Metsän sisälle jää pieni pesä,
kohtaamispaikka, jonne Lilika veljineen aina ryömi. Hän, Endelion
ja Remi. Linnan kasvatit, tyttö ja valitut lapset. Lilika karistaa
ajatuksen veljistä harteiltaan, se on painanut häntä jo
riittävästi. Pensaitten takana häntä odottaa maailma vain häntä
varten. Enää se ei merkitse lepopaikkaa heille kolmelle. Enää on
vain hän.
Kirje lepää paikallaan. Viestinviejä
on käynyt jättämässä sen Lilikalle, tyttö vilkuilee ympärilleen
sen pelossa, että joku on seurannut häntä. Paikka on täydellisen
suojassa. Niin lähellä linnaa, ettei kukaan osaa epäillä mitään.
Lilika avaa kirjeen, lukee sen jättäen sen samalle paikalle pienen
punaisen merkin kera. Siitä hakija tietää viedä sen pois,
hävittää sen kaukana kuninkaanlinnasta. Kukaan ei saisi tietää,
millaiset sanat täyttävät Lilikan mielen, kuka kirjoittaa hänelle
auki sydäntään.
Lilika poistuu paikalta nopeasti, ei
jää ihailemaan nousevan auringon täplittämää metsää. Hän
palaa takaisin linnan alueelle, pihamaalle, asemaansa, jota ei voi
paeta edes lapsuuteensa piiloon. Kirjeen sanat hakkaavat hänen
tajunnassaan, kun hovin mies astelee kiire askelissaan hänen
luokseen.
”Teidän korkeutenne”, mies
kumartaa, ”me olemme saaneet jälleen yhden kiinni. Miehen tällä
kertaa. Ilmoitammeko veljellenne, vai teettekö sen itse?”
”Odotahan”, Lilika henkäisee,
”missä mies on nyt?”
”Tyrmässä, teidän korkeutenne.”
”Tuokaa hänet luokseni. Minä
tahdon puhua hänelle.”
”Ikävä kyllä se ei onnistu.”
”Anteeksi kuinka?”
”Mies on katkaissut kielensä. Sitä
ei voitu estää, teidän korkeutenne. Olen pahoillani.”
Lilika huiskauttaa kättään. Jälleen
yksi menetetty. Yksi loppuun kulutettu ihmiselämä, jolle ei ole
tehtävissä enää muuta kuin sen kurjuuden päättäminen. Lilika
nyökkäilee alamaiselleen hiljaa, valmistautuu vetämään jälleen
maskin kasvoilleen ja suorittamaan kuningattaren tehtävään
kuuluvan vastuunsa.
”Teloittakaa hänet ennen
aamunkoittoa”, Lilika sanoo niin kuuluvasti, että tietää
kaikkien läsnäolevien korvien kuulevan. ”Pitäkää huolta, että
tieto ei päädy kansan korviin. Jos kansa saa tietää kapinallisten
kulkevan kaikkialla Krielissä, veljeni vuosien työ menee hukkaan.
Miltä saarelta te löysitte miehen?”
”Kallasista, teidän korkeutenne.”
Lilika värähtää.
”Kallas on tunnettu mustalla
merkityistään. Tieto ei yllätä minua.”
Lilika kääntyy jättääkseen
hovinsa ja puutarhansa, palatakseen palatsin kylmien seinien sisälle.
Mies keskeyttää hänen kulkunsa.
”Teidän korkeutenne… aiotteko te
ilmoittaa veljellenne?”
Lilika laskee mahdollisuutensa alle
sekunnissa. Hän ei selviäisi ilmoittamatta.
”Aion.”
Lilika nyökkää miehelle ja kääntyy
ympäri, palaa kylmään kiveen.
Hovi antaa Lilikan kulkea rauhassa,
hänet jätetään omilleen. Lilika sulkee makuukammarinsa oven ja
valahtaa sen taakse painuen niin liki itseään, että hänen on
vaikeaa saada happea. Hän vetää syvään henkeä, raskaasti sisään
ja ulos. Kyyneleet juoksevat poskille tyhjinä ja kuumina. Ne eivät
merkitse mitään. Lilika toivoisi joskus olevansa kuningattaren
roolissaan huonompi. Kunpa hän olisi läpinäkyvä ja surkea, jotta
kaikki ymmärtäisivät hänen elävän valheessa. Sitten hän
muistaa kirjeen, salapaikan puutarhan takana ja tietää, että hänen
on jaksettava vielä hetki pitää maskia, elää roolia, joka hänen
on ollut pakko omaksua.
Pitäisi ilmottaa veljelle. Annettava
ilmi mies, jonka Lilika on jo teloituttanut. Pahinta ei ole se, että
mies kuolee. Pahinta ei ole se, että tämä on joutunut runnomaan
itsensä, ettei vahingossakaan paljasta kapinasta mitään. Kaikkein
eniten Lilikan ihon alla polttaa tieto siitä, että ihmiset
kuvittelevat hänen olevan sellainen kuningatar, joka teloituttaa
muita vailla surua rinnassaan. Ihminen, joka ei välitä kenenkään
hengestä.
Lilika nostaa itsensä raskaasti
lattialta ja astelee mahonkisen yöpöytänsä luo. Pöydällä lepää
ruskea metallinen laite, jonka Lilika ottaa käteensä aivan kuin se
ei painaisi lainkaan. Laite piippaa kolmesti. Särähdys halkoo
huonetta. Sitten veljen kuva heijastuu ilmaan, sininen hologrammi
heiluu.
”Lilika! Pikkusiskoni! Miten
valtakuntani voi?” Endelionin kasvoilla on leveä hymy. Lilika
tietää kokemuksesta, että se on harjoiteltu. Aina valtakunta, ei
koskaan hän. Lilikan hyvinvointi on sivuseikka, joka voidaan sysätä
sivuun Krielin valtakunnan nimissä.
”Kallasissa saatiin kiinni
kapinallinen”, Lilika sanoo ajatellen olevansa joku muu, joku, joka
tahtoo saada kapinalliset kiinni ja kertoa siitä veljelleen.
”He siis todella ovat yhä
järjestäytyneet. Mitä tiedät tästä tapauksesta?”
”Hän katkaisi kielensä. Hänet
teloitetaan ennen huomista.”
Sininen, särisevä kuva Endelionista
kurtistaa kulmiaan. Hymy pyyhkiytyy hetkessä pois. Lilika tietää,
että hänen isoveljensä pelkää. Pelkää enemmän kuin kukaan,
kenties jopa enemmän kuin hän. Hallitsijan polku on yksinäinen
istua. Vuodessa Lilika on oppinut tietämään sen.
”Onko mitään muuta?”
Lilika pudistaa päätään tietäen,
että kuva välittyy veljelle korkeuksiin.
”Miten ilmatoimet edistyvät?”
”Hyvin, siskoseni. Sinä saat kuulla
siitä enemmän joskus, kun olen vähemmän kiireinen.”
Lilika kuulee taustan hälyäänet,
ymmärtää veljensä olevan keskellä tilannetta.
”Nämä Ingonin viestimet ovat
sitten käteviä”, Endelion naurahtaa nyökäten omaa metallista
laitettaan päin. Lilika tyytyy hymyilemään.
”Koska sinä palaat kotiin?”
Lilika kysyy kuin lapsi, jolla olisi ikävä veljeään. Se, mitä
äänensävyn taustalle kätkeytyy, ei kuulu Endelionille.
”En vielä”, Endelion sanoo
hymyillen. ”Palataan asiaan. Ilmoita minulle heti, jos muita
kapinallisia saadaan kiinni.”
”Teen niin, veli.”
Sininen hologrammi katoaa, Lilika
lysähtää sängylleen. Kyyneliä ei enää tule, edelliset ovat
kuivuneet poskille. Lilikan sisällä velloo. Endelionin äänensävy
on hänelle tuttu. Veli ei tulisi maan pinnalle pitkään aikaan, ei
palaisi valtaistuimelleen huolehtimaan Krielistä. Valta todella on
yksinäinen kantaa. Lilika vetää peiton päälleen kuin voisi sen
avulla päästä hetkeksi pois paikaltaan, olla joku muu, tyttö,
jonka ei tarvitsisi elää kahta elämää vain yhdellä sydämellä.
Sydämellä, joka on jo valinnut paikkansa. Kun kapinallinen
teloitettaisiin, osa Lilikasta kuolisi jälleen, hän joutuisi
uudestaan hyvästelemään osan itseään. Lilika painaa päänsä
tyynyyn miettien, kuinka monta kapinallista hän joutuisi vielä
teloittamaan ilman, että menettäisi kaiken itsestään matkalla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti