Syntymäpäivä

Syntymäpäivävieraat ovat ehtineet piirittää Kajon jo muutamissa minuuteissa. Sosiaalinen perhonen räpyttelee sulavasti heidän keskuudessaan ja tuikkii valoa, joka ei ole minun häneen asettama. Valo on lähtöisin niistä ihmisistä, jotka hänet ympäröivät, enkä voi valehdella itselleni etteikö se tuntuisi pistelyltä nahan alla.

Kajo ei huomaa, kuinka katson häntä joka tilanteessa. Kun lahjat jaetaan ja paikalle saapuneet lapset saavat hänet nauramaan. Päivä säteilee hänestä koko huoneeseen, enkä minä mahda sille mitään. Minä olen yö huoneen nurkassa ja tiedän, etten kuulu tänne.

Kahvipöydässä menee limsaa ja herkkuja, kaikki tuntuvat olevan tyytyväisiä. Istun pöydännurkassa ja näperrän villatakkini hihaa. Lasken minuutteja siihen, että vieraat lähtevät. Kello on yksi. Jokainen minuutti lyö minua uudelleen vasten kasvoja.

Kajo saa toinen toistaan hienompia lahjoja, koska kaikki rakastavat häntä. Lahjat kielivät alueen perheiden varallisuustasosta enemmän kuin ymmärryksestä Kajoa kohtaan. Ei hän tarvitse hienoa vyötä tai kirjoitussettiä niin paljon kuin sitä, että hän saa käpertyä kanssani sunnuntaiaamuna viltin alle juomaan kaakaota ja katsomaan uusimpia Youtube-videoita. Vaikka mistä minä tiedän. Minä haluan vain edes hetken uskotella, että en olisi ulkopuolinen.

Miten hän voikaan hehkua tuolla tavalla. Ihmiset eivät hehku noin, he eivät heijasta sisäistä valoa. Muut saavat sen hänessä aikaan, mutta se on vain hänestä itsestään lähtöisin. Kukaan muu maailmassa ei ole samanlainen, vain Kajosta kuultaa läpi sisimmän valoa.

Kun vieraat viimein lähtevät, huomaan, etten ole puhunut heistä kenellekään. Tuskin tiedän, ovatko he edes huomanneet minun olevan täällä. Reippaat lastenkemut ovat pitäneet tilanteen virkeänä, ei kukaan kiinnitä kahta vuotta vanhempaan jöröön isoveljeen huomiota. Etenkään, jos tämä ei itse niin halua. 

Kajo intoilee uusista lahjoistaan. Typeriä kuulokkeita ja sarjakuvapokkareita, en sano mihinkään mitään, ei Kajo tee mitään kaikella tuolla määrällä tavaraa. En voisi koskettaa esineitä, jotka joku muu on ostanut ja ajatellut Kajoa. Mitä he hänestä ajattelivat? Nuo beiget kuulokkeet, tuo rannekoru, mitä niiden ostajat miettivät, millaista versiota Kajosta he pitivät kämmenellään? Kuvittelivatko he, että se on koko totuus?

Kajo ei tajua lähes tuntiin, mikä on pielessä. Hän jatkaa intoiluaan ja tarjoaa minulle sipsiä ja karkkia, mutta vasta pitkän ajan päästä hän ymmärtää, etten reagoi saati aio reagoida.

”Ilta? Mikä sulla on? Heii…”

Kajo yrittää tökkiä minua kylkien alle, mikä saa minut yleensä reagoimaan.

”Lopeta. Toi on ärsyttävää.”

Kajo ei lopeta.

”ÄLÄ!”

Läimäytän Kajon käden kauemmas. Veljen silmissä kiiltää.

”Ilta…? Mikä tuli?”

”No mikähän tässä on ollut.”

”En mä tajuu!”

Käännyn kannoillani, lampsin huoneeseeni, mutten ehdi paiskata ovea kiinni.

”Ilta hei!”

Menen sängylleni, mutta Kajo tulee itsepintaisesti perässä ja yrittää napata minua käsistä. En anna hänen tulla lähemmäs, kehoni on graniittia, mutta kaikki hänessä tulee lähemmäs ja silittää.

”Mikä on?”

Jännitän hartioitani niin, että päässä humisee. Kajo silittelee selkääni ja killittää minua pienen eläimen silmillään.

Kajon sormet piirtävät kuviota selkääni.

”Hei… Anteeks, Ilta.”

”Mistä?” kivahdan.

”Mä en oo keskittynyt suhun tarpeeks tänään.” Kajo painaa päänsä varoen olalleni kuin testatakseen, kavahdanko kauemmas. Veljen lämpö kipristelee varpaissani asti.

Nielaisen. Voisin sanoa, että ei se mitään, vika ei ole hänessä vaan minussa. Kajon sormet kipittävät selkanikamiani pitkin niskaan ja pysähtyvät päähän. Kajo upottaa sormensa kiharoihini ja pörröttää.

”Heiii… Iltaaa… Tehdäänkö jotain yhdessä?”

Nieleskelen yhä. Yö sisälläni velloo.

”Oonko mä sun viimeinen vaihtoehto?”

Kajo kiepsahtaa eteeni niin, että hän on miltei sylissäni. En voi kavahtaa sitä, sillä se olisi vihje, enkä voisi sallia sitä. Kajo ei saa vajota kanssani pohjaan. Kajon pitää saada elää, kantaa sädettään, vaikka en olisi se, joka sen hänessä sytyttäisi.

”Anteeks”, Kajo kuiskaa, ”mä en ikinä tajua. Mä luulin, että sä olit ihan okei vieraiden kanssa.”

Huuleni puristuvat napakaksi viivaksi. Enhän minä koskaan ole. En minä saisi siitä häntä syyttää.

”Syödäänkö jätskiä peiton alla?”

En vieläkään sano mitään.

”Pliiiis”, Kajo maanittelee ja hyppii pienesti päälläni. Ele on minulle aivan liikaa ja väistän polttavan ajatuksen nappaamalla veljeni halaukseen. Näin. Normaalit isoveljet toimivat tällä tavalla.

Kajon kikatus täyttää koko huoneen, koko ruumiini, kaiken. Annan sen resonoida kehoni jokaisessa ääressä. Veli halaa minua niin viattoman hellästi.

”Mulla oli sulle lahja”, kuiskaan nyt, kun en näe hänen kasvojaan. Veli kiepsahtaa takaisin eteeni ja tuijottaa minua suu auki.

”Ai mulle!”

”Höhlä, sun synttärithän tässä on. Oota.”

Pienessä kirjekuoressa yöpöytäni laatikossa on vaalean laventelin sävyinen koru. Olen nikkaroinut yksityiskohdat itse, se on melko kepoisen näköinen tekele, mutta se sytyttää Kajon silmiin tähdet. Minun tähteni. Ne, jotka tiedän sinne asettaneeni jo kauan sitten. Vain minulle tuikkivat, vaikka en saisi ajatella niin.

”Se on IHANA!”

On Kajon vuoro halata minua. Hymy saa laineet sisälläni liplattamaan. Rannassa kuohuu.

”Mulla oli yksi toinenkin juttu.”

”Mitääää!”

Kaivan akustisen kitarani nurkastaan. Kajo alkaa heiluttaa jalkojaan.

”Eikä! Etkä! Iltaaa!”

”No tää on tämmönen vaan.”

”Mitä ihmettä!”

”Susta vaan tulee kaikenlaisia melodioita päähän. Ihan tällainen hassu nopea.”

Kaikki ne illat Kajon ollessa ties missä, jotka käytin harjoitteluun. En minä tarvitse tähän ajatusta, ajatus on Kajo itse. Kaikki hänessä soi minulle maailman kauneimmalla melodialla. Haluan vain olla pilaamatta sitä keskeneräisillä kitaristintaidoillani.

Kun lopetan kitarani rääkkäämisen, kohtaan kyyneleet Kajon tähtisilmissä.

”Kajo?”

”Oot maailman siistein isoveli. Mitä ihmettä.”

Kajo syöksyy halaamaan minua tiukasti.

”Aaa! Kajo!”

”Oot ihan paras! Ei kenenkään muun isoveli tee niille biisejä!”

”E-enhän mä tätä tehnyt, kunhan rämpyttelin…”

Sinä sen teet. Jokaisen laulun, joka sydäntäni on koskaan koskettanut. Et vain tiedä sitä itse, koska sinun silmäsi näkevät kaiken maailman kauneuden, mutta eivät omaansa.

”Haetaanko jätskiä!”

”Joo.”

Kajo on jo ovella. Hänen tukkansa keinahtaa, huulillaan kareilee se sama hymy, joka räjäyttää värit ja valot kehoni äärissä. Suljen silmäni, hänen läikkeensä on minulle liikaa. Juuri nyt se ei korvenna minua elävältä, se vain viipyilee ja tanssii, tietää jäävänsä.