Kuukaudet

Jääkaappi unohtuu auki, kun Kajo viimein koputtaa oveen. Koputus on sama rasittava vanha, vuodet eivät ole muuttaneet lapsellista rytmiä miksikään. Se on joka kerralla toistanto itsestään. Halaus on parfyymintuoksuinen, vieras ja muovinen. Hymy hänen kasvoillaan on uuden elämän sille asettama, en tunnista siitä mitään, mikä muistuttaisi minua kodista.

”Moiii!”

Nuotti soi liian korkeana, liian innokkaana. Kajo parkkeeraa tavaransa suoraan makuuhuoneeseeni ja syöksyy hakemaan vettä lasista, jonka löytää yhä samasta kaapista kuin puoli vuotta sitten. Puoli vuotta. Kuusi kuukautta. Tuttu ja vieras Kajossa risteilevät, minun on mahdotonta saada otetta kummastakaan.

”Sä oot jättänyt sun jääkaapinkin auki. Ei kai se koko päivää oo ollut?”

Kajo kurkkaa kaappiin, käännän katseeni pois, sillä en tahdo lukea hänen ajatuksiaan mutristuvasta suusta ja lempeän tuomitsevasta katseesta.

”Jaa, vai näin sulla menee”, hän sanoo sulkiessaan kaapin. Ei ole sanottavaa, joten en sano mitään.

”Onneks mun juna oli ajoissa, muuten ois jäänyt ihan naurettavan vähän aikaa olla täällä.”

”Ai jaa?” Nieleskelen. Tietysti. Kolme päivää, joista hyvällä tuurilla kaksi tuntia on varattu siihen, että minulle voi käydä hymyilemässä tuota vieraan ihmisen hymyä. Säteet ovat poissa, mutta en suostu uskomaan, että ne olisivat tukahtuneet kuoliaaksi.

”Lupasin mennä huomenna Valven kanssa kahville, ja mä käyn katsomassa porukoita myös. Oon lauantaiyön siellä.”

”Aaa.”

”Mutta hei, oon mä tän yön täällä.”

Kaunis lohtu, Kajo, minäkin olen täällä yöt, päivätkin, joskus niin, ettei niiden välille piirry rajaa. On vain samaa, itseensä sekoittuvaa massaa. Hento päivän kajo suljettujen ikkunoiden takana, mutta monina päivinä en jaksa uskoa siihenkään.

”No mutta. Recappia vähän, right? Anna mulle kaikki.”

Hymähdän. Tekisi mieli olla lapsi jälleen ja kiukutella, että mikä kaikki, mitä hän olettaa minulla vielä olevan.

Tämä on peliä. Keksin kuulumisen, ehkä kaksi, ja Kajo löytää heti anekdootteja omasta elämästään. Kajo uppoaa niihin, kertoo ystävistä ja opinnoista ja voi, miten hauskaa on, opiskeluelämä suorastaan säkenöi. Hän on niin täynnä kaikkea ja kaikkia, minulta menevät Annat ja Annit sekaisin, samaa epämääräisen välkehtivää massaa kaikki.

Joskus mietin, haluaako Kajo edes kuulla, vai tahtooko hän olla ajattelematta sitä tosiasiaa, että hänen jälkeensä ei tullut mitään. Esirippu meni kiinni, estradi hiljeni. Kenties hänen on helpompi täyttää se tila uudella säkenöivällä elämällään kuin kohdata tyhjyys, jota ei voi läpäistä.

Se tapahtuu aina yllättäen. Kesken arkisen, Kajolle mukavan ja tavanomaisen rupattelun hän tulee lähelleni, kokeilee, olenko vielä se versio itsestäni, jonka vierellä hän varttui. Tällä kertaa hän asettaa kätensä kaulalleni, jatkaa kertomustaan kuin tämä olisi avioparin rauhallinen hetki aamiaisen äärellä ja painaa huulensa hellästi poskelleni.

”Iltaa…”

”No?”

Käsi hakeutuu paitani alle, silittää vatsaa. Kajosta lähtee tuttu lempeä puronauru, keväinen linnunluritus. Minä, jonka pitäisi jo osata sanoa ei ja vetää poikki tämä kaikki, annan itseni keväälle hänen naurussaan. Suljettujen verhojeni takana ei ole mitään muuta kuin tämä.

Usein jälkikäteen Kajo lähtee heti keittiöön tai olohuoneeseen, avaa television, tilaa ruokaa. Mitä tahansa lipuakseen hiljalleen pois kevyen nostalgian lämmittämistä tunteistaan, jotka ovat hiipuneet vuosien varrella pelkäksi velvollisuudeksi. Tänään hän jää viereeni, silittelee selkääni ja pyörittelee hiussuortuviani kuten ennen. Suljen silmäni, sillä tämän lähemmäksi kotia en enää pääse. Päätän pitää tämän kaiken itselläni tämän häviävän hetken. Kajo on lämmin eikä lähde pois, ja tiedän muistelevani hänen tuoksuaan seuraavat kuukaudet, jotka Kajo viettäisi jossain muualla jonkun toisen lakanoissa.

”Woltataanko ruokaa vielä?” Kajo kysyy ja ponnahtaa ylös.

Hän ajattelee ruokaa ja minä ajattelen hänen pehmeitä kämmeniään, hänen selkänsä kaarta ja poskiani kutittavia pitkiä suortuvia. Minä ajattelen, millainen ihminen olisin, jos saisin pitää hänet edes tämän yön.

”Joo vaikka.”

”Hitto mun tekee mieli tacoja. Miks mun tekee aina seksin jälkeen mieli jotain tosi suolasta?”

Kajo pukee löyhästi päälleen, en uskalla enää katsoa hänen valkeaa lantiotaan ja kapeaa joutsenen kaulaansa. Silkkiset hiukset ovat aavistuksen pöyhöllään, mutta hetki on jo ohitse, roolini on sammunut. En saa enää palata hänen iholleen, koska en ole kuten kuka tahansa rakastaja. En tiedä, mitä minä enää olen. Minä otan sen, mitä saan, olen halpa, olen läpinäkyvä, eikä Kajo ymmärrä sitä enkä minä kerro.

Kajo syö kaiken antaumuksella ja jatkaa kertomuksiaan. Minä olen hyvä, olen mukana. Ainahan minä olen. Esitän roolini niin taitavasti, ettei hän arvaa mitään. Syötyään Kajo viittoo minut vierelleen sohvalle ja näyttää minulle kourallisen kuvia ja videoita. Toivon nauravani oikeissa kohdissa. Kajo katsoo minua pitkään kuin todella tarvitsisi mielipiteitäni ja reaktioitani johonkin, vaikka hänellä on jo kaikki.

”Tiedätkö mitä?”

”Joo?”

”Mun tekis mieli ottaa uusintakierros.”

”Ai häh?”

”No come on.”

Käsi jää poskelleni. Merkitsee. Kun hän nousee, jään paikoilleni kuin käsi vielä olisi siinä pitämässä minusta kiinni. Kajo siirtyy pesemään hampaita, hän pyörii ja tanssii ympäriinsä.

”Älä huido sen harjan kanssa”, mumisen sohvalta. En nouse ylös hänen peräänsä, en tiedä, oliko hän tosissaan, enkä uskalla ottaa siitä selvää.

”Valivali”, Kajo nauraa. ”Tuu tänne sieltä äläkä vaan mökötä siellä sohvalla. Sä tiedät, mitä mä haluan.”

Käännän kylkeäni niin, etten näe hänen kalpeita olkapäitään ja huoletonta, arkista kehonkieltään. Hän tulee tökkimään minua selkään, ja silloin hän on se Kajo, johon rakastuin niin kovin, kovin kauan sitten. Vaikka maailma olisi tehnyt hänestä toisen, minuun sopimattoman, hän ei ole väärä. Hän on aina ollut vain yksi ja sama, ja kaikki se muu vain pelkojeni heijastumaa.

Kajo kömpii väkisin viereeni, tökkii lisää, ja olen vähällä ärähtää, mutta sitten näen nuo silmät, voi, nuo silmät.

Käsi.

Viileät, jo valmiiksi mytätyt lakanat, jotka eivät kysele eivätkä mieti, joten en minäkään. Miksi minun pitäisi. Kajo ei ole tässä enää huomenna, kuukaudet muodostuvat jälleen köydeksi kaulalleni, mutta juuri nyt hän hengittää vasten minua.

En anna itseni upota, vaikka hän jää viereeni ja kietoutuu minuun nauraen. Tahtoo nukkua aivan minussa liki, painaa päänsä kaulakuoppaani ja näyttää puhelimestaan videoita, joista en ymmärrä mitään, mutta se ei haittaa, koska se on hän, joka ne näyttää. En tiedä, missä hän olisi aamulla, heräisinkö yksin näissä lakanoissa ja muistaisin vain koko kehoa määrittävän häpeän. Olen aina valmis maksamaan minkä tahansa hinnan siitä, että hän jättää minuun muistijälkiään; tuon keveän naurahduksen, nuo ripsien poskille piirtämät varjot, tämä hikeemme sekoittuva lempeä tuoksu. Loputon määrä odotusta, ja silti, ei mitään.

Minä jään tähän, lämmittelen repaleisessa armossa ja toivon, että se riittää pitämään minut hengissä ne kuukaudet, jotka ihomme olisivat jälleen erossa.