Paras ystävä

 (Liittyy tarinaani Jonne taivaat eivät näe! En ole vielä ihan varma, onko tämä vain AU, mutta sijoittuu joka tapauksessa tarinan jälkeisiin tunnelmiin)

Aurinko paistaa suoraan palatsin koristeellisille käytäville, kun Mariel vilkuttaa minulle iloisesti käytävän toiselta puolelta. Hänellä on sylissään korillinen hedelmiä, jotka hän ojentaa palvelijalle ennen kuin juoksee tapaamaan minua.

”Larus!” hän huudahtaa iloisena ja halaa minua tiukasti. Kukaan muu ei koskaan saa halata minua yhtä pitkään, vain Marielin kosketus on minulle turvallinen ja lempeä.

”Hei, Larus, arvaa mitä.”

Mariel ryhtyy kertomaan minulle valtakuntansa tuoreimpia uutisia, ja vaikka olen ollut poissa vain hetken, aurinko hänen äänessään saa minut jälleen hätkähtämään. Joka kerta se halkoo tiensä uudelleen kivettyneen kuoreni läpi. Vain Mariel pystyy siihen.

Hän on paras ystäväni. Hän, joka on nyt kuningas, joka on kulkenut maailmojen halki. Hän on aina paras ystäväni, ja vain hän on saanut nähdä kaikkein mustimman pimeyteni. Mariel on aina ollut siinä, järkähtämättä vierelläni.

Hän on paras ystäväni ja minä rakastan häntä enemmän kuin mitään muuta.

Mutta.

Mutta olen alkanut katsoa häntä pitempään kuin tavallisesti. Olen alkanut tarkkailla hänen liikkeitään, katsoa, kuinka hänen lihaksensa jännittyvät ja kuinka hänen hymynsä valaisee kaikki todellisuudet täältä ikuisuuteen. Kiinnitän huomiota hänen askellukseensa, hänen sanojensa rytmiin. Minun paras ystäväni on kauneinta, mitä tiedän, olen aina ajatellut niin, ja mitä enemmän sitä ajattelen, sitä huterammaksi oloni käy. On kuin ihoni alla ryömisi hyönteisiä.

Aikaa kuluu, hän kertoo minulle aina kaiken ja minä hänelle. Kaiken, paitsi sen, mitä olen ajatellut hänestä hänen tietämättään. Katseeni on pettänyt hänet. Kehoni reagoinut ennen lupaa. Olen ajatellut häntä ennennäkemättömän kiihkon vallassa, ja se pelottaa minua, saa itseni tuntemaan oloni pieneksi. En voisi koskaan kertoa sitä hänelle, en voisi pettää häntä sillä tavalla. Hän rakastaa minua, en epäile sitä hetkeäkään, mutta niin hän rakastaa kaikkia muitakin. Hän ei koskaan katso ketään sillä tavalla, jolla olen alkanut katsoa häntä, enkä voisi pettää hänen luottamustaan kertomalla, että hänen hymystään on tullut minun ankkurini tähän maailmaan ja kaikkiin toisiinkin.

Kun oloni alkaa käydä sietämättömäksi, kun hänen halauksensa ja silityksensä eivät enää saa minua ajattelemaan veljellisiä ajatuksia, vedän ystävämme Avanin syrjään. Nainen on aina osannut sanoa oikeat sanat, hän ei säästele sanoissa kanssani. Hän saisi tuomita minut. Olen riittävän itsekäs pyytääkseni sitä häneltä.

Istumme sisäpihan valkealla penkillä ja tuijotamme edessämme liplattavaa suihkulähdettä.

”Anteeksi, että vedin sinut tänne näin yllättäen. Minä tahtoisin neuvojasi.”

”Ai? Minun, ihanko tosi, oletko lyönyt pääsi?”

”Tarvitsen vain rehellisiä sanoja”, mumisen.

”Hyvä. Olet tullut oikeaan paikkaan. Antaahan kuulua.”

”Minä rakastan Marielia.” En katso Avania silmiin.

”Tiedän.”

”Ei, kun minä rakastan häntä, sillä tavalla kuin –”

”Tiedän sen.”

Hätkähdän kauemmas Avanista.

”Mitä?”

”Olen aina tiennyt.”

”Kuinka… enhän minä…”

”Niin, et olekaan. Et ole vuosiin myöntänyt sitä itsellesi, tiedän senkin. Mutta sen näkee sinusta kauas. Et ole kenellekään muulle sellainen kuin hänelle.”

”Mutta hän… hän on paras ystäväni. Veljeni.”

”Sinähän et koskaan sopeutunut hänen veljekseen.”

Tuijotan kalpeita käsiäni enkä kykene sanomaan mitään.

”En voi kertoa sinulle, mitä tehdä. Sanon vain sen, jonka tiedän todeksi – te molemmat rakastatte toisianne hyvin paljon.”

”Ei Mariel sillä tavalla minua rakasta.”

Avani kohottaa tummia kulmiaan.

”Älä viitsi kiusata, olen aivan varma, että hän ei…” Pudistan päätäni. ”Ei hän minua huolisi. Ja vaikka huolisikin, kuinka se olisi mahdollista? Hän on kuningas, hänen asemassaan ei voi valita puolisoaan niin vapaasti. Hän tarvitsee jälkikasvua. Lisäksi hän… hän on ollut paras ystäväni niin kauan, että kuinka siitä tulisi mitään? En voisi ikinä vaatia häneltä sellaista.”

”Sinä mietit nyt kaikkea muuta kuin sitä, mitä tunnet.”

”Neuvotko sinä minua ajattelemaan tunteitani? Sinä, kaikista ihmisistä?”

Avani alkaa nauraa.

”Yhdestä asiasta olen täysin varma. Jos Mariel rakastaa jotakuta, hän tekee kaikkensa sen eteen. Me molemmat tiedämme sen.”

Onnistun vain nyökkäämään. Niin, minä tiedän sen. Sellainen Mariel on. Rakastava ja lempeä kaikille niille, joista välittää. Sydämeni huutaa, että miksi minä olisin erityinen, mutta tahdon peittää sen huudon ja löytää sisältäni rohkeutta, jota siellä ei ole aiemmin ollut.

*

Minä ja hän olemme aina olleet fyysisiä. Hän on saanut pidellä ja hoitaa minua, hänen kanssaan me painimme ja halaamme ja kierimme. Se kaikki on ollut aina täydellisen veljellistä, jopa ne pienet suukot, joita hän joskus painaa ohimolleni. Sellaisia me olemme aina olleet. Silti nyt, kun olen antanut tunteilleni vallan syventyä, hänen jokainen kosketuksensa polttaa ihoani. En pysty enää piilottamaan kiihkoani täydellisesti, kun hän edes hipaisee minua. Kuluu monia kertoja, kun painimme, nauramme tai jopa nukumme yhdessä, enkä silti saa sanotuksi sitä, mikä sydäntäni painaa.

Entä, jos vain kuvittelen sen? Hän on ystävällinen. Jos minä vain itsekkäästi paistattelen hänen lempeydessään ja luulen sitä rakastumiseksi.

Sitten, eräänä oranssinpunaisena auringonlaskuna, me makaamme lattialle asetelluilla suurilla tyynyillä. Olemme kiinni toistemme kyljissä, keskustelemme niitä näitä, kun hän tökkää minua lempeästi kylkeen. Annan vastaiskun, kierimme siinä aikamme ja nauramme. Lopulta kaadun hänen päälleen, näin on käynyt kymmenesti aiemminkin, mutta koko kehoni reagoi kun ymmärrän, miten lähellä olen häntä. Voisin kurottaa suutelemaan häntä, jos tahtoisin. Ajatus saa minut kavahtamaan taaemmas, mutta hän tarttuu minuun ja pitää siinä, aivan lähellä itseään.

Hänen täytyy nähdä paniikkini. Ei. Ei, hän ei saa nähdä sitä. Rakastamani aurinkohymy leviää hänen kasvoilleen. Hänen kätensä silittää poskeani, ja huomaan vapisevani aavistuksen.

”Mariel…”

”Larus.”

En pysty sanomaan tai tekemään mitään. Tuijotan hetken hänen kasvojaan, hän on niin lähellä, että miltei kovenen. Niin ei saa tapahtua, häpeä juoksee ylitseni aaltona, ja silloin riuhtaisen itseni kauemmas.

”Larus?”

Hän tarttuu käteeni ja vetää minut hellästi takaisin päälleen. En voi paeta, hänen lempeä ilmeensä sitoo minut siihen.

”Älä. Ole kiltti ja älä.”

”Ssh, minä tiedän jo.”

”Mitä?”

”Tiedän jo.”

Sydämeni hakkaa niin, että rintaan sattuu. En ole koskaan tuntenut oloani yhtä avuttomaksi ja paljaaksi. Marielin käsi pyörittelee suortuviani niin hellästi, että minun pitäisi osata ottaa se vihjeenä, mutta en osaa, pelkään kuollakseni, että hän torjuu minut.

Olen niin lähellä, että voisin suudella häntä.

Olen niin kaukana, että kuolen, jos yritän.

Kun olen aikeissa perääntyä jälleen, hän vetää minut aavistuksen lähemmäs ja jättää kätensä niskaani. Kaikki on niin kaunista, huone kylpee pehmeän punertavassa ilta-auringossa, joka pääsee suoraan ikkunoista sisään.

Hän on paras ystäväni, ja minä olen rakastunut häneen hiljalleen, mutta varmasti. En voisi koskaan menettää häntä, sillä kukaan ei koskaan ole kuten hän. Mariel on minun aurinkoni ja auttajani, en selviäisi omilla jaloillani ilman häntä. Rakastan häntä, mutta minä en osaa rakastaa, olen rikki enkä tahdo menettää häntä näillä kipeillä tunteillani.

Raotan huuliani. Ei, en voisi. Jos hän torjuu minut, me emme ole enää ennallamme. En voi ottaa sellaista riskiä vain, koska olen ajatellut lempeitä ajatuksia hänestä. En voi.

Sitten hän silittää niskaani ja katsoo minua tavalla, jolla hän ei ole koskaan katsonut minua. Tai ketään. Vihdoin näen sen. Hänkin osaa haluta. Ja hän haluaa minut?

”Larus… sinä voit kyllä…”

Ja silloin minä painan arasti, varovasti huuleni hänen omilleen. Vatsaani vihloo, hetken olen täysin varma, ettei hän vastaa suudelmaani vaan työntää minut pois. Sitten hän painaa minut tiukemmin itseään vasten ja suutelee minua pehmeästi. Suudelma ei kestä kauaa, olen häkeltynyt ja itkuinen, mutta Mariel hymyilee niin onnellisesti, että maailmani säpälöityy.

Tämä tapahtuu. Ja tämä tapahtuu minulle.

Hän kurottaa uudelleen suutelemaan minua, tällä kertaa varmemmin. Hänen huulensa ovat pehmeät ja hän suutelee juuri niin lempeästi kuin osasin kuvitella. Kun hän päästää irti, tunnen itseni pieneksi ja hauraaksi ja käperryn hänen syliinsä. Kaikki hajoaa kerralla, itku purkautuu minusta raskaina aaltoina. Mariel silittää selkääni pitkin vedoin.

”Ei hätää. Ei ole mitään hätää. Olen tässä, olen aina tässä, ja minä rakastan sinua.”