Nojailen keittiötasoon ja katson, kuinka Isaias laittaa täytteitä leipänsä väliin. Hän syö kaikessa rauhassa, ja minua omalla tavallani huvittaa, miten kasuaaliksi elämämme on käynyt. Tässä minä vain tuijotan, kuinka hän näyttää helvetin seksikkäältä jopa syödessään täytettyä voileipää.
Puhumme niitä näitä, täysin arkisia, mutta lämmittäviä asioita. Juuri siitä pidän meissä. Olemme tuttuja ja turvallisia.
”Iz, hitto, minua panettaa”, sanon täysin kesken lauseen. Olen tuijotellut häntä tarpeeksi pitkään, katsonut paidan alla kiristyviä lihaksia ja voimakkaita, paljaaksi jääviä käsivarsia. Isaias katsoo minua pehmeä hymy kasvoillaan. Hän nousee tuoliltaan ja nostaa minut keittiötasolle.
Kun Isaiaksen kädet riisuvat kaapuni ja sivelevät reisiäni ja lanteitani, ymmärrän, että häpeä on kuollut. Se on kadonnut kauan sitten, haihtunut Isaiaksen suudelmiin. Yllättäen rintani täyttää keveä tunne, se kasvaa ja kasvaa, kun kallistan päätäni nautinnosta. Annan sen täyttää kaikki ääreni, ja se tuntuu oikeammalta kuin mikään koskaan. Se ei ole pelkkää kiihkoa, se on silkkaa ymmärrystä, sillä olen vihdoin tässä, täysin läsnä itsessäni.
Jälkikäteen makoilemme sohvalla sylitysten, ja tiedän Isaiaksen aavistavan, mitä aion sanoa. Hän silittää suortuviani siihen malliin.
”Olen niin onnellinen”, huokaan.
”Tiedän, rakas, ja se tekee minutkin onnelliseksi. Tiedätkö, sinä olet joka päivä kauniimpi. Sinun varmuutesi hehkuu sinusta joka päivä vähän vahvemmin.”
Hymyilen niin leveästi, että suupieliin sattuu. Olen oppinut hymyilemään ja nauramaan aidosti.
”Arvaa, kuka on ollut isoin innoittajani?”
”Jos sanot, että minä, olen tosi pettynyt”, Isaias nauraa.
”Hah, no et, sinä olet aina ollut tuollainen häpeämättömyyden ja itsevarmuuden perikuva. Kuvottavaa. Sinua ei lasketa. Tarkoitan Bethiä.”
”Aaaa, no tietysti!”
Nauran.
”Ei mutta, oikeasti, Beth on ihana, rakastan Bethiä.”
”Sanos muuta. Niin me kaikki.”
”Hän ilahtuisi tuon kuulemisesta.” Vedän syvään henkeä. ”Se, millainen hän oli joskus ei edes niin kauan sitten… Vau, hän on tullut pitkän matkan. Todella pitkän. Olemme itse asiassa keskustelleet paljon.”
”Tiedän sen, ja olen siitä iloinen. Te kaksi olette lähentyneet viimevuosina, ja se on tehnyt teille molemmille hyvää.”
”Muistanet, miten otin vastaan tiedon siitä, mitä hän on kokenut ja mitä hän on joutunut tekemään…” Värähdän. ”On vaikeaa hyväksyä, että on satuttanut toisia. Varsinkaan lapsia. Hitto, meillä on ollut paljon puitavaa, ja olen hänestä tosi ylpeä.”
Isaias silittelee yhä hiuksiani.
”Joka tapauksessa, hänen itsetuntonsa, siitä minä halusin puhua. Bethistä on tullut itsevarma, oletko huomannut? Eikä pelkästään pukeutumisessa. Hänen presenssinsä on ihan erilainen kuin ennen. Hänen läsnäolonsa tuntui ennen siltä, että hän halusi olla mahdollisimman vähän tiellä, näkyä ja kuulua niin vähän kuin mahdollista. Hän on oppinut ottamaan tilaa itselleen.”
”Niin on. Hän luottaa itseensä ja persoonaansa enemmän. Hänestä myös näkee, että hän vihdoin ymmärtää, että hänellä on, no, keho. Aiemmin hän vain verhoili itsensä piiloon kaikilta katseilta.”
”Ja millainen keho! Miten joku voi olla niin hiton kaunis!”
Isaias alkaa nauraa.
”Olen samaa mieltä.”
”Joskus on tiedätkö vaan parasta kuolata yhdessä ystäväämme.”
”Sanos muuta. Ystävyyttä pähkinänkuoressa, kuka muka ei ajattele näin ystävistään?”
”Paha sanoa, kun me olemme olleet Norinkin kanssa.”
”…okei, Gael rakas, ehkä tämä on vain meidän juttumme.”
”Voi olla!” nauran.
”Äh, no niin, aiheeseen. Itsetunto. Siitä minä puhuin. Minulla on sellainen.”
Isaias nauraa hiuksiini, hän kuulostaa siltä, että tukehtuu pian, jos jatkan vielä.
”Okei, no niin, rauhoitun…” hän hykertelee.
”Ihana, kun naurattaa. Rakas.” Suukotan hänen rystysiään, ne ovat ensimmäinen asia, johon yletyn.
”Joka tapauksessa”, hymähdän, ”minulla on tosiaan itsetunto. Olen päässyt viimein yli kaikista niistä asioista, joita olen tehnyt ja sanonut muille. Bethin kanssa keskusteleminen on auttanut siihenkin, hänen kanssaan olemme voinut keskustella siitä, miltä tuntuu oikeasti aiheuttaa toiselle sellaisia asioita kuin me olemme molemmat aiheuttaneet. Se puhdistaa. Rakastan häntä ja olen hänelle hirvittävän kiitollinen kaikesta tuesta. Ja sinulle, kulta, kun olet pysynyt niin suorana. Et koskaan hyväksynyt asioita, joita tein, ja se on parasta, mitä olet minulle tehnyt. Olet niin rehellinen ja suora.”
Isaias tarttuu käteeni lujaa.
”Minä vain olen sellainen, että joskus minulle tekee ihan helkkarin hyvää kuulla, että olen tehnyt väärin. Kiitos sinulle siitäkin.”
Isaias nyökkää ja antaa minun puhua.
”Niin, että olen sinut menneisyyteni kanssa. Aidosti. Se on auttanut minua menemään eteenpäin. Asiat ovat alkaneet tuntua joltakin. Merkityksiä on kaikkialla. Minulla on ihmissuhteita enkä pelkää ihan jokaisen vastaantulevan tuomitsevan minut.”
Vedän syvään henkeä.
”Olen vihdoin mennyt eteenpäin.”
Käännyn hänen syliinsä siten, että näen hänen kasvonsa. Istun hänen päällään ja annan hänen sivellä selkääni ja reisiäni.
”Enkä vihaa ulkonäköäni enää niin intensiivisesti”, hymähdän juuri, kun Isaiaksen kädet pysähtyvät lanteilleni. ”Se on vielä vähän työn alla, kuten tiedät, mutta olen kehittynyt siinäkin. Ensireaktioni oli, että minun on nyt pakko rakastaa itseäni, puenpa tästä kireimmät mahdolliset vaatteet ja olen seksikäs. Ajattelin, että sillä tavalla sinä rakastat minua ja sitten minäkin rakastan itseäni.”
”Kulta…”
”Tiedän. Ensisijaisesti yritän vain oppia elämään tässä nahassa. Ei minun tarvitse rakastaa itseäni intohimoisesti ainakaan vielä.”
”Olen sinusta niin ylpeä, että alan itkeä.”
”Ala vain, rakas”, hymähdän ja kumarrun antamaan hänelle suukon.
”Minä kyllä todella rakastan sinua ihan missä vain vaatteissa. Saanen taas muistuttaa, etten ole koskaan tuntenut minkäänlaista vetoa kehenkään muuhun", Isaias sanoo.
”Minua on ilahduttanut, miten helppoa minun on nykyään antaa sinun nähdä minut ja koskettaa minua ihan kaikkialta. Iz, minulle kaikkein rakkainta on, kun suutelet kaikkia haavojani ja venymäarpiani ja minä vain tiedän, että sinä rakastat ihan kaikkea minussa.”
”Hyvä, että tiedät, koska se on totta.”
”Muistan ikuisesti, miten paljon minua pelotti silloin, kun näit minut ensi kertaa alasti. Olin ihan täynnä haavoja. En ollut koskaan näyttänyt niitä kenellekään ja olin niin hauraassa tilassa; olin käynyt niin lähellä kuolemaa, että kaikki pelotti.”
Isaiaksella on maailman lempein tapa katsoa minuun.
”Se tuntuu nyt kaukaiselta. Se pelko. Ajatella. Vaikka totta kai minulla on ollut kauhuni siitä, miltä näytän sinun silmissäsi nykyäänkin. Olen pyydellyt sinulta anteeksi, että olen kaikin tavoin isompi kuin silloin, ja se surettaa minua nyt.”
”Se surettaa minua aina, rakas, koska sillä ei ole mitään väliä.” Isaias vetää minut aivan liki. ”Olet ihan helvetin seksikäs.”
Isaiaksen ääni pehmenee. Hän vetää minut suudelmaan, ja tällä kertaa jään siihen, annan hänen viedä kätensä takamukselleni ja reisilleni ja vatsalleni, hän saa koskea kaikkeen minussa, hänen halunsa saa minut tuntemaan oloni niin kauniiksi.
Jokin sisälläni on vihdoin lähtenyt liikkeelle, ja annan sen liikkua. Olen valmis seuraamaan sitä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti