Luku 23: Lintunen
Solasin käsi lepää vielä Lilikan
ympärillä, kun oveen koputetaan. Unen utuinen harso repeytyy,
Lilika kiskaisee itsensä ylös sängystä ja asettelee peiton siten,
että Solasista näkyy vain aavistus pehmeästä, mustasta
hiuskuontalosta.
”Teidän korkeutenne?”
Lilika avaa oven. Jälleen yksi
viestinviejä. Lilika jää seisomaan ovensuuhun, jotta nainen ei näe
sängyssä vielä nukkuvaa Solasia.
”Oi, olen pahoillani, teidän
korkeutenne”, nainen nyökkää kohti Lilikan silkkistä yöpukua,
”mutta tuon kiireellistä viestiä Colarista.”
Colarista? Lilikan kehoa kipristelee,
epämukava tunne leviää rinnasta raajoihin.
”Ethé Lorian on löydetty. Häntä
yritettiin salakuljettaa maihin, mutta useiden komplikaatioiden
kautta häntä kuljetetaan nyt tänne. Hänen pitäisi olla täällä
alle kahdessa tunnissa. Valmistautukaa kuulusteluihin.”
Unisilla silmillään maailmaa katsova
Lilika miltei kysyy, vihdoinko hänen osallisuutensa on paljastunut,
vihdoinko häntä kuulusteltaisiin ruusuista. Sitten ymmärrys leviää
kehoon. Se tuo mukanaan suuttumuksen. Lilika olisi itse kuulustelija.
”Mitä tarkoittavat ’useat
komplikaatiot’? Onko panttivankia vahingoitettu fyysisesti?”
”Ei, teidän korkeutenne. Ne, joiden
laivassa valitun lapsen äiti tuodaan, osaavat referoida tilanteen
teille paremmin. Minä tiedän vain, että hänet on vihdoin löydetty
ja hänet toimitetaan tänne oitis.”
Lilika nyökkää, huiskauttaa kättään
sen merkiksi, että nainen voisi poistua. Oven sulkeuduttua Lilika
vie kädet kasvoilleen, hengittää raskaasti, yrittää estää
itseään hyperventiloimasta. Hengitys kiihtyy, ahdistus täyttää
rintakehän. Lapsikuningatar lysähtää oven taakse, painaa pään
polviinsa, vapisee hetken.
”Lilika?” Solas murahtaa sängystä.
Mies nostaa sotkuisen päänsä ja kohtaa Lilikan itkuiset, suuret
silmät. ”Lilika, mitä on tapahtunut?”
”Ethé on löydetty”, Lilika
sopertaa, vaikka tietää, ettei hänen pitäisi puhua ruusujen
asioita Solasille. ”He tuovat mustan äidin tänne, ja minun on
tarkoitus kuulustella häntä, vaikka minun piti pelastaa hänet.
Voi, Remi… Hän tulee hajoamaan. Näin ei pitänyt ikinä käydä.
Remi luotti minuun.”
Solas tuijottaa, kuinka Lilika nostaa
vapisevan ruumiinsa lattialta ja astelee rivakasti valkealle
pöydälleen. Pienet kädet kirjoittavat kirjeen, muste piirtää
vihaisia koukeroita paperille. Kun kirje on valmis ja Lilika
pukeutunut, päättäväiset silmät kertovat ennen suuta Solasille,
mitä seuraavaksi tapahtuu.
”Minun täytyy toimittaa tämä
kirje Remille nyt heti”, Lilika sanoo. ”Tuletko kanssani käymään
kaupungissa, jotta liikkeeni eivät näytä epäilyttäviltä
kenenkään silmissä? Nopein mahdollinen ruusukontaktini asuu vain
muutaman kilometrin päässä linnasta.”
Solas vetää nopeasti vaatteet ylleen
tuijottaen päättäväistä, tarmokasta tyttöä edessään. Lilika
tietää, mitä tekee, vaikka paniikki ohjaa hänen jokaista
liikettään.
”Tietenkin minä tulen mukaan.
Minähän olen sinun henkivartijasi.”
Lilika hymyilee. Siitä on hiljalleen
tullut heidän oma vitsinsä, henkivartijuudesta. Lilika on Krielin
paras miekkailija, hän ei ole koskaan tarvinnut henkivartijaa.
Holhoaminen johtuu täysin Endelionista. Sille nauramisesta on tullut
heidän arkipäiväänsä.
Kaupungilla käy vilske. Ihmiset
kulkevat töihinsä, kuningatarta kumarretaan kaikkialla, minne hän
meneekin. Suunnattoman pitkän Solasin ja oman valkean viittansa
kanssa Lilika ei voi kulkea huomaamattomasti missään. Hän pysähtyy
lyhyille puheenvuoroille kansalaistensa kanssa, suo ystävällisiä
hymyjä vihanneksia tai kukkia myyville rouville. Metallista tehtyjä,
huolittelemattomia leluja myyvältä lapselta Lilika ostaa kaikkein
kalleimman ja pistää Solasin kantamaan metallihevosta pitkin
katuja. Solas vain hymyilee.
Valierin kadut ovat laajoja ja täynnä
myyjiä ja pieniä kojuja. Krielin kaunein, vilkkain saari. Silti
Valierissa on kapeat, pienet katunsa, joille Lilika katoaa Solas
kannoillaan niin sukkelaan kuin suinkin taitaa. Yhden kapean kujan
päässä on liike, jonka ikkunalla palaa vanha pronssilamppu.
Ikkunat ovat seitin peitossa, mutta lamppu palaa epämääräisen
kutsuvana. Lilika kävelee tutuin askelin sisään.
”Cirian? Oletko täällä?” Lilika
huhuilee. Solas hänen perässään tuijottaa silmät suurina
valtavia kirjapinoja ja ahtaita, sokkeloisia käytäviä. Kapean,
kirjapinoja ja erilaisia papereita täynnä olevan käytävän päässä
istuu mies. Kolmissakymmenissä, lasit nenällä, pöyheä
hiuskuontalo valtoimenaan kaikkialla. Mies kohottaa katseensa ja
virnistää leveästi nähdessään Lilikan.
”Teidän korkeutenne! Mikä iloinen
yllätys! Tervetuloa, tervetuloa.” Miehen silmät siristyvät hänen
havaitessaan Lilikan perässä kulkevan Solasin. ”Kuka hän on?
Uusi nuppu?”
Lilika pudistaa päätään.
”Ihanaa nähdä sinua! Cirian, tämä
tässä on Solas, minun henkivartijani. Solas, Cirian. Hän on yksi
luotetuimmista ruusuista. Tämä on hänen antikvariaattinsa.”
Solasin ilmeestä käy ilmi, että
mitä ikinä tämä olettikin, murskaantuu miehen silmien edessä.
Kohtelias hymy peittää hämmennyksen miehen kasvoilta.
”Hauska tutustua.”
”Ilo on… minun puolellani”,
Cirian hengähtää ja nousee ylös lattialta. ”Henkivartija?
Sinulla?” Kysymys on esitetty Lilikalle.
”Pitkä tarina”, Lilika heilauttaa
kättään. ”Veljeni ja hänen harhaluulonsa, tiedäthän.”
Cirianin kulmat kurtistuvat. Hän
nyökkää hitaasti. Omissa oloissaan viihtyvä mies ei tiedä
juurikaan siitä, mitä linnassa tapahtuu.
”Minä tarvitsen sinun pikaista
apuasi”, Lilika sanoo ja ojentaa kirjeensä Cirianille. ”Saatko
tämän kuljetetuksi Alissandraan Remille jo tänään?”
”Onko asia niin kiireinen?”
”En olisi muuten kääntynyt
puoleesi näin yllättäen.”
Ripeitä nyökkäyksiä. Cirian nappaa
kirjeen, sulloo sen suuriin taskuihinsa ja ohittaa Lilikan ja Solasin
katsomatta heitä silmiin.
”Parempi mennä heti, jotta saan sen
seuraavaan laivaan. Pärjäätkö sinä?”
”Minäkö? Ainahan minä”, Lilika
naurahtaa. ”Kiitos jälleen kerran, Cirian. Seuraavalla kerralla
jään teelle.”
Mies vilkuttaa ja sulkee oven, jättää
kuningattaren henkivartijoineen liikkeeseensä ilman sen suurempia
selityksiä. Metallihevosta yhä kantava Solas tuijottaa miehen
perään niin hämmästynein ilmein, ettei Lilika voi olla
nauramatta.
”Hän on hieman omalaatuinen, tiedän
sen”, Lilika sanoo, ”mutta hän on yksi Remin varhaisimmista
löydöistä. Pettämätön yhteistyökumppani. Hän on hurjan nopea
tehtävissään.”
Solas nyökkäilee hiljaa, katseet
kirjapinoissa ja seinille kiinnitetyissä piirroksissa viipyillen.
”Mennään oitis takaisin linnaan”,
Lilika sanoo sipaisten Solasin kättä. ”Ethé Lorian tuodaan
varmasti pian Valieriin. Minä haluan olla paikalla, kun hän
saapuu.”
”Miten sinä ajattelit menetellä
hänen kanssaan?”
”Se riippuu täysin siitä, kuinka
pian Remi saa kirjeeni. Minä en tee mitään ennen hänen lupaansa.”
”Mitään…?”
”Tiedät varmasti, mitä minulta
odotetaan.”
Hämärssä Lilikan luonnostaan
valkeat kasvot näyttävät harmailta. Solas nyökkää vaimeasti, on
jo aikeissa kävellä ulos liikkeistä. Lilika vetää Solasin vasten
itseään, kurottaa nopeaan suudelmaan ennen kuin astelee mies
mukanaan ulos liikkeestä.
*
Ethé Lorian saapuu Valierin saleihin
sidottuna, mutta kasvot kohotettuina. Pitkä, mutta nuori mies
taluttaa naista kohti valtaistuinta. Ethé kulkee sellaisen naisen
ylpeydellä, joka on elänyt kahdeksantoista vuotta linnassa,
kasvattanut valitun lapsen sen saleissa. Hän kulkee pää ylhäällä,
ei salli alentaa itseään. Lilika rakastaa sitä.
Mies, joka kuljettaa Ethén Lilikan
eteen, näyttää tyytyväiseltä itseensä. Korkeintaan
kolmekymmentä, mutta vanhempi kuin Endelion ja Remi. Lilika nyökkää
miehelle ja Ethélle, kutsuu heitä eteenpäin katseellaan.
”Hänet löydettiin viimein”,
Lilika sanoo miehelle. ”Kerro minulle, kuinka.”
”Kapinalliset yrittivät kuljettaa
häntä laivalla Colariin. Minä olin osa laivan miehistöä. Aistin
touhussa jotakin epäilyttävää – ja kas, yhdeltä heistä pystyi
ostamaan tietoa heidän liikkeistään”, mies sanoo ylpeyttä
äänessään. ”Kapinalliset eivät olekaan niin yhtenäisiä kuin
olemme kuvitelleet. Kohtalaisella summalla kultakolikoita yksi heistä
kertoi minulle kaiken Ethén salakuljetukseen liittyvän tiedon.
Harmikseni hän ei tiennyt enempää.”
”Missä he ovat nyt? Kapinalliset?”
”Colarin saarenvartijan luona.
Vangittuina koko joukko. Myös tiedonlähteeni.”
Miehen ylpeys on tikari, joka viiltää
Lilikan lihaa syvältä. Lilika pitää kiinni valtaistuimensa
reunoista. Hänen katseensa on jäätä. Joku hänen omistaan on
pettänyt heidät kaikki antamalla tietoja rahasta. Sellaiseen ei ole
varaa nyt, kun Kallasin isku epäonnistui ja ruusujen maine sai uuden
tahran. Lilika vain tuijottaa miestä, kuvittelee voivansa räjäyttää
tämän pään tahdonvoimallaan, murskata ilkkuvan ylpeän hymyn.
”Minä tahdon nimilistan
kirjallisena”, Lilika sanoo. ”Tee minulle sellainen. Asiaa pitää
tutkia laajemmin.” Minä tahdon tietää, kuka meidät petti ja
keiden perheitä minun pitää suojella valkoisilta.
”Entä nainen?”
”Onko hän puhunut?” Lilika kysyy
tietäen, että Ethé on yhtä lailla tilassa heidän kanssaan, yhtä
lailla ihminen ja arvokas. Jokainen sana polttaa Lilikan kieltä.
”Hyvin vähän. Hän on hokenut,
ettei tiedä mitään pojastaan, ettei Remi Lorian ole kertonut
hänelle mitään.”
Ei olekaan, Lilika
ajattelee.
”Se voi olla valhe”, suu sanoo sen
sijaan. ”Minä kuulustelen häntä.”
”Vien hänet tyrmään.”
”Minä teen sen mieluusti itse,
kiitos.”
Tyrmässä on kosteaa, se on linnan
alapuolella. Sokkeloinen, kiviseinäinen tyrmä on pimeä, Lilika
kulkee kynttilänjalan kanssa, sillä ei tahdo kuljettaa yhtäkään
lamppua niin alas. Kun Ethé lojuu telkien takana, Lilika jää
tuijottamaan heiveröistä, paljon ikäistään vanhemman oloista
naista voimatta tehdä mitään.
”Minä olen pahoillani”, Lilika
kuiskaa varoen, pitäen katseensa alituisesti portaikossa. Kukaan ei
saa päätyä niin alas, kenenkään korvat eivät saa kuulla, mitä
Lilika Ethélle puhuu. Tyrmän muut sellit ovat tyhjiä, kaikki
vangit ovat jo päässeet hengistään. Vain rotat ja kosteus
kuuntelevat.
”Minä tahtoisin nähdä poikani…”
Ethé sanoo unisesti. ”Tiedätkö sinä, missä Remi on? Minulla on
ikävä Remiä. Hän ei ole käynyt katsomassa minua aikoihin.”
Kyyneleet
kihoavat Lilikan silmiin, kun hän kuuntelee Ethén kalvonohutta
ääntä. Hän muistaa, millainen nainen oli silloin, kun hän oli
vielä pieni lapsi. Hän oli
vain kaksitoista ennen Remin
ja Ethén karkotusta. Hän
muistaa Ethén raivokohtaukset, pelon tämän
syvälle kuoppiinsa
painuneissa silmissä. Silti
Ethé otti aina hänetkin
syliin, silitti tukkaa, kertoi tarinan. Oli toisenlainen kuin oma
äiti.
”Ethé.
Minä tässä. Lilika. Etkö sinä tunnista minua enää?”
Ethé kumartuu eteenpäin, siristää
silmiään. Lilika tuo kynttilänjalkaa lähemmäs, heiluvassa
valossa hän erottaa Ethén riutuneet piirteet entistä paremmin.
”Lilika pieni? Sekö Lilika?”
”Kyllä, minä se olen”, Lilika
parahtaa.
”Sinä olet niin kamalan paljon
vanhempi kuin minä muistan. Ihan kuin aikuinen nainen. Näytät
aivan veljeltäsi. Minkä ikäinen sinä jo olet?”
Vain neljä vuotta on kulunut, ja Ethé
on jo unohtanut kaiken. Lilika räpyttelee kyyneleensä pois.
”Minä olen kuusitoista.”
Ethé nyökkää. Nainen muistaa hänet
yhä.
Ethén katse kiertelee selliä, ohuet
sormet tarttuvat kaltereihin. Kauhu leviää Ethéen, kun hän
ymmärtää, minne hänet on tuotu.
”Jos sinä olet Lilika, olenko minä
kuninkaanlinnassa?”
”Olet, Ethé. Ja minun pitäisi
esittää kuulustelevani sinua.”
”Sinun veljesi on kuningas”, Ethé
sanoo kuin ei kuulisi Lilikan sanoja lainkaan, ”eikö olekin?
Hirvittävä, vulgaari poika, mutta rakastin häntä silti kuin
omaani. Ja sinua. Sinä olit niin herttainen tyttö. Te olitte niin
kauniita lapsia. Ajatella, että minä yritin… että minä miltei…”
Lilikan on pakko puristaa kyntensä
kämmenen pehmeään ihoon, jotta ei ala itkeä ja huutaa vanhan
naisen edessä. Lilika tietää tämän puhuvan siitä, kuinka Ethé
yritti taistelun päivänä puuttua taistelun kulkuun ja ampua
jousella Endelionin kuoliaaksi. Joskus, kun päivät linnan suurissa
saleissa käyvät liian sietämättömiksi kestää, Lilika
leikittelee ajatuksella siitä, että Ethé olisi onnistunut. Silloin
Remi olisi kuningas, ja maailma olisi hyvin toisenlainen monelle
elää.
”Ethé,
sinä olet täällä, koska tapahtui hirvittävä virhe”, Lilika
kuiskaa. ”Poikasi, muistatko? Hänen piti lähettää sinut
Colariin turvaan, koska minun veljeni miehet saivat sinun
olinpaikkasi tietoonsa.” Taas kerran yksi niistä
asioista, joista Endelion ei koskaan kertonut minulle.
Ethé vain tuijottaa suurilla,
kuoppiinsa uponneilla silmillään. Niiden katse on jo kaikonnut,
Lilikasta tuntuu, että hän puhuisi kaltereille edessään.
Ikivanhoille, hiljaisille tyrmille, jotka ovat olleet monen mustalla
merkityn viimeinen yösija.
”Oletko sinä… kuningatar? Missä
veljesi on?”
Ethé ei kuule, ei ymmärrä
sanaakaan. Lilika puree hammasta.
”Endelion on yläilmoissa. Hän
seilaa laivallaan pitkin luomaansa maailmaa ja varmistaa, että
kaikki tulee valmiiksi ajallaan.”
”Vai niin… vai sellaista hän on
päätynyt tekemään. Tiedätkö, minä yritin kerran tappaa hänet.
Muistatko siitä mitään?”
Ethé on unohtanut aiemmat puheensa
sekunneissa. Jos kalterit eivät olisi heidän välissään, Lilika
kurottaisi halaamaan naista, pitäisi kiinni tämän luisevasta
kehosta. Sen sijaan hän nyökkää. Kyllä hän muistaa.
”Miksi minä olen täällä?” Ethé
kysyy räpytellen silmiään. On kuin nainen vihdoin havahtuisi
kunnolla ympäristöönsä.
Lilika toistaa aiemmat sanansa.
”Remi, tosiaan. Hän halusi minut
turvaan.”
Vihdoin he puhuvat samasta aiheesta.
”Mutta sinä et päässyt turvaan.
Yksi omistamme olikin valmis pettämään meidät, ja siksi sinä
olet nyt täällä.”
”Omistamme? Mutta ethän sinä…
sinähän olet Endelionin sisko. Valkoinen.”
”Minä olen yksi ruusuista”,
Lilika kuiskaa, ”ja minä joudun nyt esittämään, että
kuulustelen sinua.”
Ethé räpyttelee jälleen silmiään
kuin ei aivan täysin ymmärtäisi.
”Hyvä on. Sinä kuulustelet minua.
Leikisti.”
Lilika nyökkää.
”Juuri niin. Leikisti.”
On silkka ihme, että Remi on
pärjännyt äitinsä kanssa tähän saakka. Lilika nieleskelee
aikansa ennen kuin avaa suunsa uudelleen, uuteen yritykseen. Ethé on
alkanut pyöritellä päätään, katsella ympärilleen.
”Vieläkö sinun äitisi on täällä?
Aryana?”
Veri jäätyy Lilikan suonissa. Hän
kavahtaa aavistuksen taaksepäin.
”Ei.” Nielaus. ”Ei, minun äitini
on kuollut.”
Ethén suu raottuu hieman.
Kellastuneet, likaiset hampaat. Kuivat huulet. Lilikaa itkettää.
”Vai niin. Vai on hän kuollut.
Mihin hän menehtyi?”
Rumia, vääntyneitä kuvia tulvii
Lilikan mieleen. Äidin tummanpunaisena kukkiva rinta. Miekkailu.
Viimeinen koetos. Unet painavat häntä yhä lähes joka yö, äiti
ei anna hänen levätä, ei olla hetkeäkään rauhassa. Aryanan
haamu kulkee kaikkialle, minne Lilikakin, tuomitsee jylhällä
äänellä hänen valintojaan.
”Omaan ylpeyteensä”, Lilika
sanoo. Se ei ole valhe. Ei suoraan.
”Hän oli aina hyvin ylpeä”, Ethé
sanoo ponnekkaasti. ”Me emme koskaan pitäneet toisistamme, Aryana
ja minä.”
Lilika ei juuri muista sitä. Naiset
kulkivat usein yhdessä, musta ja valkoinen äiti. Huora ja
kuningatar.
”Minä en pitänyt siitä, kuinka
hän kohteli teitä lapsia. Pidin Remin aina kaukana hänestä.”
”Hän ei ollut helppo äiti”,
Lilika sanoo hiljaa.
”Me emme kumpikaan… tainneet olla
hyviä äitejä.”
Lilika tahtoisi kieltää. Pudistaa
voimakkasti päätään ja sanoa, että Ethé onnistui täysin siinä,
mitä oli. Mutta se ei olisi totta. Ethé oli lämmin ja rakastava,
mutta rikkinäinen, niin hajalla, että halkeamien terävät reunat
viilsivät heitä lapsia useammin kuin kerran. Lilika ei kuitenkaan
sano mitään. Kynttilä lepattaa.
”Tuleeko Remi hakemaan minut
täältä?”
Kunpa Lilika voisi vastata, että
tulee. Kunpa se olisi niin helppoa. Lilika katsoo ylös, maanrajaan
ulottuva ikkuna paljastaa hämärän jo laskeutuneen. Remin on
täytynyt saada hänen kirjeensä jo. Vastaus tulisi pian.
”En tiedä, Ethé. Mutta älä
pelkää, minä olen tässä, minä en jätä sinua yksin.”
”Mistä sinun piti kuulustella
minua?”
Ethé ei ymmärtäisi. Lilika ei
selitä, hän ei tahdo nähdä naisen tyhjää katsetta. Hän tahtoo
puhua sille versiolle Ethéstä, joka oli hänelle enemmän äiti
kuin hänen omansa koskaan.
”Ei mistään”, Lilika vastaa
hymyillen.
”Ai, niinkö? Minusta sinä sanoit
aiemmin…”
”Minä puhun sekavia. Olen väsynyt.
Anteeksi. Ei minun pitänyt kuulustella sinua mistään.”
Lilika rukoilee, ettei Ethé enää
kysyisi, miksi hänet on tuotu Valieriin. Lilika epäilee, ettei enää
kestäisi ainuttakaan uutta yritystä, ei yksiä ainoita tyhjiä
selityksiä, joita vanha nainen ei ymmärtäisi. Ethén otsalle
valuvat mustat suortuvat ovat likaiset, kasvot väsyneet ja kuopalla.
Naisen katsominen puristaa Lilikan rintaa. Hän on onnellinen siitä,
että on valinnut kapinan tien. Hän ei kestäisi enää enempää
sellaisia ihmiskohtaloita kuin Ethé Lorianin oma.
”Vai on Aryana kuollut”, Ethé
palaa aiempaan aiheeseen. Lilikan tekisi mieli estellä, viedä
keskustelu mihin tahansa muuhun. Ethé kuitenkin jatkaa yhä. ”Minä
tiedän, mitä hän teki teille. Sinulle ja Endelionille.”
Lilika nielaisee.
”Niinkö?”
”Hän mädätti Endelionin.”
”Endelion oli alusta asti enemmän
hänen kaltaisensa.”
Ethén ilme kovenee.
”Kenties, mutta hän teki
hirvittäviä asioita myös sinulle. Minä kuulin kyllä, kuinka hän
puhui! Endelionia hän jumaloi, kuiski lupauksiaan hänen korviinsa,
mutta sinä…” Ethé värähtää. ”Sinulle hän oli
hirviömäinen.”
Naisen sanat eivät uppoa Lilikaan, on
miltei kuin hän ei kuulisi niitä. Jokin hänessä estelee, pakottaa
ajattelemaan jotakin muuta. Hän tietää kyllä. Hänen ruumiinsa
muistaa. Ei ole mitään, mitä se ei olisi jo kestänyt. Mieli sen
sijaan pitää ovensa kiinni.
”Löikö hän sinua?”
Löikö? Olisipa se jäänyt vain
siihen. Lilika ei vastaa.
”Löi siis. Minä olen niin
pahoillani. Yritin aina sanoa hänelle, että hänellä oli myös
tytär.”
Lilika uskoo päästävänsä äänen,
mutta ei tiedä, mistä se lähtee, miltä se kuulostaa. Kenties se
on vain hymähdys.
”Hän oli kovin kiintynyt valittuna
syntyneeseen poikaansa. Siitä minä häntä kahdehdin. Hän osasi
suhtautua siihen rakentavasti. Minä ajattelin vain taistelua ja
vaaroja.”
”Mutta sinä synnytitkin mustalla
merkityn valitun lapsen. Sinulla oli aina enemmän syytä pelkoon”,
Lilika sanoo, vaikka mikään hänen sanomastaan ei oikeutakaan sitä
maniaa ja pelkoa, jonka kanssa Remi joutui olemaan tekemisissä
kasvaessaan äitinsä helmoissa.
”Uskotko sinä, että Remi vihaa
minua sen vuoksi, millainen minä olen hänelle ollut? Nytkin olen
hänelle pelkkä taakka. Koska en ole nyt Colarissa, aiheutan hänelle
ongelmia.” Ethé ojentaa kapeita käsiään kaltereiden väleistä,
hapuilee Lilikaa. Lilika tarttuu niihin.
”Remi rakastaa sinua.” Sen Lilika
sanoo koko sydämestään.
”Oletko aivan varma siitä?”
”Olen, Ethé, olen minä.”
Helpotuksen valo leviää Ethén
väsyneille kasvoille. Kyyneleet kihoavat naisen silmiin, hän vetää
kätensä pois, kuljettaa ne harteilleen kuin syleilläkseen itseään.
Lilikan omat silmät ovat kuivat, hän pitää lujaa kiinni omien
kyyneltensä padoista. Älkää murtuko, älkää nyt.
”Minä olen niin huolissani hänestä
nyt, kun hänellä on kapina harteillaan”, Ethé kuiskaa itkien.
”En ymmärrä siitä juurikaan. En osaa tehdä mitään auttaakseni
häntä. Olen vain taakka. Silti minä rakastan häntä
hirvittävästi.”
”Älä huoli, Ethé”, Lilika
sanoo, vaikka tietää, ettei voi auttaa naista. Hän joutuu vielä
ottamaan tämän hengen, hän tietää sen varmaksi. Ketään ei
koskaan päästetä Valierin tyrmistä hengissä. Älkää vielä
tulko, kyyneleet.
Lilika on aikeissa avata suunsa, kun
kuulee äänen kaulallaan roikkuvasta riipuksesta. Remi! Lilika
painaa korua keskeltä, avaa hologrammin. Hän laskee kynttilän
lattialle. Ethé kavahtaa kauemmas kaltereista nähdessään poikansa
kuvan hehkuvan sinisenä viestintälaitteesta.
”Minä sain viestisi”, Remi sanoo.
”Oletko turvallisessa paikassa?”
”Tyrmissä. Sinun äitisi kanssa.
Puhu nopeasti.”
”Onko äiti… kunnossa?”
Lilika nyökkää. Niin kunnossa kuin
voi olla.
”Meillä ei ole kuin yksi
vaihtoehto.” Remin ääni on kova. Niin kova, että Lilika tietää,
mitä sen takana on. Kyyneleet eivät enää pysy poissa, ensimmäiset
kihoavat silmäkulmiin.
”Ei, me emme voi… Minä tiedän,
että meidän täytyy, mutta eikö meillä todella ole muuta
vaihtoehtoa?”
Sininen hologrammi pudistaa päätään.
Lilikan kyyneleet valuvat jo poskille.
”Joku on pettänyt meidät
kultakolikoista”, Lilika itkee. ”Minä saan hänen nimensä
myöhemmin.”
Remi huokaisee syvään, hologrammi
heilahtaa.
”Yksi ainoa vaihtoehto. Emme voi
muutakaan nyt, kun Kallasissa kävi mitä kävi. Ei ole ainuttakaan
keinoa vapauttaa häntä ilman, että sinä paljastut. Emme voi
sallia sen tapahtuvan nyt.”
”Entä, jos lähetän jonkun –”
”Ei. Kuuntele minua. Me emme voi.”
Remikin itkee. Mies on painanut käden silmilleen. ”Meillä ei
ole varaa virheisiin. Tee, mitä sinun on tehtävä.”
”Kuinka me voimme elää itsemme
kanssa, jos me teemme niin?”
Hiljaisuus. Lilika tukehtuu siihen.
”Jos äiti kuulee minut nyt, minä
olen pahoillani. Minulla ei ole oikeutta tehdä tällaisia päätöksiä.
Ei oikeasti. Minä teen maailmasta sellaisen, että kukaan ei joudu
enää kantamaan sellaista taakkaa kuin hän.”
Lilika nyökkää itkien.
”Äiti. Minä rakastan sinua. Anna
anteeksi.”
Hologrammi katoaa, Lilika painaa korun
vasten rintaansa ja vie käden suuhunsa, puree ja huutaa, jotta ei
huutaisi vasten tyhjää. Ethé tuijottaa häkkilintuna, kun pieni
tyttö hajoaa palasiksi hänen edessään. Nainen raahautuu lähelle
kaltereita, kurottaa kohti Lilikaa.
”Sinun pitää teloituttaa minut,
eikö niin?” Ethén ääni on neutraali, tottunut. ”Jotta te ette
paljastu. Minun lähettäminen täältä turvaan olisi liian
riskialtista.”
Ethé ymmärtää sittenkin, mistä
kaikessa on kyse. Lilika tuijottaa arastavilla silmillään naista,
joka on hänelle miltei äiti, eikä kykene sanomaan, että hänen on
pakko.
”Lilika, älä itke. Minä kuulin
hänen äänensä vielä kerran. Se riittää minulle.”
”Ethé…” Lilika parahtaa.
”Hei, pieni lintunen”, Ethé
kuiskaa. Vanha lempinimi, jonka Lilika on jo painanut mielestään.
”Minä olen onnellinen siitä, että me tapasimme taas. Minä
tiedän, että sinä et ole paha ihminen. Ei sinun veljesikään
ollut, ei alussa. Kunpa me voisimmekin vain kutsua tätä pahuudeksi
ja hyväksyä olevamme oikeassa, mutta me kaikki olemme tehneet
virheitä ja historia on liian pitkä, liian todellinen
kumottavaksi.”
Tauko. Ethé on löytänyt Lilikan
pään ja silittää hänen vapaiksi jätettyjä suortuviaan.
”Minä en kanna kaunaa. Minä olen
nähnyt tarpeeksi. Olin pelkkä katunainen, myin ruumistani rahasta.
Minun ei koskaan pitänyt saada lasta, mutta Remin syntymä, niin
kipeää kuin valitun lapsen kantaminen olikin, on parasta, mitä
minulle on tapahtunut. Te lapset teitte minut onnelliseksi.
Lintuseni, katso minuun. Minä olin onnellinen.”
Lilikan pää nojaa kalteriin. Hän on
avannut kyynelille reitin tulla, ja ne tulevat, kipu raastaa koko
kehoa. Lilika lojuu siinä niin kauan, kunnes kyyneleet ovat
kuivuneet hänen poskilleen eivätkä kasvot enää punota. Ethé on
silittänyt koko ajan hänen päätään, pitänyt kiinni, jotta
lintu ei tipu haurailta siiviltään.
Kun Lilika vihdoin nousee ylös,
näkökenttä heiluu, päässä tuntuu tahmealta. Hän vaihtaa
katseita vanhan naisen kanssa; he molemmat tietävät, että eivät
enää näe toisiaan. Kun Lilika nostaa kynttilänjalan, Ethé
tarttuu kaltereitten välistä hänen ranteeseensa. He jakavat
hiljaisen katseen, nyökkäävät toisilleen. Nainen naiselle, äiti
tyttärelle.
Seuraavan aamun koitteessa valittu
joukko on kokoontunut linnan pihalle suorittamaan teloituksen.
Lilikan silmät ovat valvomisesta ja kyynelistä punaiset, hän
katsoo kaikkea parvekkeeltaan Solas takanaan. He eivät vaihda
sanaakaan. Lilikan pieni keho on jännittynyt, kun hän katsoo
mustapukuista naista raahattavan köydelle.
Hän ei suostunut vastaamaan
mihinkään. Käytin kaikkia oppimiani keinoja, mutta hän ei
reagoinut. Päästetään vanha nainen tuskistaan, se herättää
varmasti reaktion kapinallisissa.
Jonkun muun sanat, hänen suullaan
sanotut. Silti Lilika tuntee vastuun koko ruumiissaan. Vaikka sanat
kuuluvat toiselle, Lilika tietää olevansa se, joka katkaisee naisen
niskanikaman. Ethé raahataan paikalleen, naru on jo kaulalla.
Lilikan silmät eivät räpyttele kertaakaan, hän katsoo kaikkea
tiedostaen kaiken tapahtuvan vain, koska hänen on pakko. Vastuu
raastaa kehoa jokaiseen suuntaan.
Ethé katsoo viimeisenä ylös. Sitten
keho roikkuu tyhjän päällä, taistelee elämästään ja häviää
taistelun, valahtaa hervottomana alas. Lilika kääntää katseensa
ja painaa päänsä Solasin rintaan vasta, kun näkee, mitä on
tehnyt. Vasta, kun Ethén ruumis kannetaan pois paikalta. Lilika
tärisee Solasin rintaa vasten, tarttuu mieheen kuin tämä olisi
hänen ainoa keinonsa pysyä hengissä. Ruumis vapisee, silmät ovat
pelkkää sotkua. Hän on tappanut äitinsä jo toistamiseen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti