Musteenkantaja: luku 35

Luku 35: Sydämen laulu

Petolliset säteet juoksevat suljettujen ikkunaverhojen välistä. Niiden kiusoitteleva käyskentely johtaa suoraan unestaan havahtuvan Acanthan silmiin. Hän nostaa päätään säpsähtäen ymmärtäessään lämpimän valonläikähdyksen kasvoillaan tarkoittavan avautuvaa aamua.

Beckan hengitys ei tunnu enää niskaa vasten. Acanthan sydän hypähtää muutaman pelottavan sekunnin ajan, kun hän ymmärtää, ettei ole herännyt Beckan poistumiseen. Acantha, joka on nukkunut vain muutamia kauniita öitä toisen ihmisen vierellä, ei olisi koskaan kuvitellut tottuvansa. Alussa hän reagoi jokaiseen pienempäänkin liikahdukseen. Nyt Becka on voinut poistua hänen viereltään ilman, että hän on herännyt siihen.

Acantha ei ymmärrä sen tarkoittavan turvallisuutta. Nuori kyynel juoksee pois silmästä Acanthan noustessa sängystään. Kyynel ei kirpoa pelosta. Ainoastaan hämmennyksestä. Hän ei vielä ymmärrä, miten suurten asioiden äärellä on.

Keittiön suunnasta leviää mausteisen teen tuoksu. Hajuaistimus rasittaa Acanthan limakalvoja. Hän yskähtää muutaman kerran ja kävelee keittiöönsä vain havaitakseen, että Becka istuu hymyillen pöydän äärellä pelkkä alusmekko yllään. Hän pitelee kaksin käsin valkeaa mukia ja siemailee juomaa, jota se pitää sisällään.

”Heräsithän sinä!” Becka virnistää.

”Tänään on se päivä”, Acantha sanoo kuin heräisi horroksesta. Tänään kaikelle löytyisi syy. Linnut hyökkäisivät. Se päättyisi kaaokseen. Kaaoksessa on aina osapuolet, ja Acantha pelkää kuollakseen, että Linnut jäävät tilanteessa altavastaaviksi.

”Aivan”, Becka toteaa kuin se olisi arkisin asia kesään kumartavassa aamussa. Kenties hän haluaa eristää itsensä pelosta, jotta kykenisi yhä toimimaan normaalisti.

Acantha istuutuu pöydän äärelle, mutta ei tee elettäkään ottaakseen teetä. Becka katsoo kulmiensa alta riittävän kauan, jotta Acantha ymmärtää pudistaa päätään. Sanaton keskustelu päättyy Beckan huokaukseen. Acantha tuntee pettymyksen kouraisevan.

”Tänä aamuna en pysty”, Acantha selventää, vaikkei hänen tarvitsisi. Ihmisen, joka on viettänyt vuosia peläten ruokaa, ei tarvitsisi koskaan joutua selittämään itseään.

”Koska tämä on hyökkäyksen aamunkoitto?”

Acantha pudistaa päätään, vaikka uudelleen ajateltuna Becka saattaa olla osittain oikeassa. Hermostus ja pelko toisen puolesta on toki osasyy siihen, ettei ruoka varmasti edes laskeutuisi ruokatorvea pitkin alas.

Suurin syy on kuitenkin aina ollut jokin muu – tottumus. Acantha on saanut katsoa maailmaa toisesta näkökulmasta, mutta se ei tarkoita, että kaiken pitäisi muuttua. Asiat, jotka ovat syntyneet hänen ollessaan iässä, jolloin hän ei osannut kirjoittaa nimeään, ovat tiukassa. Acantha ei voi yhtäkkiä vain alkaa syödä miten tahtoo. Sellainen maailma ei ole ennen Beckaa ollut hänelle todellinen. Uskallus on ollut vain myytti.

”Hyvä on”, Becka sanoo hiljaa, ”mutta ota edes vettä.” Hän ojentaa Acanthan tyylikästä kannua tälle. Acantha empii hetken. Hän ei muista edellistä kertaa, jolloin päästi jotakin nestemäistä sisälleen. Hän on juonut vettä vain sen verran, ettei ole päässyt kuivumaan kokoon.

Veden paino tuntuu vatsanpohjassa. Se muistuttaa mustetta, joka voisi levittäytyä tahmeana vatsalaukkuun ja painaa hänet maahan. Ajatus saa sappinesteet nousemaan suuhun. Acantha vie käden suulleen ja vavahtaa. Nesteet eivät tule ulos. Syyllisyys jää sisään.

Becka reagoi välittömästi. Acantha on kiitollinen siitä, ettei tämä ole missään vaiheessa ylireagoinut. Liiallinen hermostuminen saisi Acanthan tuntemaan olonsa sairaaksi, entistä vääremmäksi. Becka kaataa lasiin vettä ja ojentaa sen Acanthalle, vaikka näkee, mitä ajatus vedestä aiheuttaa tässä.

Sanaakaan sanomatta Acantha tarttuu tahraiseen lasiin ja kumoaa sen sisällön välittämättä kurkkua kutittelevista sappinesteistä. Hän saa veden alas, vaikka keho vapisee ja keskiruumis tuntuu vaarallisen täydeltä. Vesi on aina ollut hänen suojelijansa, pudistajansa, mutta ei hänen ruumiinsa sisällä. Veden kuuluu ympäröidä, ei täyttää. Se on sama kuin ajatus hukkumisesta; liikaa vettä jokaisessa osassa kehoa. Ei voi hengittää.

”Becka...” Acantha yskähtää aivan kuin oikeasti tukehtuisi. ”Becka, minulla on yksi kysymys.”

Becka kohottaa kulmiaan.

”Mihin sinun musteesi menee nyt, kun sinulla ei ole enää kääröä?”

Kysymys on erikoisen intiimi. Athalassa ihmisten henkilökohtaisesta musteesta harvemmin kuulee puhuttavan. Se on verrattavissa yksilön koskemattomuuteen – se on jotakin sellaista, joka ihmisellä on täysi oikeus säilyttää, mutta josta monet haluavat palasen siitäkin huolimatta.

Becka on kuitenkin rikkonut stigman oman käärönsä ja musteensa ympärillä. Hän on päättänyt avata valitsemaansa tietä, ja jatkaa samalla linjalla. Hän ristii kätensä pöydälle ja ottaa katsekontaktin Acanthaan.

”Minä olen oikeastaan odottanut sen tuloa”, Becka tunnustaa. Hän on vältellyt aiheesta puhumista Acanthan seurassa, sillä tietää, miten paljon se tulee aiheuttamaan tunteita tässä. ”Sitä ei ole toistaiseksi ollut missään.”

Beckan yllätykseksi Acantha ei alakaan itkeä tai panikoida. Tämä suo hänelle varovaisen hymyn ja nyökkää ikään kuin hyväksyäkseen.

”Sinä olet niin täynnä elämää, että mustekin karttaa sinut.”

Becka kohauttaa kevyestä reaktiosta hämmentyneenä harteitaan. ”Tai sitten muste ei oikeasti ole niin pelottavaa, kuin kuvittelemme. Kenties löydämme vastauksen hyökkäyksen jälkeen.”

Hyökkäyksen mainitseminen saa Beckan itsensä huokaamaan syvään. Acantha hänen edessään on hento, tiheän metsän aluskasvillisuudessa kasvanut kukka, joka on tottunut elämään puiden lomasta sirottuvasta valosta. Nyt hänet on riuhtaistu suoraan kirkkaaseen päivänvaloon. Becka tuntee pieniä kylmiä väreitä kehossaan, sillä hän tietää olevansa syyllinen.

”Olen niin pahoillani siitä, että olen vetänyt sinut aivan yhtäkkiä mukaan tällaiseen elämään”, Becka sanoo yllättäen. ”Usko minua, kun sanon, ettei minun todellakaan pitänyt. Käytin kykenemättömyyttäsi kieltäytyä törkeästi hyväkseni, koska olin itsekkäästi kiinnostunut potentiaalistasi.”

”Minä tahdon olla mukana tässä, vaikken hyökkäykseen osallistukaan.” Äänensävy ei ole riittävän uskottava. Väri puuttuu.

”Sinä tahdot olla siellä, missä minä olen.”

Beckan sanat eivät ole katkeria, vaikka Acanthan ilmeestä näkee, että hän tulkitsee ne siten.

”Anteeksi”, Becka kiirehtii sanomaan, ”en tarkoittanut sitä siten, miten kuvittelet. Jos sallit, aion esitellä sinut hyökkäyksen jälkeen kaikille Linnuille.”

”Minä sinä esittelisit minut?”

Sanat iskeytyvät kylkiluiden alle, sydämeen, vasempaan kammioon. Becka hätkähtää, kun ymmärtää, ettei osaa vastata Acanthan kysymykseen. Sen asettelu on hienovarainen, mutta Becka tietää, mitä se tarkoittaa. Mikä minä olen sinulle?

”En taida olla aivan varma siitä”, Becka myöntää lopulta. Ensimmäistä kertaa yhteisen aamun ensiminuutteina hän ei uskallakaan katsoa Acanthaa silmiin. Hän ei tiedä, mitä kirkkaat, mutta syvät lammet hänelle tarjoilisivat. Jos hän näkisi pelkoa tai pettymystä, hän tukehtuisi kykenemättömyyteensä. ”Totta puhuakseni, minä olen hirvittävän huono käsittelemään omia tunteitani.”

Acantha nyökkää. Hän näyttää aivan liian rauhalliselta. Becka inhoaa ensimmäistä ajatustaan. Acantha näyttää normaalilta.

”Minun täytyy olla rehellinen sinulle nyt, kun olemme ottaneet tämän puheeksi”, Becka sanoo tiedostaen, miten syvälle on astumassa näin tärkeänä päivänä. Illalla saattaa tapahtua mitä tahansa. Entä, jos Acantha nyt lentää pois hänen luotaan? Hän ei kestäisi itseään, jos tuhoaisi orastavan luottamuksen nyt. Ilta ei lankeaisi hänen ylleen samanlaisena sen jälkeen.

”Acantha, en tiedä, oletko kuullut erästä seikkaa minuun liittyen”, Becka sanoo hiljaa puristaen Acanthan lasia kädessään, tarttuen pieneen olevaan palaseen maadoittuakseen. ”En ole koskaan osannut jäädä paikoilleni. En ole osannut rakastaa kuin hetkisen.” Becka puristaa silmänsä kiinni, jotta ei itkisi. Hän ei osaa itkeä. Osaa tai saa, ne ovat muodostuneet miltei samoiksi asioiksi. ”Olen aina kiintynyt hetkeksi sellaisiin, joille voin tarjota maailman omasta näkökulmastani. Herättää heidät eloon. Avata solmuja. Se on väärin, tiedän sen. Miehiä ja naisia, nuorempia ja vanhempia, en ole koskaan ollut nirso. Ainoa asia, josta osaan kiinnostua, on toisen sielun parantaminen.”

Becka avaa silmänsä ja näkee, miten Acantha vain katsoo häntä ymmärrys kasvoillaan. Acanthan ei tarvitse sanoa mitään, sen näkee jo tavasta, jolla hän istuu ja on läsnä. Hän on tiennyt aivan alusta asti. Hän, jonka piti olla niin rikki, ettei kykene erottamaan edes oman olemassaolonsa rajoja. Becka tuntee jonkin murtuvan sisällään. Hän saattaa miltei kuulla sen. Napsahdus vavahduttaa kapeita hartioita. Avaa padot. Becka painaa päänsä käsiin ja tuntee kuumat virtaukset kämmenten ihoa vasten.

Ääni, joka patojen aukenemisesta seuraa, ei ole kaunis. Becka huutaa hetken ajan täydestä kurkustaan, vapisee ja haukkoo henkeään. Acantha tunnistaa reaktion, mutta ei pelästy sitä. Hän ymmärtää katsovansa peiliin.

”Becka, minua ei haittaa. Minun on hyvä tässä, tahdot minusta mitä hyvänsä. Älä ole liian kova itsellesi.”

Ymmärtävät sanat ovat liian ystävälliset Beckan korville. Hän ei tahdo ymmärtää, miten saa sellaista lämpöä osakseen. Kuinka Acantha voi osata tulla vastaan juuri sellaisella tavalla, josta hän on aina tiedostamattaan haaveillut? Becka vapisee hetken ennen kuin uskaltaa nostaa punertavat kasvonsa käsistään. Hän tiedostaa näyttävänsä pelokkaalta ja vihaa sitä. Jokin Acanthan ehdottomassa lempeydessä saa hänet tekemään niin inhostaan huolimatta.

”En ole koskaan pysähtynyt pohtimaan omia tuntemuksiani. Olen tehnyt sitä, mikä tuntuu parhaimmalta ajattelematta lainkaan, etteivät muut välttämättä elä samalla tavalla”, Becka sanoo äänellä, joka on hänen käsissään puristamaansa lasiakin heikompi. ”Sinä olet ensimmäinen ihminen, jonka kohdalla minusta tuntuu, etten tahdokaan liikkua eteenpäin. Voisin jäädä tähän.” Ääni haipuu uudeksi itkun aalloksi.

Acantha katsoo Beckaa lämpö sydämessään ja tietää, että hänen oma kyyneleensä ei valunut poskelle turhaan hänen herätessään. Beckan vierellä hänen on turvallista olla. Siksi hänen seuraavat sanansa sattuvat entistäkin enemmän.

”Becka. Ole rehellinen itsellesi. Tahtoisitko sinä, että olisin sinulle ensimmäinen ihminen, jonka luo jäädä, vai olenko sinulle oikeasti sellainen? Sinä tiedät eron.” Acantha hymyilee lausuessaan viimeisen tuomionsa. Becka ei enää edes itke. Hänen hopeasilmänsä jämähtävät paikalleen, tuijottavat Acanthan omiin löytämättä itseään niistä.

Acantha tarttuu Beckaa kädestä. Hän siirtää lasin pois, ottaa vapisevan, pienen käden omaansa ja ymmärtää, että lohduttajasta täytyy tuntua tältä. Acantha ei ole koskaan uskonut kykenevänsä tuntemaan toisen tunteita yhtä vahvasti. Eihän hän ole tuntenut omiaankaan.

”En tahdo, että valehtelet itsellesi tästä. Olen varmasti kiehtova kohde – täysin kykenemätön elämään normaalia elämää. En osaa edes syödä.” Acanthan ääni ei sisällä itseinhoa. Hän vain tiputtelee asioita kuin suuria totuuksia. ”Mutta ole kiltti, äläkä pakota itseäsi tuntemaan mitään vain minun vuokseni. Sinun ei tarvitse.” Ensimmäistä kertaa elämässään sanavalmis ja räiskyvä Becka ei saa sanottua mitään vastaan. Silmät ovat yhä kyynelistä arat ja punaiset, kaksi juovaa kulkee poskilla. Räjähdyksen merkit tuntuvat kehossa.

”En ole sellainen ihminen, jonka toivoisit minun olevan. Tahdot aina korjata toiset, tahdot jonkun, jonka saada hymyilemään ikuisesti. Sinun saapuminen elämääni on värittänyt sitä melkoisesti, mutta se ei poista sitä, että olen yhä väärä.” Acantha osoittaa tyhjentynyttä vesilasia edessään. ”En kykene vielä astumaan sellaiseen maailmaan, jossa en ole ollut koskaan. Me hahmotamme todellisuuden hyvin eri tavoilla, enkä välttämättä koskaan ole kykenevä näkemään kaikkia niitä värejä, joita sinä näet.” Acantha vetää väristen henkeä, vakavoittaa kasvonsa. Käsi puristaa Beckan omaa tiukemmin. ”Minä en välttämättä koskaan tule ehjäksi.”

”Älä”, Becka aloittaa, mutta Acantha vaientaa hänet yhdellä sormen liikautuksella.

”En voi antaa sinun ottaa koko elämääni kantaaksesi.”

”Minä tahdon auttaa sinua. Jos annat minulle aikaa ajatella tunteitani, minä… Minä aivan oikeasti kykenen rakastamaan sinua sellaisella tavalla, jolla ansaitset tulla rakastetuksi.” Epätoivo äänessä kumoaa kaikki sanat, pyyhkii käärön tyhjäksi, mutta ei puhtaaksi. Ei enää puhtaaksi.

Acantha pudistaa päätään.

”Sinä et pysty parantamaan minua”, hän huokaisee, ”minun täytyy tehdä se itse.”

”Tiedän sen jokaisen ihmisen kohdalla. Sinun potentiaalisi...” Ääni pettää jälleen.

”Becka. Ole rehellinen. Olet sen velkaa itsellesi.”

Kyyneliä ei enää tule, ylpeys sulkee patonsa. Beckan rintaa puristaa silti yhtä riipivästi, kipu sykkii kylkiluiden alla. Acanthan sanat polttavat reikiä kaikkeen siihen, mikä Beckan piti pitää visusti yllä. Suojakuori on murtunut. Jokaisen aiemman kohdalla Becka on saanut sen pysymään yllä. Se ei ollutkaan niin vahva kuin hän kuvitteli.

Acanthan käsi silittää Beckan käden pintaa. Luisevat sormet piirtävät kevyitä kuvioita käden päälle. Becka on kiitollinen jokaisesta kosketuksesta, jonka Acantha kykenee hänelle antamaan. Hänestä tuntuu, ettei hän ansaitse niistä yhtäkään, minkä vuoksi hän rakastaa niitä entistä syvemmin.

”Meidän molempien täytyy keskittyä itseemme”, Acantha sanoo hetken hiljaisuuden päätteeksi. Ajatus saa Beckan kipeäksi murskaantuneen sydämen hypähtämään. Hän ei ole koskaan pysähtynyt ajattelemaan, että kenties häneen itseensä on sattunut aina kaikkein eniten. Hän on keskittynyt sykkimään elämää kaikkeen ympärillään. Haudannut itsensä kirkkaanpunaiseen tietämättä peittävänsä sillä jotakin.

”Miten sinä, joka puhut noin kauniisti ja aidosti, voit kuvitella, ettet tule koskaan ehjäksi?”

Acanthan hymy on repivän surullinen, koska se on niin aito. Hän kykenee hymyilemään tällaisten aiheiden äärellä. Auki revittyjen rintojen ja irti kiskottujen, unohtuneiden tunteiden.

”Olen jo kauan sitten hyväksynyt sen, ettei minusta tule oikeanlaista. Sille ei vain voi mitään. Tiettyjä asioita ei koskaan korjata lopullisesti.”

”Sinun täytyy tulla ulos kuorestasi!” Becka miltei sylkee sanat suustaan. ”Uskaltaa enemmän, avata sydäntäsi, unohtaa käärösi, isoäitisi ja vanhempasi! En voi antaa sinun tuhoutua kaiken tuon alle, en voi, et ansaitse tällaista elämää. Ansaitset paljon enemmän.”

Vain Acantha ymmärtää, että Beckan suuret tunteet kumpuavat hänestä itsestään. Häntä turhauttaa nähdä Acanthan hyväksyvän vajanaisen, kivun täyteisen elämänsä, koska hän itse on aina jättänyt kaiken käsittelemättä. Juossut uuden ihmisen luo, kun entinen on kyennyt seisomaan omilla jaloillaan. Becka ei ole koskaan juossut itsensä luo, pysähtynyt katsomaan, kuinka hänen oma sydämensä voi.

Acantha näkee, ettei maailmassa ole pelkkää Variksen määräämää mustaa ja valkoista. Hän vain katselee kaikkea väärästä paikasta. Jos on aina nähnyt aidot värit ikkunan toiselta puolelta, miten ne voi nähdä todellisina, jos ikkunaa ei saa auki? Acantha tietää, että jotkut karmit menevät rikki, jos työntää liian kovaa. Karmit ja lasi itse. Hän voisi kuolla yrittäessään päästä toiselle puolelle.

Acanthan ei tarvitse vastata Beckalle. Hänen kehonsa eleet ja kasvojensa ilmeet kertovat jälleen kerran tarpeeksi. Syvä, vapiseva huokaisu pääsee Beckasta, kun hän hyväksyy Acanthan olevan oikeassa.

”Linnut on ainoa asia, johon olen koskaan osannut sitoutua”, Becka sanoo ja nousee pöydästä. Hän jättää lasinsa ja lautasensa pöydälle ja kävelee vaitonaisena Acanthan kapeahkolle sängylle. Hän hieroo itkun punertamia kasvojaan. ”Ironista ajatella, että olen aina kuvitellut voivani vaikuttaa Athalan tilanteeseen mullistavasti, mutta en ole edes havainnut, että itsenihän minun tässä pitäisi korjata. Ei maailmaa tai ketään toista.”

”Ssh”, Acantha kuiskaa kävellen auringon läikyttämässä huoneessa sängyn luo. Murretun, ymmärrykseen heränneen, pienen ihmisen luo. Becka on kokonainen aurinko, mutta joskus valo käy liian raskaaksi kantaa. ”Ssh, sinä ehdit vielä. Me olemme samassa tilanteessa. Etenemässä. Ei polku katoa altamme.”

Tuki on otettava vastaan, vaikka se tarkoittaisikin sitä, että joutuisi vastedes avaamaan sydämensä toiselle. Becka ei ole koskaan tehnyt niin. Hän on uuden ihmissuhteen alusta asti kuvitellut olevansa se, joka ottaa toisen elämän vastuulleen. Ja siinä Acantha on, kauniina ja ymmärtävänä, silti rikkinäisenä. He tarttuvat toistensa käsiin tiedostaen, että päättävät pysyä polulla yhdessä, kaartuisi se mihin suuntaan tahansa. Acanthan katse ei pyydä mitään, vaikka Becka haluaisikin antaa hänelle koko maailman.

Kosketus riittää. Maailmassa on muutenkin liian paljon tehtävää. Molemminpuolinen, hitaasti rakentuva ymmärrys levittäytyy kosketuksen mukana suonista suoniin, sydämestä sydämeen. Sydämen laulu on kaunein kuultavissa oleva melodia.