Tulisielu: luku 38

Luku 38: Lumivalkoinen

Kuoleman todistaminen on kaikissa tapauksissa pysyvästi olentoa muuttava kokemus. Aivan erityisesti sielua ravistaa ja koettelee kuolema silloin, kun se tapahtuu ensimmäistä kertaa. Avarin historiassa yksikään usvastasyntynyt ei ole koskaan vuotanut verta tai käynyt lähelläkään kuolemaa, Lasia on ollut heille aina lähin kuolemaa muistuttava etappi. Sinänsä ironista, että heidän maailmansa ensimmäinen todellinen, pysyvä kuolema tapahtuu juuri Lasiassa.

Syvänteessä elänyt joukko usvastasyntyneitä on kerääntynyt lohkareen alla makaavan Kainin ympärille Kuun tuhoutumisen hetkellä. Tismalleen samalla sekunnilla, kun Kuu haihtuu osa kerrallaan olemattomiin maailmasta, kivenlohkare murskaa Kainin hennon ruumiin alleen koko painollaan. Se painaa sisuskalut murskaksi ja tekee luista pelkkää helisevää, rikkonaista tanssia Kainin kehon sisällä. Suusta purskahtaa todistettavasti ensimmäinen veriroiske, jonka yksikään usvastasyntynyt näkee vuotavan toisesta usvastasyntyneestä. Osa usvastasyntyneistä on nähnyt aikanaan Auringon syntyvän verestä tai Niarin vuotavan verta, mutta monelle tämä on ensimmäinen kosketus veren kanssa koskaan.

Eli ei kykene irrottamaan katsettaan tuosta punaisesta nesteestä, jota Kainin avonaisesta suusta valuu. Hän kuulee luiden rusentuvan ja ehtii nähdä, miten Kain avaa suunsa päästääkseen alkukantaisen huudon ulos. Elämä katoaa kuitenkin ennen kuin huuto ehtii ulos, kenties se pakenee avonaisesta suusta ja tekee silmistä sameat ja tunnottomat. Eli näkee sekuntien murto-osassa, miten nopeasti kuolema voi tehdä pesänsä siihen, joka on joskus ollut elävää. Kaikki muuttuu imperfektiksi nopeammin kuin kukaan ehtii sanoa mitään. Tai huutaa.

Omaksi yllätyksekseen Eli ei reagoi huutamalla tai itkemällä. Jokin hänen sisällään kertoo, että kaikki se, mitä hän näkee, on normaalia ja kuuluu nyt peruuttamattomasti hänen elämäänsä. Kuolevaisuus tuntuu pistelynä, ei, poltteluna jaloissa ja käsissä. Kaikkialla sielläkin, jonne Iscario laittoi kätensä vasten Elin tahtoa. Hän on nyt kuolevainen, uusi versio itsestään. Versio, jota kenenkään kädet eivät ole hapuilleet.

Hetkeksi Eli on päästänyt itsensä putoamaan epätoivon portaat alas, aina kellariin asti, mutta nyt uusi tunne ottaa hänestä vallan. Hän huomaa sysäävänsä surun ja epätoivon pois. Jopa ajatus siitä, ettei hän tapaisi Xanderia, tuntuu entiseltä, täysin menneeltä. Epätoivolle ei saa antaa tilaa pesiä, muuten se riuhtoo kaiken mennessään.

Eli huomaa pitävänsä yhä tiukasti kiinni Kainin kädestä. Muut katsovat vuoroin häneen, vuoroin Kainin ruumiiseen. He näkyvät miettivän, kuulisiko Kain enää, jos he kutsuisivat tämän nimeä. Eli ei tiedä yhdenkään heistä nimeä, hän ei voi lausua heille lohduttavia sanojaan. Jokin Elin sisällä ymmärtää, etteivät sanat enää auttaisi. Kuolema on levittäytynyt todellisena heidän ylleen, ja Eli havaitsee olevansa ainoa, joka kokee sen lohdullisena.

Ja juuri, kun muut usvastasyntyneet hänen ja kuolleen Kainin ympärillä alkavat itkeä ja tajuta, mitä oikein on täytynyt tapahtua koko maailmalle, valo laskeutuu taivaalta ja peittää surun alleen. Se on kuin jumalallinen väliintulo, valon merkki siitä, ettei itkeminen hyödyttäisi nyt mitään.

Laskeutuja on Aurinko, joka ei siirrykään taivaalle niin kuin se Avarista katsoen näyttää. Aurinko laskeutuu Lasiaan, astelee kivien ja linnan raunioiden peittämää tasaista maata. Hänen ilmeensä hohkaa yllättyneisyyttä, sillä Lasiassa ei tosiaan ole enää mitään muuta kuin uskomattoman laajalti raunioita. Kaikki muu on vain lakannut olemasta tasapainon romahdettua. Sitten Aurinko kohtaa Elin silmät ja hymyilee. Hän ei hymyile yhdellekään muulle, ainoastaan ensimmäisenä kuolleen usvastasyntyneen kättä yhä puristavalle Elille, joka ei ole koskaan kokenut olevansa erityinen.

Kaikki Avarista käsin tapahtumia todistaneet ja Lasian kohtaloa aprikoineet ovat olleet väärässä – Auringolla on ollut jo aikoja suunnitelmansa Lasian varalle. Hän ei ole vain koskaan kuvitellut oikeasti panevansa suunnitelmaansa toteen.

Aurinko astelee hohtavana ja valovoimaisena lähemmäs Eliä. Usvastasyntyneet tekevät tilaa hänen eteensä ja tuijottavat häntä puoliksi hämmentyneenä, puoliksi kunnioittaen. Osa ojentaa kättään häntä kohden aivan kuin anoakseen pelastajaa.

”Eliarys”, Aurinko lausuu ja ojentaa kätensä pojalle. Eli irrottaa vihdoin otteensa Kainin kylmästä kädestä ja antaa Auringon vetää itsensä ylös. Eli ymmärtää näkevänsä Auringon nyt ensimmäistä kertaa. Hän ei ole koskaan ollut kosketuksissa edes auringonvalon kanssa, ja nyt Aurinko seisoo kahdella jalalla hänen edessään ja hohkaa valoaan sekä lämpöään suoraan Eliin.

”Eliarys, sinä olet saanut viimeisen, tärkeän tehtävän”, Aurinko sanoo. Kaikki Elissä jähmettyy, kun hän kuulee, millainen ääni Auringolla on. Ääni tanssii kaikkia maailman tansseja hänen ihollaan, säkenöi ja kipinöi. Se tuntuu samalta kuin valokin.

”O-olenko?”

Aurinko nyökkää hitaasti. ”Kuu on kuollut, ja ensimmäisenä kuollut usvastasyntynyt on tiennyt jo kauan tehtävänsä siirtyvän joskus jollekulle muulle. Sinä olet se joku muu, sinä olet se, jonka kuuluu hoitaa tämä kansa Avarin elämälle kelvokkaaksi.”

Eli kuulee, muttei ymmärrä. ”Avarin elämälle? Mutta juurihan… juurihan tämä maailma on kuollut. Meistä jokainen tunsi sen.”

Nyt Aurinko nauraa. Hänen naurunsa tuntuu liian säkenöivältä ja suurelta asialta käsittää. ”Mutta minähän olen vielä täällä. Voimani ovat tuskin verrattavissa Kuun omiin erilaisuutensa vuoksi, mutta minulla on kyky pitää tämä kansa elossa.” Hän pitää pienen tauon, jotta Eli ja muut kuulevat saisivat käsitellä tietoa. ”Ja sinun tehtäväsi, Eliarys, on herättää Lasiassa useita kuunkiertoja asunut kansa eloon. Tämä kansa ei ole uskonut palaavansa koskaan Avariin, mutta minä aion yhdistää siipensä aikoja sitten tiputtaneen kansan ja Avarissa aina pysyneet yhdeksi kansaksi. Te kaikki täältä tulette vielä palaamaan, mutta se ei tapahdu vielä.”

Elin epätoivon jo miltei pakoon päästänyt sielu päästää lopustakin mädättävästä epätoivosta irti, antaa sielunsa tulla lumivalkoiseksi. Hän puhdistuu, kun ajattelee sitä, miten kaikki kansalaiset kävelisivät tasavertaisina yhdellä maalla, kunnes kuolema korjaisi heidät pois lopullisesti. Ajatus kirvoittaa kyyneleet uudestaan ulos silmistä, mutta se ei haittaa. Eli on nyt valkoinen, hohtavampi kuin Lasiassa ennen vallinnut lumi.

”Sinun tehtäväsi on tiedottaa täällä asuvia usvastasyntyneitä kaikesta siitä merkittävästä, mitä Avarissa on tapahtunut. Sinä olet uusin Lasian maalla, sinä tiedät kaiken parhaiten. Vanhoilla usvastasyntyneillä on vain pinttynyt ja kulunut käsitys siitä, millainen todellisuus on.” Aurinko katsoo Kainin murskaantunutta ruumista. Pelkästään veren haistaminen saa hänet palaamaan siihen päivään, jolloin hän nousi veren keskeltä usvastasyntyneiden vihan synnyttämänä. Viha, ylpeys ja muut tunteet, joista Kuu usvastasyntyneitään syyllisti, ovat tietämättään synnyttäneet heille sen ainoan olennon, joka heidät voi vielä säilyttää olevina.

”Yksinkö?” Se on suuri tehtävä, vaativa mutta kunnioitettava. Kauempaa, sortuneen linnan raunioiden keskeltä Eli huomaa Ianosin ja Esran hymyilevän hänelle kannustavasti.

”Yksin”, Aurinko vastaa ja tarttuu Eliä olkapäästä. Kosketus ei tunnu samalta kuin toisten olentojen kosketus yleensä tuntuu. Tai sitten kuolevaisuus on vain pyyhkinyt entiset tuntemukset Elistä kokonaan, muuttanut nekin osaksi hänen lumenvalkeaa sieluaan.

”Minä tiedän, että sinä pystyt yksinäsi valistamaan pimennossa elänyttä kansaa riittävästi. Ja ajattele palkintoanne – te kaikki pääsette vielä jonakin päivänä takaisin Avariin. Vielä ette ole siihen valmiita, olette täynnä kysymyksiä.”

”Mutta minä… Minäkin olen täynnä kysymyksiä.”

Aurinko irrottaa otteensa. ”Sinä, Eliarys, tiedät enemmän kuin moni täältä yhteensä.”

”Minulla ei ole Kainin kokemusta.” Kainin nimen kuuleminen saa monet hänen ympärillään itkemään uudelleen. ”En voi kertoa kaikkea, mitä hän on nähnyt tai kuullut.”

”Mutta voit kertoa kansalle sen, mitä olet kuullut häneltä tai sen, mitä olet itse kokenut.”

Eli nyökkää vaisusti ja sipaisee hiukset pois silmiltään, takaisin korvan taakse. Hän on tyytyväinen, ettei Kainin verta ole roiskunut hänen käsilleen.

”Kuu itse tiesi jo kauan sitten, että kaksi usvastasyntynyttä tulee vielä joskus romuttamaan hänen maailmansa ja rakentamaan uuden poikani Niarin avulla. Ne, jotka syyttivät Niaria pahan aluksi, ovat osittain oikeassa. Hän näytteli teidän kahden muun kanssa suuren roolin uuden maailman muodostumisessa.”

”Meidän kahden muun?”

Aurinko nauraa taas. Hän kuulostaa aidosti onnelliselta. ”Teidän kahden tulisielun, sinun ja Zenithin.” Eli on kuullut nimen ja yhdistää sen kasvoihin, vaikkei koskaan tyttöä tuntenutkaan. ”Teidän kahden vastuulla on myös uuden maailman rakennus. Aloita sinä täällä Lasiassa, Zenith on jo aloittanut Avarissa.”

Aurinko alkaa nousta ylemmäs, hänen jalkansa jättävät kivisen maan ja loittonevat hiljalleen. ”Aurinko! Aurinko!” Eli huutaa vielä. ”Milloin me pääsemme takaisin Avariin? Milloin totuus on kerrottu ja sisäistetty?”

Aurinko ei pysähdy, nousee vain. Hänen vastauksensa kuuluu korkeuksista: ”Ennen kuin huomaatkaan, tulisieluni, ennen kuin huomaatkaan.”

Vastaus ei kerro juurikaan, mutta siihen on tyydyttävä. Eli huomaa hämmennyksen kaikkialla ympärillään, mutta hän tuntee myös sen alla kuplivan ilon siitä, että maailma on selvinnyt. Jonakin päivänä he vielä näkevät uudelleen muodostuneen, päivänvaloon tottuneen Avarin. Ja Eli tapaisi Xanderin uudelleen.

Hän nousee seisomaan, luo vielä viimeisen silmäyksen Kainin ruumiiseen ja nielaisee. Kun hän avaa suunsa, hän tietää, mistä aloittaa. Poika, joka on koko ikänsä ollut keskeneräinen, täysin turhaan poljettu, saa nyt äänensä kaikkien kuuluviin.