Luku
2: Sanomalehti
Ikkuna päästää sisään muutaman
hennon sävelen. Linnut ovat heränneet ajoissa, eikä kukaan voi
olla kuulematta, kuinka ne nousevat yöllisistä kodeistaan. Siipien
lepatus täyttää ilman, tuttu laulu herättelee aamiaispöydän
äärellä istuvat heräilevään maailmaan. Nadiha ojentaa kätensä
ylös, venyttää kissamaisin liikkein mahdollisimman pitkälle. Hän
sulkee silmänsä ja nauttii auringon tunnusta kalpealla ihollaan,
lintujen laulusta korvissaan. Sellaiset seikat ovat aina kauniita,
tapahtui mitä tapahtui. Maailma saisi murtua ja muuttua musteeksi,
mutta lintujen siipien kahinan tuomat hartaat sävelet olisivat silti
aamulla kauneinta, mitä hän tietäisi.
Muutkin ovat jo heränneet. Sisar on
lähtenyt töihinsä jo silloin, kun unet vielä tanssivat muiden
verkkokalvoilla. Veli puolestaan on syönyt jo aamiaisensa ja
valmistautuu eteisen seinällä riippuvan peilin edessä
työpäiväänsä. Nadihan isä kääntelee ovelle tuotua
sanomalehteä ja pysähtyy tutkimaan sen koukeroisia kirjaimia. Isän
kasvoilla käy tuttu ilme. Pieni kulmien kurtistus, vain muutama
erottuva ryppy silmien välissä. Ne ovat kaikki Nadihan vakoojia ja
kertovat tälle, että jokin lehden kannessa oleva huolettaa isää.
Ei pelota tai hämmennä. Huolettaa. Kaksi pientä ryppyä.
Isä nostaa katseensa tyttäreensä.
Hän huomaa, että Nadiha on havainnut. Ei tarvitse kysyä. Nadiha
ojentaa kätensä ja vetää lehden isänsä silmien edestä. Tämä
ei estele, mutta huokaisee sen verran syvään, että Nadiha ymmärtää
eleensä epämieluisuuden. Nadihaa kiehtovat hiilikuviot rusehtavalla
paperilla, mutta vielä enemmän niiden muodostama sanoma.
Ajalla
on tapana pysähdellä. Useimmiten se ei kysy pysähtyessään,
pysäyttää vain laulun, ilmassa tanssivat pölyhiukkaset ja teetä
hämmentävän käden. Nyt se tekee niin Nadihan havaitessa, mitä
lehdessä lukee. Lehti kertoo hänelle lohduttoman uutisensa
kysymättä lainkaan. Kiehtovuus astuu pois näyttämöltä, pelko
astuu tilalle. Ja pelon takana jälleen uteliaisuus. Aika jatkaa taas
kulkuaan, Nadiha ei saa henkeä. Lehti kertoo kuolemasta. Ei mistä
tahansa kuolemasta. Samanlaisesta kuolemasta kuin kymmenen vuotta
takaperin. Kymmenen vuotta ja siltikin aika osaa yhä tehdä samoin
kuin silloin. Pysähtyä, vangita hetken. Nadiha vihaa sitä. Nadiha
vihaa lehteä ja isää, joka toi sen pöydän äärelle. Linnunlaulu
on pilattu, sisään tiensä tanssivat auringonsäteet
myrkytetty.
”Nadiha, sen ei tarvitse tarkoittaa
–”
”Minä tiedän, mitä se
tarkoittaa”, Nadiha sanoo ja nousee pöydästä. Tee saa jäädä,
samoin pinnalta kovettunut puuro. Nadiha kävelee suoraan pienen
keittiön kautta eteiseen, ohittaa veljensä sanomatta tälle
sanaakaan. Ulkona ei ole vielä riittävän lämmintä kulkea ilman
takkia, mutta Nadiha ei tunne kylmää avatessaan puisen oven ja
astellessaan suuria kiviportaita kadun vilskeeseen.
Ihmisiä
kulkee suunnasta toiseen. Työpäiviä. Niillekin, joiden työ on
maata kadunkulmassa ja ojentaa rahamyssyä. Mutta
ei Nadihalle, ei tänään. Uutinen ei anna sellaiselle aikaa. Nadiha
kävelee ihmisvilinään, valkoisille kaduille. Kaikkialla on
seesteistä. Ei värejä lainkaan. Ei hempeitä kevätsävyjä, ei
kirkasta punaista. Harmaata, valkoista. Tässä osassa Lucastan
kaupunkia ei mitään muuta. Varikset eivät antaisi koskaan tämän
osan tahriintua muihin sävyihin.
Juuri
nyt ajatus Variksista on Nadihalle liikaa. Variksista, jotka istuvat
pitkässä pöydässä
Ietan suuressa talossa. Pyörittelevät peukaloitaan ja pitkiä
kynsiään, suunnittelevat ja päättävät tavallisen kansan
puolesta. Kansan puhtaimmat ja ainoa hallintoelin, joka Athalassa saa
olla. Nadiha ei siedä ajatusta juuri tänään. Uutisen varjossa
Variksetkaan eivät esiinny puhtaan valkoisina. Mikään ei ole
puhtaan valkoista, jos uutisiin asti päätynyt kuolema pitää
paikkaansa. Kuinka mones se jo on? Kuudes vai seitsemäs? Kuudes.
Nadiha muistaa tismalleen
sen olevan kuudes, mutta ei
halua myöntää itselleen laskeneensa niin tarkasti. Kuudes kuolema
äidin jälkeen.
Numeroita
miltei yhtä paljon kuin vaaleisiin väreihin puettuja
vastaankulkijoita. Numeroita, jotka eivät enää määritä mitään,
mitä on, vaan jotakin, jota oli. Kuusi kuollutta. Seitsemän, jos
Nadihan äiti lasketaan. Ja kymmenen vuotta. Kuusi kymmenessä. Se ei
olisi paljon, ellei kyseessä olisi tismalleen samanlainen tapa
kuolla. Vaikka eihän Nadiha tavasta tiedä, vaan paikasta. Lehdissä
lukee aina samalla tavalla. Puhdistautumisen yhteydessä
kuollut. Millä tavalla? Miten
voi kuolla jossakin, jossa on tarkoitus jatkaa elämää?
Nadihalle
on kymmenen vuoden ajan kerrottu samaa vastausta. Että
kaikki eivät kestä Puhdistautumista samalla tavalla. Joillekin se
on mahdottoman vaikeaa, jotkut eivät kestä irrota musteestaan.
Jotkut ovat jo antaneet sen määrittää liiaksi. Nadiha tietää
sen kyllä. Edellisestä kerrasta on vasta viikko. Puhdistautumisia
on yksi vuodessa. Yksi ainoa, ja silti vain neljä edellisestä
kymmenestä ovat säästyneet kuolemantapauksilta.
Nadiha kääntyy vasemmalle, ylös
viettävälle kadulle. Mukulakivet tuntuvat kengänpohjienkin läpi.
Talot kohoavat korkeina ja valkoisina. Armottomina,
yksinkertaistettuina. Nadihasta ne olisivat kauniita, elleivät ne
muistuttaisi häntä tänään siitä, ettei valkoisuutta ole
olemassa. Se on illuusio.
Nadiha ei ole varma, minne aikoo.
Minne tahansa, jossa saattaa paeta perheensä katseita ja ikkunasta
sisään paistavaa aamuaurinkoa.
Lucastan kuuluisimman kuppilan tuoksut
kantautuvat jo aamusta kadulle. Nadiha haistaa leivän, yrttisen
mausteen ja teen. Kuppilassa ei ole vielä väkeä, mutta
auringonhuippuun mennessä siellä olisi. Hän ei astele sisään,
vaan kääntyy vielä kerran vasemmalle ja etsii pienemmän paikan.
Sellaisen, jossa mausteisen teekupin äärellä saisi seilailla
rauhassa ajatustensa usvassa ja etsiä tutuinta reittiä ulos.
Sellainen löytyy. Jokainen, jolla on
varaa asua Lucastassa, osaa sen pienimmätkin kujat ulkoa. Nadihan
kaltaiset etuoikeutetut ihmiset saavat pitää pienenä ja halpana
jotakin sellaista, joka olisi missä tahansa muussa Athalan
kaupungissa keskivertoa. Mutta Nadiha ei katso pienimpiäkään
paikkoja nenänvarttaan pitkin. Ne sallivat hänen kadota aina
välillä, sekoittua massaan aivan kuin se ei olisi jo valmiiksi
riittävän samanlaista.
Pienempi
kahvila on harmaan- ja ruskeansävyinen. Sen seinillä roikkuu
maalattuja kuvia tuotteista, yrttejä ja pieniä luita. Moni pitäisi
luita epäsiisteinä, mutta Nadihasta ne ovat kauniita. Kissankallo
ei ole pettänyt häntä aiemminkaan. Sen väsyneesti hymyilevät
tarjoilijat nyökkäävät
Nadihalle ja sallivat hänen istuutua teen tilattuaan nurkkapöytään.
Sieltä kukaan ei ole tähänkään asti häntä huomannut. Pölyiset
ikkunat sallivat hänen tarkkailla kapealla kujalla astelevia
ihmisiä. Niitä kävelee täällä vähemmän kuin ydinkeskustassa.
Nadiha tietää, ettei teekupposelta
toiselle siirtyminen auta häntä loppujen lopuksi lainkaan.
Ajatukset ovat samat niin Kissankallossa kuin kotikeittiön pöydän
äärelläkin. Kuolema. Äiti. Numeroita. Yhdessä armottomassa
sarjassa, jota Nadiha ei salli itsensä sysätä pois. Kolmannella
siemauksella tee ei tunnu enää yhtä kuumalta. Ajatukset sen sijaan
polttavat kovemmin. Nadiha miltei näkee niiden liekit silmäluomiensa
takana. Vahvoja, tulikuumia ajatuksia. Niin kirkkaita, että Varikset
värähtäisivät niiden väriloistolle.
Ja
silti niiden ydin on tumma. Kuolemasta ei saa irti värejä, vaikka
kansa niin tahtoisi. Hautajaisiin voidaan pukeutua vitivalkoiseen
elämää kunnioittaakseen, mutta niiden perimmäinen syy on
mustettakin mustempi. Nadiha
pakottaa itsensä muistamaan kaiken mustan.
Jotkin asiat on pakko käydä
läpi.
Nadiha siemaisee teetänsä ja
ajattelee päivää, jolloin äidin kerrottiin kuolleen. Hän oli
ollut kaksitoista, juuri Lucastan koulusta kotiin saapunut. Hän ei
enää muista, oliko hän hymyillyt tullessaan kotiin. Isän tullessa
ei ainakaan. Isän huulilta päässeet sanat olivat yksinkertaiset,
niistä seuranneet reaktiot eivät.
Äitinne on kuollut.
Isosisko Anat oli painanut päänsä
alas. Aivan kuin hän olisi tiennyt. Silloinkaan hän ei suostunut
itkemään. Nadihan kaksoisveli Enhar puolestaan oli tarttunut
välittömästi kaksostaan kädestä. Nadiha muistaa Enharin
turvallisen kosketuksen vieläkin jokaisella solullaan, vaikka
tietääkin ihmisten solujen uusiutuvan niin monessa vuodessa.
Omaa reaktiotaan Nadiha ei muista. Se
oli voinut olla mitä tahansa. Kukaan ei koskaan kertonut. Nykyään
hän ei enää halua tietää.
Isä ei ollut tarkentanut silloin,
eikä hän tarkenna nytkään. Joka kerralla, kun lehdissä on
puhuttu Puhdistautumisessa kuolleista, isä on kurtistanut kulmiaan
ja sysännyt lehden sivuun. Äidistä ei puhuta. Äiti ei ollut
kestänyt, ja siinä se. Se asia oli koluttu kymmenessä vuodessa
laidasta laitaan, ongittu jokainen vanha solmu ja auottu se.
Auotuista solmuista oli muodostunut vain uusia solmuja, kun ne oli
jätetty keskenään liian pieneen tilaan.
Ja nyt lehdet ovat jälleen tuoneet
Nadihan maailmaan sen, jota hän ei ole suostunut vuosien mittaan
hyväksymään. Kuoleman Puhdistautumisessa. Nadiha tietää, ettei
voi saada enää äitinsä kuolemasta kiinni. Sen jäljet ovat liian
pitkällä, tavoittamattomissa. Uutta tapahtumaa hän sen sijaan
saattaa tutkia minkä sydämestään yltää. Siitä on mainittu vain
lyhyesti lehdessä, mutta Nadiha tietää pienenkin tiedon ansiosta
tarpeeksi.
Nadiha tietää kuolleen tytön nimen.
Inela Kerefin. Tyttö Anfarin metsäalueelta, pohjoisemmasta. Nadiha
ei tarvitse muuta kuin nimen ja jäähtyvän teekupin huultensa alle.
Tieto veisi häntä kyllä eteenpäin. Tieto ja tajuntaa raastavat
muistot.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti