Luku
15: Kesyttäjä
Veri valuu Wilhelmin leualle, mutta
hän ei vaivaudu pyyhkimään sitä pois. Loput sakeasta nesteestä
juoksee alas hänen ruumistaan. Hän tuntee, kuinka jokainen osa
hänen kehostaan jännittyy. Veri saavuttaa hänet kaikkialta,
täyttää tyhjiön, ikuisen janon. Vasta juodessaan hän ymmärtää,
kuinka kauan on ollut ilman.
Tyhjä lasi kolahtaa pöydän
mahonkista pintaa vasten. Siitä on liian kauan, kun hän on saanut
juoda tuoreesta ihmisestä, painaa hampaansa tämän kaulalle ja
tyydyttää janonsa kauttaaltaan. Neuvoston miesten tuoma pullotettu
veri ei ole sama asia. Se pitää hengissä, mutta ei ravistele, ei
täytä samalla tavalla.
”Joko sinä olet valmis?” kuuluu
olohuoneen puolelta. Hiljaisuus toimii vastauksena. Puolipukeinen
Julius astelee Wilhelmin luo varovainen hymy huulillaan.
”Onko nyt hyvä?”
Kysymys kutittelee juuri juonutta
Wilhelmiä. Millä oikeudella Julius kysyy sellaista? Oliko hän
epätyydyttävää seuraa ennen ruokailuaan? Mielenosoituksellisesti
Wilhelm vain asettaa itsensä Juliusta vasten, painaa veren tahriman
suunsa tämän huulia vasten ja antaa Juliuksen maistaa hänen
elämäänsä.
Suudelma on yllättävän pitkä. Kun
Julius irrottautuu, hänenkin huulensa ovat punaiset. Juliuksen
viattomiin, suuriin silmiin ja poikamaiseen olemukseen yhdistettynä
veriset huulet ovat Wilhelmille liikaa. Hän tarttuu Juliusta
kauluksista ja raahaa tämän olohuoneen matolle. Hän ottaa miehen
siinä ja nyt. Wilhelm repii avonaisen paidan miehen päältä,
painaa punaiset huulensa Juliuksen litteälle vatsalle, jättää
merkkinsä kaikkialle.
Kaiken jälkeen Wilhelm tuntee vain
hienoista värinää raajoissaan. Hän tuijottaa hentoja mustelmia
reisiensä sisäpinnoilla ja naurahtaa pehmeästi. Eikö vampyyrin
kuuluisi olla se, joka jättää pysyviä jälkiä?
”Wilhelm…” Wilhelm tuntee
äänensävyn. Julius puhuu sillä vain, jos päivän aihe on niin
raskas, ettei hän voi ottaa sitä puheeksi ennen kuin on tyydyttänyt
Wilhelmin. ”Minulla on sinulle uutisia.”
”Uutisia? Mutta eihän tämä ole
tarkastuskäynti.” Kuin todistaakseen sanomansa Wilhelm piirtää
sormellaan viivaa Juliuksen rintakehälle. He makaavat yhä matolla,
kumpikaan ei ole noussut ylös.
”Ei, ei sellaisia uutisia.”
”Huonojako?”
”Ragnar tahtoo minun ja Fridan
tappavan teidät kaikki.”
Wilhelm hätkähtää istumaan. Hänen
kulmansa kaartuvat, veren ja huulipunan tahrima suu vääntyy
irveeseen. Onko Julius todella tullut hänen vierelleen, hänen
lämmökseen vain kertoakseen hänelle jotakin sellaista?
”No, anna mennä sitten”, Wilhelm
sanoo ja pyyhkii ilmeensä kaikesta. Juliuksen pahoittelevat eleet
tyydyttävät häntä enemmän kuin se, mitä mies teki hänen
keholleen.
”Wilhelm, rakas, tiedät, että minä
en tarkoittanut sitä niin.”
”Te kaksihan olette pelkkiä
Ragnarin kulkukoiria. Antakaa palaa. Olisipa huvittavaa nähdä,
kuinka Ragnar selittäisi sellaisen toimenpiteen neuvostolle. ’Ilkeät
vampyyrisedät pelottivat minua, joten nasautin heidät hengiltä
kahden avuliaan lapsen avulla’, niinkö?”
Juliuksen ilme murtuu. Mies ei näytä
siltä, että alkaisi itkeä. Ilmeessä on jotakin syvän
kyllästynyttä. Wilhelm on väsynyt tasoittelemaan tietä muiden
eteen. Hänellä on parempaakin tekemistä kuin varoa sanojaan.
Wilhelm vie kätensä Juliuksen
leukaperille, tuo miehen kasvot aivan omiensa lähelle.
”Mahtoikohan suuri ja kunniallinen
herra Strauss kertoa sinulle, kuinka moinen suunnitelma toteutetaan?
Saati miksi?”
Julius pudistaa päätään.
”Hän antoi meidän vain tietää
siitä. Hän ei kertonut vielä mitään.”
”Hän pitää teitä lieassa. Purkaa
häntä takaisin. Ei katukoiran tarvitse kesyyntyä.”
”Mutta…”
Sisällä kiehuu. Miten joku voi vain
alistua? Maailma on palamassa tuhkaksi, ja tässä Julius vain istuu
Wilhelmin lattialla riiputtaen päätään kuin pahainen rakki.
Wilhelmin suonissa palaa, eikä se johdu vasta nautitusta verestä.
”Me kaikki olemme niin elävinämme
neuvoston ja Ragnarin piikkiin, vaikka todellisuudessa he edustavat
aivan eri asioita”, Wilhelm huokaa. ”Etkö näe, miten se mies
pompottelee teitä? Olette muka olevinaan hänen salainen aseensa,
mutta hän ei taida itsekään tietää, kuinka sitä ohjaillaan.”
”Ehkä hän pelkää meidän
vasikoivan eikä siksi kerro mitään.”
Wilhelm kohottaa kulmiaan. Hän
tuijottaa Juliusta niin kauan, että tämäkin ymmärtää.
”Toki minä kerron sinulle, mutta
se on eri asia, se –”
”Miten se on muka eri asia?”
Wilhelmin ääni on liian rehellinen Juliukselle kestää. ”Kerro
minulle, mitä eroa minulla ja Barreteilla lopulta on. Me olemme
molemmat kahlittuja taloihimme ja kykenemme vain inhoamaan itseämme
samalla, kun kierrämme ympyrää eteisen matolla.”
Juliuksen kalpea käsi asettuu varoen
Wilhelmin polvelle. Kenties se tapailee sovintoa, pyrkii saamaan
Wilhelmin rauhoittumaan. Wilhelm näkee Juliuksen läpi. Häntä ei
saisi suittua hiljaiseksi.
”Anrabas Barret on ensimmäinen
vampyyri”, Julius huokaa. Wilhelm on kuulut saman mantran useasti,
mutta antaa Juliuksen luritella sen jälleen. ”Hän pystyy
manipuloimaan muistoja! Hän voi tehdä mitä ikinä
haluaakaan! Mistä me kaikki tiedämme, mikä on totta ja mikä ei,
kun se mies pystyy sellaiseen?”
Wilhelmiä naurattaa. Hän muistelee
Anrabasin valkeaa, silkinpehmeää tukkaa ja siroja sormia,
lemmikinsinisiä silmiä. Kaikesta riisuttunakin Anrabas on kenties
hypnoottinen ja kaunis, mutta silti pohjimmiltaan vain mies. Ihmiset
eivät osaa nähdä sen läpi.
”Ragnar on mystifioinut mielikuvaa
siitä miehestä”, Wilhelm huokaisee. ”Älä muokkaa omaa
mielipidettäsi sellaisen vanhan ukon pelkojen perusteella.”
”Minä olen kyllä tavannut herra
Barretin.” Juliuksen äänessä on lapsellista uhmakkuutta. Minäpäs
olenkin itsenäinen! Katso, isi, osaan jo sitoa kengännauhani.
”Tietenkin sinä olet, pikku
tarkastaja”, Wilhelm sanoo ja painaa pehmeän suukon Juliuksen
poskelle. Julius kavahtaa kauemmas. ”Mitä muuta? Anrabasko on
jotenkin saanut käsiinsä aidon ihmisen purtavaksi ja sitä kautta
levittänyt vampyyriutta pitkin maata? Aivan tarkoituksenmukaisestiko
hän olisi niin tehnyt? Ragnarilla on liian korkeita luuloja siitä
miehestä. Anri ei tahdo juuri muuta kuin kauniita asioita
ympärilleen.”
Sanat sammuvat hetkeksi. Juliuksen
silmien takana menee jotakin, josta Wilhelm ei saa otetta.
Tavallisesti se ärsyttäisi häntä, mutta nyt hän antaa sen mennä.
Hän ymmärtäisi kyllä kaiken myöhemmin.
”Sinä unohdat nyt, että herra
Straussilla on historiaa Barretien kanssa.” Juliuksen ääni on
tarpeettoman synkkä. ”Sinulla ei ole. Sinä et ole päävastuussa
missään. Barretithan tässä ne ensimmäiset vampyyrit olivat. He
ovat saaneet kansan vihat niskaansa.”
”Niin, minä olen pelkkä
sivutekijä. Wilhelm-raukka, jolle jäivät talo ja yksinäisyys.
Niinhän?”
”Ei, rakas, en minä –”
”Älä tyrkytä minulle tuota
lempeyttäsi. Se ei mene läpi.”
Hetken Julius näyttää lyödyltä.
Täydellisen satutetulta. Hyvä. Pahin on vasta edessä.
”Minä olen niin helvetin vaaraton,
eikö niin? Sano se Ragnarillekin. Minusta ei ole mihinkään. Minut
kannattaa aliarvioida jatkossakin. Keskittykää vain siihen, kuinka
Barretit kastelevat puutarhansa kukkia ja ilakoivat Anrin nuoresta
vaimosta.”
Wilhelm nousee ylös vaivautumatta
pukemaan ainuttakaan vaatetta ylleen. Hän heilauttaa kättään
Juliukselle merkiksi nousta. Julius pukee housuja takaisin jalkaansa,
Wilhelm vain huokaisee.
”Tulehan. Haluan näyttää sinulle
jotakin.”
Juliuksen ilmeessä käväisee pelko.
Wilhelmin ruumiissa sykkii. Pelkää vain. Tänään ei myrskyäisi,
mutta Juliuksen säikkyys tyydyttää häntä siitä huolimatta.
”Tule nyt vain”, Wilhelm lisää,
kun epäluulo voittaa uteliaisuuden Juliuksen kasvoilla.
He kävelevät käytävän halki,
kiertävät talon takaosiin, pimeisiin huoneisiin. Julius on harvoin
päässyt niihin asti. Wilhelmille talo on aina ollut rakkaampi kuin
yksikään ihminen. Julius ei ole koskaan uskaltanut kysyä siitä.
Kun tummasävytteisen perähuoneen suuren punaisen maton vetää
sivuun, sen alta paljastuu luukku. Wilhelm hymyilee ja nauttii
hätäännystä Juliuksen kasvoilta. Luukku avataan, portaat luisuvat
kohti pimeyttä.
”Sinä menet edeltä”, Julius
kuiskaa. Ääni lepattaa kuin kynttilän liekki.
”Kuinka huomaavaista, murunen”,
Wilhelm naurahtaa ja painaa pehmeän suudelman Juliuksen huulille.
”Pelkäätkö, että sysään sinut alas ja jätän kuolemaan?”
Julius ei vastaa mitään. Wilhelm
nauraa ja kävelee portaikkoon. Portaikon alapäässä palavat
soihdut halkovat valoa pimeään.
Kaksikko kulkee portaat alas asti.
Wilhelm ei katsele ympärilleen, tämä on hänen maailmansa. Hän
osaa sen nurkat ulkoa. Sen sijaan hän ei ole koskaan nähnyt
tällaisia reaktioita rakastajansa kasvoilla. Juliuksen silmät
tottuvat hämärään, lukevat kaikkea uutta kuin vieraskielisiä
kirjoja. Ymmärrys ei vielä leviä katseeseen saakka.
Kellari hukkuu tavaraan. On
ruokavarastoja, mutta ei yhdelle ihmiselle. Monelle. Kymmenille. On
vaatteita ja kirjoja, tavaroita, joita Wilhelm ei mitenkään voi
käyttää yksin. Suunnattomasti kaikkea katosta lattiaan. Aivan kuin
Wilhelm elättäisi kokonaista ihmisjoukkiota kellarissaan. Julius on
pelkästään ymmällään.
”Mitä tämä…?”
Hymy leviää Wilhelmin punaiseen
sotkeutuneille huulille.
”Tervetuloa maailmaani, Julius.”
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti