Luku
43: Lumisade
Valo pyyhki pois antamansa talven.
Kukat ovat märkiä ja kylmiä, niiden huurtuneet jäänteet
peittävät muuten kaikesta tyhjennyttä puutarhaa. Victoria on yhä
vailla kenkiä, hiukset auki. Hän kulkee puutarhan halki sen päähän,
sinne, jossa kaikki alkoi. Hänen elämänsä. Se, jota hän ei
osannut toivoa. Maisema on hiljaa. Victoria tietää, että kukaan ei
tulisi tänne hetkeen. Valo on hetkeksi hiljentänyt koko maailman.
Muilla on paikkoja, joihin mennä, mutta Victorialla on joku, jota
odottaa.
Victoria tietää odottavansa vaikka
ikuisuuden yli naista, joka on nähnyt kaiken. Hiljaisuus lomittuu
toiseen, Victoria vain seisoo ja odottaa. Kukaan ei tule. On kuin
koko maailma olisi hetkeksi käpertynyt itseensä nukkumaan,
odottamaan uutta aamua valkenevaksi heille kaikille. Victoria
hyväksyy sen. Kaiken korjaaminen veisi vuosia. Kenties toisen
ikuisuuden. Miltä näyttää maailma niille, jotka ovat kerran
olleet kuolemattomia? Entä niille, joiden menneet painavat enemmän
kuin yksikään tuleva teko? Victoria ei haluaisi olla nyt veljensä
eikä ainutkaan neuvoston vanhemmista miehistä. Hän ei haluaisi
myöskään kohdata Ragnar Straussia kaiken tämän jälkeen. Miestä,
joka tuskin koskaan nousee virheistään. Victoria olisi valmis
antamaan anteeksi, mutta hän tietää, että kaikki ei ole hänen
anteeksiannettavissaan. Tämä ei koske häntä. Hän on pelkkä
väline, osaansa tyytyväinen. Ne antakoon anteeksi, joille se oikeus
on suotu.
Odotus on kuin oma ikuisuutensa, pieni
tila, jossa Victoria voi kävellä rajattomasti. Maailma, jolla ei
ole enää ääriä. Puutarhan takana odottaa kaikki. Silti Victoria
pysyy puutarhassa, sillä se, jonka hän haluaa, on olemassa hänelle
kokonaisena vain täällä.
Kun Victoria vihdoin kuulee askelia,
hän kääntyy ympäri hymy kasvoillaan. Maria ei ole koskaan
näyttänyt samalta. Musta puku, mustat, avonaiset hiukset, kaikki se
on yhä ennallaan. Silti kuolevaisuus saa Marian näyttämään
erilaiselta. Avoimemmalta. Ylimääräinen kerros on poissa, Maria
voi vihdoin katsoa Victoriaa suoraan silmiin. Maailmat ovat yhä
tallessa Marian silmien tuikkeessa, mutta ne ovat nyt kirkkaammat
kuin koskaan.
Victoria juoksee syleilemään omaa
ikuisuuttaan. Naista, joka on palannut hänen luokseen, vaikka olisi
voinut taakkansa jälkeen valita minkä tahansa kohtalon. Marian
avattavissa on jokainen maailman ovi, mutta Maria ei avannut niistä
ainuttakaan. Hän tuli tänne, takaisin Victorian kosketukseen,
takaisin puutarhaan.
Ensimmäistä kertaa Victoria näkee
Marian itkevän vuolaasti. Ei enää yhtä pientä kyyneltä, vaan
monta, kokonainen meri. Yksi maailma valuu pois silmien takaa, se on
tullut päätökseensä, täyttänyt tehtävänsä. Yksi elämä
vähemmän elettäväksi. Victoria hymyilee, Maria hymyilee takaisin
kyyneltensä lomasta. Naiset astuvat lähemmäksi, tervehtivät
toisiaan uusina ihmisinä viemällä kädet toistensa poskille.
Hetken he vain seisovat otsat vastatusten. Kaikki yhdessä koettu on
yhä tallessa heidän sisällään, mutta maailma on nyt uusi, valmis
kaikelle sille, mitä he tahtoisivatkaan rakentaa.
”Sinä jäit”, Maria henkäisee
vasten Victoriaa, ”sinä jäit…”
”Aina.” Victoria puristaa Marian
käsiä, vie ne vasten sydäntään. Victoria painaa hellän
suudelman Marian suulle. He hymyilevät toistensa huulille,
rutistavat toisiaan niin kovaa, että kaikki heidän sisällään
varmasti kääntyy oikeaksi.
Kun suudelma lakkaa ja he jäävät
toistensa syleilyyn, alkaa sataa lunta. Muutama kevyt, varovainen
hiutale. Ne satavat heidän harteilleen, jäävät siihen hetkeksi
ennen kuin sulavat osaksi elämää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti