Luku
29: Poiskirjoitettu
Sanat on jo sanottu, kun ovelle
koputetaan jälleen. Victoria antaa miehensä avata oven. Kun sen
takana seisookin vanha tuttu, Victoria tuntee sydämensä jättävän
kierroksia välistä. Fridan hiukset ovat yhä lyhyet, huulet punatut
ja housut vedettyinä korkealle kapealle vyötärölle. Laiton, mutta
sillä ei ole mitään merkitystä, kun ei ole papereita. Victoriaa
itkettää. Hänen kaunis, rakas ystävänsä. Frida unohtaa
tervehdykset ja ryntää suoraan halaamaan Victoriaa. Victoria vie
kädet Fridan selkään, silittää ja miltei purskahtaa kyyneliin,
kun tuntee Fridan värisevän itseään vasten. Hän näki Fridan
edellisen kerran kesällä. Hän ei koskaan saanut kerrottua naiselle
kaikkea. Nyt he ovat jälleen siinä eikä välissä ollutta aikaa
olekaan.
Kun Frida irrottautuu Victoriasta,
Victoria erottaa ystävän tummat silmänaluset. Jokin on huolettanut
Fridaa, joka pystyy mihin vain. Joka on raudanluja. Millainen seikka
voi saada Fridan valvomaan yönsä huolen runneltavana?
”Minä tulin tänne olemaan
rehellinen”, Frida hengähtää. ”Ragnar Strauss aikoo tapattaa
kaikki ensimmäiset vampyyrit. Se, mitä minä olen täällä
toimittamassa…”
Frida painaa hetkeksi kädet
kasvoilleen, vapisee. Victoriaa kylmää kauttaaltaan. Hän ei ole
koskaan nähnyt ystävässään ainuttakaan merkkiä hajoamisesta.
Victoria on aina tiennyt Fridan olevan ihminen, joka suree yksin,
vihaa yksin ja iloitsee yksin.
”Minun piti tulla tänne tappamaan
teidät, herra Barret.”
”Sano Anri vain”, Anrabas kuiskaa
ohuella äänellä.
Frida sulkee hetkeksi silmänsä. Suru
ja kauhu risteilevät kasvoilla.
”Joten, Anrabas… Sinun on
kuoltava. Tavalla tai toisella. Herra Strauss uskoo, että tämän
käynnin jälkeen sinä olet hengetön.”
Fridan hengitys alkaa käydä
raskaaksi. Victoria ja Maria näkevät tilanteen oitis. He tarttuvat
Fridaan molemmin puolin ja taluttavat naisen olohuoneeseen. Anrabas
tuijottaa kaikkea silmät tyhjinä.
”Itse asiassa, Frida, minä ehdin
juuri kertoa elämäni naisille sitä samaa”, Anrabas huokaa
istuuduttuaan epämukavasti tuolilleen. Victoria on pannut merkille,
että Anrabas istuu aina liian reunalla tuolissaan, kun häntä
hermostuttaa.
Victoria pitää kättään Fridan
omalla. Maria pysyy lähellä. Katseilla he ovat voineet käydä
naisten keskisen keskustelun, josta ei ole tarvinnut pitää ääntä.
Frida nostaa piinattua katsettaan kulmat kohoten.
”Kuinka niin?”
”Minä päädyin samaan
lopputulokseen hieman eri kautta, mutta minä tiedän, että en
selviä hengissä, ellen kuole ensin.”
”Kuinka me realistisesti ajatellen
saamme sinut… hengiltä? Ragnar ei ole huijattavissa. Hän on
elänyt aivan liian kauan tullakseen huijatuksi”, Victoria
huomauttaa.
”Minä tiedän.” Frida vetää
syvään henkeä. ”Olen ajatellut asiaa. Teistä kukaan tuskin
tietää, luojalle kiitos, millaista kaduilla on. Osattomille ja
vampyyreille ei ole olemassa minkäänlaista terveydenhuoltoa, ja
tilanne kaduilla juuri nyt on… jokseenkin sekava. Joka tapauksessa
ihmisiä kuolee jatkuvasti. Me pystymme helposti lavastamaan
kuolemasi.”
”Me?”
”Minä ja Julius voimme koska
tahansa tehdä sen.”
”Tekisittekö jotakin sellaista
meidän puolestamme?” Puhuja on Maria.
Frida huokaisee syvään. Victoria
tuntee käden värisevän hänen omaansa vasten. Hienoisesti, mutta
silti.
”Minun on tunnustettava jotakin.
Olemme Juliuksen kanssa tehneet jo vuosia kaikki herra Straussin
likaiset työt. Meidän kätemme ovat jo veressä. Me olemme hänen
aseensa neuvostoa vastaan siltä varalta, että neuvostoon ei voi
enää luottaa. Te tiedätte sen kyllä. Te olette saaneet elää
Ragnar Straussin päätöksistä. Olette varmasti jo vuosia tienneet,
mitä minä ja Julius teemme.”
Marian ja Anrabasin kasvoilla käväisee
sama ilme. Se, joka ymmärtää sanomatta mitään. Hiljaisuus osaa
olla täydellinen kertoja.
”Me emme pysty siihen enää”,
Frida tunnustaa. ”Olemme tehneet kaikkemme. Aivan kaikkemme. Minua
ei yksinkertaisesti enää jaksa kiinnostaa, kuolenko itse huomenna
sen vuoksi, että kukaan ei enää näennäisesti elätä minua. Minä
en ala tappaa viattomia ihmisiä. En kykene siihen.”
Victoria silittää Fridan
kämmenselkää. Tapa, jolla Frida on tilassa, on jo kiittänyt suun
puolesta. Sen suurempaa kiitosta Victoria ei usko koskaan saavansa.
”Aion huolehtia, että veljeni pysyy
hengissä. Keksin kyllä keinon elättää hänet. Teen mitä
tahansa, mutta herra Straussin leluna en kykene enää olemaan.”
Frida vetää jälleen syvään
henkeä. Victoria näkee, että sekä hän että Maria ovat
valmiustilassa. Jos Frida putoaa, he ovat hänen vierellään
valmiina ottamaan kiinni koska tahansa.
”Joten, kysymys kuuluu – minne te
saatte Anrabasin piiloon sillä välin, kun minä ja Julius
lavastamme hänen kuolemansa?”
Victoria vaihtaa katseita ensin
aviomiehensä kanssa, sitten Marian. Hänen rakkaimpansa tietävät
jo. Anrabasin paot ovat vain Fridalle tuntemattomia.
”Frida. Pystytkö sinä pitämään
salaisuuden?”
Victoria huomaa muutoksen Mariassa.
Maria ei kenties halua näin suurta salaisuutta paljastettavan, mutta
Anrabas on päätöksensä jo tehnyt. Victoria tietää, että
Fridaan voi luottaa. On aina voinut.
”Minä pystyn kulkemaan suojausten
läpi”, Anrabas pudottaa huuliltaan.
Hetken Fridan kasvoilla käväisee
hämmennys. Sitten nainen tuijottaa eteensä, nyökkää kuin olisi
aina osannut arvata niin.
”Herra Straussin huoli on siis
aiheellinen. Se todella olet kaiken aikaa ollut sinä, joka on
levittänyt vampirismia.”
”Minulla on ollut syyni, voin taata
sen.”
Sekä Victoria että Maria
hätkähtävät. Kumpikaan ei sano mitään. Victoria tietää heidän
ottaneen ensimmäiset askeleet lasilla. Jos Mariakaan ei tiedä, mitä
Anrabas tarkoittaa, he ovat aikeissa rikkoa jään lopullisesti.
Talvessa on vastauksia. Sittenkin. Victoria tuntee suoniensa
jäätyvän. Puheenaihe jähmettää hänet paikalleen.
”Ei sillä niin väliä”, Frida
huokaisee. Victoria tietää, että he palaisivat tähän vielä.
Sitten, kun he olisivat kolmin. Maria on huomannut saman. Anrabas
salaa jotakin niin suurta, että istuu jo aivan reunalla, hymyilee
tyhjin silmin.
”Minä en kerro herra Straussille
enää mitään. Me järjestämme Juliuksen kanssa sinun kuolemasi ja
kerromme, että se on tehty. Todisteita ei tarvita. Herra Strauss ei
pääse kirkostaan pois, hänen ei tarvitse nähdä ruumistasi.
Ainoastaan tieto riittää. Sitten lehdet voivat kirjoittaa sinut
pois tästä maailmasta.”
Kaikki nyökkäilevät. Victoria
näkee, että Maria on seurannut tilannetta täydellisen hiljaa. He
puhuisivat myöhemmin talvipuutarhassaan kaiken puhtaaksi,
sanoittaisivat sen, mitä jää leijumaan huoneen pölyiseen ilmaan.
”Anri.” Maria puhuu. Naisen
äänestä on tullut Victorialle niin yksityinen kokemus, että hänen
poskiaan punottaa tällaisellakin hetkellä. ”Minne sinä menisit?”
Victoria erottaa, kuinka muutaman
sekunnin ajan sisarukset katsovat toisiaan kuin hän ja Frida eivät
olisi huoneessa. Todellinen keskustelu on jo käyty, kun sanat
sanotaan.
”On monta paikkaa. Ei hätää. Minä
pystyn löytämään turvan siksi aikaa, että voin palata kotiin
huomaamatta.”
”Se voi olla hyvin pitkä aika”,
Victoria huomauttaa.
”Me voimme keskittyä täällä
siihen, kuinka saamme tehtyä sinusta uskottavan lesken.” Marian
sanat saavat Victorian punastumaan entisestään. Hän ja Maria
kaksin suuressa talossa. Sydän läpättää tahtomattaankin.
Anrabas ottaa paremman asennon
tuolillaan. Keskusteluja ei käytäisi vielä. Kun Frida nousee,
Victoria kurottaa vielä hänen peräänsä.
”Etkö jäisi teelle?”
Fridan ilme on pelkästään
murheellinen.
”Olen pahoillani. Valmisteluissa
menee aikaa.”
”Me luotamme sinuun”, sanoo Maria
aito hymy kasvoillaan. Sekään ei ole onnellinen. Victoria on
rakastunut naiseen, joka on kuin kaunissiipinen perhonen, jonka
todellista olemusta kukaan ei koskaan pysähdy katsomaan.
Sanaakaan sanomatta Frida kävelee
pois asunnosta. Enempää ei tarvitse puhua. Jo se kertoo
Victorialle, kuinka pitkä historia näillä ihmisillä on yhdessä.
He ovat kirjoittaneet elämiensä kirjoille paljon sellaista, josta
Victoria ei koskaan pääsisi osaksi. Hän on tullut paljon
myöhemmin.
Ja silti Maria painautuu häntä
vasten, vie päänsä hänen olalleen kuin kaiken raskaus kävisi
yhtäkkiä sietämättömäksi kestää. Mariaa ei tunnu kiinnostavan
veljen läsnäolo. Victoria antaa Marian vain olla, vie kätensä
tämän selälle ja silittää hiljaa. Anrabas istuu yhä tuolissaan,
yhtä mykkänä kuin siihenkin saakka. Mies valmistautuu kuolemaansa.
Muuhun ei ole aikaa. Kun Victoria silittää rakastamansa naisen
selkää, talvinen aurinko kurottaa verhojen lomasta olohuoneen
tummille tapeteille. Victoriaa hymyilyttää. Valo näkee kaiken. Se
valvoo heitä, varmistaa, että kaikki kulkee vääjäämättä
oikeaan suuntaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti