Luku
23: Uskotko
Victoria tietää Marian sanoista,
että tämän veli ei ole palaamassa kotiin sinä yönä, kun
ensilumi sataa ja kuu on kirkkaampi kuin koskaan. Se saa hänet
vetäytymään vällyjen väliin Marian kanssa, pitämään naista
kädestä, tuntemaan tämän lämpimän kehon omaansa vasten. Mitään
muuta ei tapahdu. Victoria vain tuijottaa Marian uneliaita kasvoja
hämärässä ja virnistää, kun ymmärtää heidän olevan vihdoin
siinä. He näkevät toisensa viimein kunnolla.
Jos katumus tulisi aamulla, se saisi
tulla. Victoria antaisi sille tilaa myöhemmin. Juuri nyt hän tahtoo
tuntea viileät lakanat, yön keveän kosketuksen heidän yllään.
Ennen kuin hän sulkee silmänsä, hän painaa kevyen suudelman
suoraan Marian huulille. Kun silmät sulkeutuvat, sisin on
täydellisen tyyni.
Ymmärrys iskee vasta aamulla.
Verhojen välistä pilkistää kaistale avautuvaa päivää. Aamutkin
ovat myöhään pimeitä. Talvi on todella saapunut, ja se on tullut
kerralla, vienyt kesän kunnialla hautaan. Victoria nousee varoen
ylös, yrittää livistää herättämättä Mariaa, mutta nainen on
jo hereillä. Marian silmät avautuvat, hän räpyttelee niitä kuin
mitään ei olisi tapahtunut. Kuin äänettömiä lupauksia ei olisi
annettu eikä suudelmia vaihdettu.
”Hyvää huomenta, Victoria”,
Maria sanoo lempeästi ja kumartuu painamaan huulensa Victorian
paljaalle olalle. Victoria saa väristyksiä. Hän sulkee silmänsä,
antaa tunteen täyttää hänet hetkeksi kauttaaltaan.
”Huomenta.” Valoa kaikkialla.
Victoriasta ei ole koskaan tuntunut samalta.
”Saitko sinä nukuttua?”
Victoria ei ole varma, onko se vain
Marian tapa pyytää anteeksi.
”Sain.” Ajatus täyttää
Victorian. Yksityinen ajatus, jota hän ei tahdo sanoa edes Marialle.
Minä menin sinuun nukkumaan. Ajatukseen sinusta. Ja minä nukuin
paremmin kuin koskaan.
Maria hymyilee kuin näkisi Victorian
mielen pohjaan saakka. Yhtäkkiä Victoria tietää, että hänen
pitää kertoa.
”Minä olen nähnyt sinusta unta”,
Victoria kuiskaa äänellä, joka on hauraampi kuin perhosen siipi
kesäyössä. Maria kallistaa päätään. Aamu tanssii naisen
mustilla suortuvilla, Victoria on tulvillaan hellyyttä. ”Minun
unissani on valo. Olen kertonut sinulle. Joka kerta valo on
kirkkaampi, se tahtoo minusta kaiken. Mutta sinä olet ollut siellä,
valon edessä, sen kanssa, eikä minua ole enää pelottanut. Se on
saanut minut ajattelemaan.”
Victoria vilkaisee sormusta vasemmassa
nimettömässään. Se on merkinnyt hänet ikuisesti mieheen, jonka
sydämen puoleen hän ei kurota, kun pelkää pimeää. Se on pelkkä
sormus, ei todiste mistään vahvemmasta.
”Olen ajatellut, että voiko se olla
väärin? Se, että haluan nojata nauruusi, nukahtaa ajatukseen
sinusta.” Hauras. Avattu. Victoria päästää kaiken pois. Marian
poskelle valuu yksi kyynel, Victoria kurottaa sitä kohti. ”Onko se
väärin taivasta kohtaan, että me löysimme toisemme? Etäisyys
välillämme, se… sitä ei koskaan ollutkaan. Se oli minun
kuvitelmaani. Totta olemme vain me. Me valon edessä.”
Maria painaa hetkeksi päänsä alas
kuin ajatukset olisivat liian raskaat kannatella. Victoria silittää
hänen poskeaan, tekee hänelle kodin hetkeen. Olisi väärin päästää
irti. Olisi väärin kertoa neuvostolle ja Ragnarille elämästä
täällä. Hetkissä täällä on kultareunus. Niissäkin, joina hän
on ikävöinyt tuttuutta. Sitten hän on katsonut Mariaa tämän
sinisiin silmiin ja unohtunut niihin asumaan.
”Ei”, Maria kuiskaa pudistaen
päätään, ”minä tiedän, ettei se ole väärin.”
Kuin todistaakseen sanansa Maria vetää
Victorian lähemmäs, huulet huulille, keho kehoa vasten. Victoriaan
leimahtaa ennennäkemätön tuli. Sellainen, jota hän ei tunnista,
mutta jonka hän tahtoo omakseen. Maria vie kätensä varoen hänen
yöasunsa naruille, kysyy hitailla eleillään lupaa. Victoria antaa
sen, katsoo Mariaa pitkään ja tietää, että kaikki, mitä luvan
jälkeen tapahtuisi, olisi oikein. Iho iholla. Vaihdettuja
kosketuksia. Kehot piirtävät hentoja varjoja aamuaurinkoon.
Kaiken jälkeen Victoria makaa
sängyllä vetäen syvään henkeä. Hänen ruskeat hiuksensa ovat
valtoimenaan tyynyllä, rinta kohoilee raskaasti. Liekki ei ole
sammunut, se on ottanut uuden muodon. Kaikkialla on lämmin. Maria
kurottaa viereltä painamaan vielä yhden välittävän suudelman
Victorian huulille.
”Entä tästä eteenpäin?”
Maria hymähtää.
”Arvelinkin, että kysyisit.”
Victoria nostaa merkityn kätensä
ylös. Maria ei sano hetkeen mitään.
”Kadutko sinä?”
Victoria hätkähtää. Hän pudistaa
päätään ja suukottaa Mariaa poskelle.
”En koskaan. Minä en kadu. Minä
elän ja koen. Miksi katuisin, että olen elänyt?”
Victoria näkee Marian varovaisesta
hymystä, että hänen vastauksensa miellyttää tätä. Maria
kääntyy kohti Victoriaa, naisilla ei ole mikään kiire ylös
sängystä. Maria vie kätensä Victorian avonaisille hiuksille,
silittelee suortuvia kuin itse aurinko olisi ne hiuksiksi punonut.
”Minä aion kertoa Anrabasille,
mutta en vielä.”
”Koetko sinä pettäneesi hänet?”
”En. Sormus ei saa häntä
omistamaan minua tai minua omistamaan häntä. En tahdo elämältäni
sellaista, enkä usko hänenkään tahtovan.”
”Anri on rakastunut sinuun.”
”Niin, minuunkin, uskoisin. Ja
moneen muuhun.”
”Olet siis arvioinut hänen
luonteensa täysin oikein. Sinä älykäs, kaunis…”
Marian ääni pehmenee lopusta,
Victoria saattaa nähdä, kuinka tunne värisyttää naista. Maria
hymyilee mielihyvästä, rakkaus hehkuu hänen kasvoiltaan. Victoria
kävelee kuussa. Niin se täytyy olla. Tämä ei voi olla maa.
”Entä sinä?”
Nautinto hälvenee, Maria kohottaa
kulmiaan.
”Minä elän kuten tähänkin asti.
Jos sinä haluat pitää tunteesi salassa, se sopii minulle, kunhan
et valehtele itsellesi ikuisesti. Se ei ole sinulle reilua.”
”Mutta entä sinä?”
Maria hymyilee. Hymy on pohjattoman
surullinen. Victoria on nähnyt sen monesti. Samassa hän ymmärtää,
että ainoa onnellinen hymy Marian kasvoilla on käväissyt niillä
tänä aamuna. Sen jälkeen, kun heidän sydämensä ja ruumiinsa
yhdistyivät.
”Sinä lienet ensimmäinen tässä
koko maailmassa, joka pysähtyy kuuntelemaan, mitä minä todella
haluan”, Maria sanoo hiljaa, ”ja minä olen sentään elänyt
satakaksikymmentäkuusi vuotta tämän maan päällä.”
Victoria hymyilee. Hänen kaunis,
ikuinen kuunsa.
”Minä tahdon, että sinä ymmärrät
itseäsi. Meidän täytyy keskustella monesta muustakin seikasta kuin
suhteemme laadusta.”
”Kerrotko minulle, kuinka Anrabas
pääsee ulos? Ja… miksi?”
”Kerron sen ja paljon muutakin.”
Maria on aikeissa nousta ylös. Peitto
valahtaa alas, paljastaa alastoman yläruumiin. Victoria tuntee
poskiensa kuumotuksen, kun Maria kääntyy häntä kohti, keinahtaa
hivenen. Hiukset valahtavat selkään, kehon siluetti saa Victorian
tuntemaan olonsa kauttaaltaan lämpimäksi.
Ei vielä. Ei heti. Totuus ehtisi
odottaa yhden päiväksi valkenevan aamun, yhden huokauksen ja
kosketuksen lisää. Victoria vetää Marian lähelleen, peiton
heidän ylleen ja sulkee kaiken muun.
*
”Uskotko sinä Jumalaan?” Maria
kysyy käytävällä. He seisovat vanhojen maalausten äärellä,
tuijottavat niitä kuin ne olisivat portteja entisiin maailmoihin, jo
hylättyihin.
”Minä en ole varma”, Victoria
huomaa sanovansa, vaikka uskonnottomuus ei ole maassa vaihtoehto.
”Minä uskon, että emme ole täällä yksin. Se valo minun
unissani, se… se on lähimpänä Jumalaa, mitä minä olen käynyt.”
Marian kasvoilla käväisee hymy.
”Valo on tärkeä. Älä unohda
sitä. Tule.”
Maria kuljettaa Victorian portaikkoon,
jossa maalaukset jatkuvat. Tuntemattomia ihmisiä. Anrabas ja Maria
heidän joukossaan, portaiden alapäässä. Anrabas näyttää
kuvassa kovemmalta ja Maria herkemmältä kuin he todella ovat.
Victoria tietää sisarukset osaksi kuunvaloa, hehkuviksi, mutta
hauraiksi.
”Sinä tiedät, että Ragnar Strauss
vangitutti kaikki ensimmäiset vampyyrit rukouksilla asuntoihinsa.
Niinhän sinulle on kerrottu?”
Victoria nyökkää. Isä ja kirja
lapsuudesta. Kertomukset helvetin pimeyksistä. Vampyyreista samaisen
helvetin lähettiläinä.
”Se on osa totuudesta. On totta,
että on voimia, joille me emme pärjää.”
”Kyse on siis aivan todella
henkisyydestä? Te ette pääse pois, koska Jumala vihaa teitä?”
”Me emme pääse pois, koska Ragnar
Strauss haluaa kontrolloida koko maata, meitä osana sitä. Jumalan
vihalla ei ole sen kanssa pienintäkään tekemistä.”
”Kuinka se on mahdollista, jos
rukouksilla piirretyt näkymättömät rajat kuitenkin satuttavat
teitä?”
Victoria pysähtyy vain nauttimaan
ilmeestä Marian kasvoilla. Miten kaunis, miten tietävä. Voimakas.
Maria voisi olla mitä vaan, ja tämä on valinnut olla hänen
vierellään. Victoriaa kylmää.
”Se riippuu siitä, mihin uskoo.”
”Ei, älä viitsi, ei se saata olla
niin helppoa.”
”Ei se olekaan. Minä uskon valoon.”
”Valoon? Et kai sinä…”
”Sinun unesi valo. Se on minun
vanhin ystäväni.”
”Sinä…”
Maria kumartuu lähemmäs, astuu
samalle portaalle ja vie Victorian hiljaa seinää vasten. Hän
painaa huulensa Victorian kaulalle, hamuilee kaulusta kuin olisi
aikeissa upottaa hampaansa Victorian alastomaaan kaulaan. Victoria
värähtää, mutta ei sano mitään. Lopulta Maria jää siihen,
kosketukseen, eikä lähde pois.
”Sinä olet ihmeellisin olento,
jonka olen tavannut”, Maria kuiskaa, ”sinäkin näet valon. Se on
puhunut sinulle, kutsunut sinua luokseen. Se on viimeinen vihjeeni.
Nyt minun tarvitsee vain odottaa.”
Maria perääntyy, kulkee portaita
alas eteisen käytävään. Victoria seuraa perässä hämmennys
askelissaan.
”Maria? Mitä sinä tarkoitat?
Anteeksi, minä en ymmärrä lainkaan!”
”Valo on korkein”, Maria sanoo.
Äänensävy ei paljasta mitään. Ikuinen arvoitus. Victoria huomaa
ajattelevansa, että on aina tuntenut vetoa sellaisiin olentoihin.
”Mikään tästä ei ole ollut sattumaa. Jos jotakin tiedän
varmaksi, niin sen, että valo saattoi meidät yhteen. Sen täytyi
mennä näin.”
”Sinä olet elänyt yli sata vuotta.
Oletko tuntenut valon sen kaiken aikaa?”
Maria nyökkää.
”Se on vanhin ystäväni.”
”Mitä se haluaa?”
Maria on hetken hiljaa. Victoria näkee
takeltelevista eleistä, ettei Maria ole koskaan puhunut näistä
asioista ääneen.
”Oikeutta, uskoisin”, Maria
hengähtää. ”Minä… Minun täytyy jäsennellä tätä hieman.
En voi vain kertoa jotakin, jonka sisäistämisessä on kestänyt yli
sata vuotta.”
Victoria tuijottaa Mariaa hiljaa. Ensi
kertaa ikuisuus muistuttelee itsestään. Se on asunut talon nurkissa
jo vuosia mädäntymättä pois. Se on nähnyt enemmän kuin Victoria
koskaan, vaikka hänen silmänsä ovat ihmettä täynnä.
”Oletko sinä tietoinen sodan
syistä, Victoria? Sen sodan, joka käytiin ennen kuin Ragnar ja
neuvosto käyttivät meitä hyväkseen?”
Victoria tuntee sodan, joka tämän
maan päällä käytiin. Hän tietää, että todellisuudessa sitä
ei koskaan käyty loppuun, että sen syyt ovat juurtuneet pinnan alle
ja odottavat tilaisuutta nousta jälleen. Tämä maailma on pysynyt
pitkään kiinni valheessa.
”Jos kertoisin sinulle, että taivas
puhui minulle sata vuotta sitten ja halusi maailman parantuvan,
uskoisitko sinä minua vai syyttäisitkö minua jumalanpilkasta?”
Maria kysyy katsoen sinisillä silmillään Victoriaa suoraan
silmiin. Katseen intensiivisyys porautuu syvälle Victorian lihaan.
”Minä kuuntelisin sinua.”
Jokin välähtää Marian silmissä.
Välähdys on kaunis, kuin auringon välke kesäisessä lammessa.
Victorian sisintä polttaa jälleen.
”Minä kerron sinulle kaiken.
Ajallaan. Nyt sinun täytyy vain luottaa minuun. Tule.”
Naiset kulkevat lumiseen puutarhaan,
aivan sen rajoille saakka. Portille, josta heistä vain toinen voi
kulkea. Maria ohjaa Victorian portin toiselle puolelle, sinne, jonne
hän itse ei enää pääse. Victoria katsoo, kuinka Maria ojentaa
kättään. Jokin ottaa vastaan, jokin paljon heitä suurempi. Ilma
väreilee, vaikka siinä ei ole mitään, pelkkä haalistunut, mennyt
muisto rukouksesta kauan sitten.
Maria ei pääse portista. Victoria
kulkee takaisin, värisee vilusta, sallii Marian tarttua häntä
kädestä. Yhdessä he kulkevat sisälle, hiljaisuus siivittää
matkaan. Sisällä Maria sytyttää takan ja istuutuu suurimmalle
sohvalle.
”Valo puhui minulle. Se antoi
minulle tehtävän”, Maria sanoo hiljaa, ”vain se on varmaa.”
”Minä uskon sinua, koska tunnen
valon. Tai ehkä se tuntee minut, ehkä se on aina ollut niin päin.”
Maria nyökkää.
”Ja nyt valo on halunnut, että
minun veljeni pääsee portista.”
”Sen täytyy olla Jumala.”
”Mitä me lopulta tietäisimme?”
Marian äänessä on hymyä. Victoria tietää hänen olevan
oikeassa. Mitä he tietäisivät?
”Miksi te kaikki ette pääse? Sinä
ja herra Alden? Ja herra Strauss?”
Marian hymyssä lepää vastaus.
”Me odotamme vielä. Uskotko sinä,
että asioilla on tarkoitus tapahtua tietyllä tavalla tiettyinä
hetkinä?”
Victoria nyökkää. Sitten he ovat
hetken täysin hiljaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti