Luku
9: Virtojen viesti
Tummat silmät, elämän kovettamat.
Silti sisimmässään lämpimät, sillä Victoria on nähnyt, kuinka
hymy kasvoilla sytyttää niihin pienet tuikkeet. Frida seisoo siinä,
Victorian aviomiehen asunnon olohuoneessa. Frida ei ole koskaan
näyttänyt Victorialle eksyneemmältä. Ajattomassa, hiljaisessa
olohuoneessa säädyttömästi housuihin ja miesten paitaan
pukeutunut lyhythiuksinen Frida tuntuu juosseen tilaan eri
maailmasta. Sellaisena Victoria rakastaa häntä.
Lapsuudenystäväänsä. Naista, joka on opettanut hänelle paljon
elämästä. Jota hän ei ole nähnyt pitkään, pitkään aikaan.
Riemu vaihtuu hämmästykseksi.
Victoria tuijottaa ystäväänsä ja yrittää yhdistää palaset. On
kuin hän katsoisi Fridaa ensimmäistä kertaa koskaan, mutta edessä
on harso, jota hän ei osaa ottaa pois; johon hän ei ylety, vaikka
kurottaisi kuinka.
Victorian yllätykseksi Maria on se,
joka puhuu ensin.
”Te lienette kasvaneet samalla
alueella.” Marian pehmeä ja sointuva puheääni rauhoittaa
Victorian kiihkeästi läpättävää sydäntä.
”Me olemme lapsuudenystäviä”,
Victoria sanoo hymyillen.
”Kuinka kauan siitä jo on? En ole
tavannut teitä aikoihin.”
”’Teitä’? Frida, ei sinun
tarvitse…”
Frida kohauttaa kapeita harteitaan.
Sentään Frida on peittänyt ne kuten nainen. Victoria muistaa ajan,
jolloin Frida ei tehnyt niin.
”Se tulee luonnostaan, kun olen
tällaisessa tilassa.”
Niin. Barretien suurieleisessä,
ajattomassa olohuoneessa eriarvoisuuden harsoon kiedottuna. Harsoon,
jonka taa Victoria ei näe, vaikka Frida puhuu. Anrabas tarttuu
kiinni Victorian hämmennykseen. Hän kulkee vaimonsa vierelle,
kuljettaa kätensä tämän harteille ja hymyilee asemastaan suoraan
Fridalle. Victoria on erottavinaan miehensä puheessa sävyn,
jollaista siinä ei ole aiemmin ollut.
”No mutta Frida, Victoria tässä
mahtaa ihmetellä, kuinka sinä oikein olet täällä”, Anrabas
sanoo. ”Victoria tuskin odotti kohtaavansa sinua täällä. Eikö
niin, Victoria?”
Victoria tuijottaa miestään ääneti.
Anrabasin äänessä on sävy, joka kiemurtelee petollisena Victorian
sisällä. Hän ei luota sen sointiin. Hän ei sano mitään.
Fridan olemus on käynyt vaikeaksi.
Nyt kaikki huoneessa seisovat, mutta Frida näyttää
puolustautuvalta pedolta. Victoria muistaa eleet lapsuudestaan. Samat
jännittyneet kädet, kaartuneet kulmat. Vain silmät ovat kylmemmät
kuin ennen. Elämä on riistänyt valonsa niiden katseesta.
”Niin, herra Barret, vaimonne mahtaa
ajatella, kuinka kaltaiseni paperiton ja sukunimetön hylkiö on
päätynyt teidän asuntoonne.” Fridan ääni tihkuu katkeruutta,
joka syöksyy sellaisenaan Victorian sydämeen. Mitä
lapsuudenystävä, tyttö, joka osasi aina pitää puolensa, on
joutunut elämältä vastaanottamaan?
”Minä tahdon puhua Victorian kanssa
kahden kesken, jos se suinkin sopii teille.”
Anrabas päästää irti Victoriasta.
Mies hymyilee edelleen. Victorialla ei ole aavistustakaan, mitä
hymyn takana on. Ilmeiden alla kuhisee. Victoria ymmärtää sen nyt.
”Se käy erinomaisesti. Me jätämme
teidät kahden”, Anrabas sanoo ja poistuu huoneesta käsi sisarensa
harteilla.
Victoria ei vaivaudu katsomaan
vampyyrikaksikon perään. Hän on päättänyt sopeutua elämään,
jota ei ymmärrä. Pinnan alla juoksevaan, levottomaan tunteeseen,
jota hän ei tavoita, vaikka repisi jokaisen harson pois.
Victoria ohjaa Fridan käsistä
takaisin istumaan. Punaisella samettituolilla tyttö näyttää
täydellisen häväistyltä. Victoriaa puristaa rinnasta nähdä
hänet sellaisena.
”Ragnarko sinut hänelle naitti?”
Fridan nuotti on on muuttunut vuosien varrella. Se on karkeampi kuin
aiemmin. Victoria ei kykene muistamaan, minkä ikäisiä he olivat,
kun he tapasivat edellisen kerran. Kuinka Frida voi edes olla
kartalla omista vuosistaan, kun niistä ei ole ollut ketään hänelle
kertomassa? Katulapselle ikä on vain arvio.
Victoria vie sormen suulleen. Hän on
varma, että sata vuotta talonsa ääniä kuunnelleen kaksikon korvat
ovat kehittyneet äärimmilleen. Anrabas ja Maria eivät saa kuulla
mitään, mikä viittaisi Victorian olevan pelkkä neuvoston juoni.
”Vai niin”, Frida huokaisee.
Pettymys kuultaa äänestä läpi. Mitä Frida tarkoittaa? ”Sitä
minä vähän pelkäsinkin.”
”Mistä sinä oikein puhut?”
”Ragnarilla on nähtävästi
kahdenlaisia suunnitelmia tilanteen selvittämiseksi. Miksi… Miksi
helvetissä hän uhraisi sinun elämäsi…” Frida painaa mustan
päänsä käsiinsä. ”Ei Ragnarilla ole mitään syytä tehdä
näin. En ymmärrä.”
”Anteeksi, mutta minä en puolestani
ymmärrä laisinkaan, mitä sinä tarkoitat.”
Frida nostaa päänsä. Niin
uskomattoman kaunis. Raju ja anteeksipyytelemätön, mutta
sietämättömällä, läpitunkevalla tavalla kaunis. Victoria saa
väristyksiä. Elämä on hionut Fridan äärimmilleen. Kokemukset,
uudet ja vanhat, ovat piirtäneet särmänsä Fridaan. Victoria
tietää, ettei enää koskaan saa nähdä lapsuudesta muistamiaan
tuikkivia ruskeita silmiä.
”Minä puhun ystävästämme herra
Straussista.” Fridan ilme kiristyy. Kasvot ovat kuin vahaa.
”Pahasti epäilen, että pääsen hengestäni, jos kerron sinulle.”
Victorian huulet raottuavat, kulmat
kaartuvat. Kenenkään ei tarvitse mennä hänen vuokseen niin
pitkälle.
”Kerron silti”, Frida sanoo
naurahtaen kylmästi. ”Me emme ole tavanneet vuosiin. Minulla on
ollut sinua ikävä, hienostoneiti. Olen sinulle pienen tarinan
velkaa.”
Hienostoneiti. Sana,
jolla Frida kutsui Victoriaa ensimmäistä kertaa. Victoria oli
kahdeksan ja kurotti kartanon portista kohti kahta lähes ikäistään
lasta. Heillä oli niin valkea iho ja niin tumma tukka, että
Victoria muistaa kysyneensä, olivatko he vampyyreita. Sen kerran
jälkeen Frida ja Julius kävivät säännöllisesti hänen porttinsa
takana. Sen ajatteleminen täällä, vuosien päässä, jonkun
vaimona saa Victorian sydämen särkemään.
Victoria kallistaa uteliaasti päätään.
Frida hymähtää.
”Näyttäisi siltä, että Ragnar
pelaa aikamoista peliä”, Frida huokaa. ”En aio nyt mennä
sinuun, se ei ole sopivaa, kun olemme täällä. Haluan kuitenkin
varmistuksen epäilylleni. Voitko vahvistaa sen jollakin tavalla
myöhemmin?”
Frida nyökkää kohti ovea, josta
Anrabas kulki ulos Marian kanssa. Victoria nyökkää.
”Jos se on totta, en todella tiedä,
mitä Ragnar tekee. Se puhuisi sen puolesta, että Ragnar on
neuvoston puolella – hehän ovat puhaltaneet kansalta salaa yhteen
hiileen kaikki nämä vuodet.”
Victoria
nyökkäilee. On kuin istuisi jälleen hoitajattarien opetettavana ja
kuuntelisi historiaa neuvoston näkökulmasta. Jos Frida olisi
tavallinen lapsi, hänelle ei olisi opetettu samoja asioita kuin
Victorialle. Neuvosto pitää kallista totuutta uinumassa
kultakehdossaan. Sitä ei
kenelle vain jaettaisi.
”Minä
puolestani olen aivan toisenlainen tarina”, Frida huokaisee. ”Minä
ja Julius olemme Ragnarin pieni salaisuus.” Katkeruus äänessä
vuotaa ylös. Victoria näkee, kuinka Fridaa kuvottaa.
”Mitä te… tarkalleen ottaen
teette?”
”Hänen likaiset työnsä, joista
hän ei kerro neuvostolle mitään. Hän on pistänyt meidät
vahtimaan vampyyreita säännöllisin väliajoin. Siksi minä olen
nyt täällä. Teen vain rutiinikäyntiä. Vampyyreita pitää vahtia
alituisesti.”
”Neuvostohan sellaisen hoitaa!
Neuvosto käy tekemässä tarkastuksia ja tarjoaa Barreteille ja
lähelle vangitulle herra Aldenille pullotettua verta, jotta he eivät
kuivu hengiltä. Neuvostohan siitä huolehtii, ei Ragnar…”
Victorian lause jää kesken. Ymmärrys
paistaa kuulailta kasvoilta. Frida hymyilee jo surumielisesti. Ketä
tässä on vedätetty? Ragnar yrittää vetää jokaista mahdollista
narua. Joko mies on vuosien saatossa sotkeutunut niihin itse, tai
sitten kokokuva on niin suuri, ettei Victoria voi edes unelmoida sen
näkemisestä. Victoriaa kylmää kauttaaltaan. Hän itse on
neuvoston ja Ragnarin yhteinen juoni. Mutta mihin Fridaa ja Juliusta
tarvitaan?
”Kauanko te olette tehneet
rutiinikäyntejä?”
”Yhteensä kolme vuotta.”
Kolme. Victoria
painaa päänsä. Se on paljon enemmän kuin aika, jonka neuvosto ja
Ragnar käyttivät hänen naimisiinmenonsa suunnittelemiseen.
Vampyyrien lukumäärä on ollut nousussa vain hieman alle vuoden.
Kun Victoria kohtaa Fridan katseen, naiset tietävät ajattelevansa
samaa asiaa. On jotakin, jota heille ei ole kerrottu. Jotakin suurta
pinnan alla.
Victoria pudistelee ruskeaa päätään.
”Uskomatonta. Meidän täytyy ottaa
selvää, mistä tässä on kyse.”
”Pysy sinä täällä ja tee se,
mitä sinun halutaan tekevän. Ole varovainen, Barretit eivät ole
sitä, mitä heistä puhutaan.”
Victorian ilme kysyy suun puolesta.
”He ovat paljon… inhimillisempiä.
Se on pelottavampaa kuin se kuva, johon sinä olet kasvanut.”
Victoria tietää, mistä Frida puhuu.
Ajatus verenhimoisesta pedosta on kammottava, kun sen liimaa Anrabas
Barretin kauniiden kasvojen päälle.
Frida nousee ylös. Kenties Ragnar
kaipaa tyttöä jo luokseen kertomaan tilanteesta. Selittämätön
levottomuus jäytää Victoriaa sisältä. Jos hän oli hämmentynyt
tänne tullessaan, tunne on moninkertaistunut täällä, levittänyt
rihmansa kaikkialle.
”Frida…
Mitä Juliukselle kuuluu?”
Fridan ilme murtuu. Vain hetkeksi.
Niin pieneksi, että tuskin kukaan muu kuin Victoria ehtisi lukemaan
sitä. Mutta Victoria tietää. Hän voi olla pehmeä aatelinen,
mutta hän ymmärtää kipua, kun näkee sen.
”Julius on ollut hieman poissaoleva
viimeaikoina. En ole varma, mistä se johtuu. Sen täytyy olla
muutakin kuin sinun naimisiinmenosi.”
On Victorian ilmeen vuoro murtua.
Naamio pettää, kyyneleet kihoavat silmiin.
”Miten minun…?”
”Julius
oli aina täysin lääpällään sinuun. Kuvittelin, että tiesit.
Hän on aina elänyt haavemaailmassaan peittääkseen todellisuuden
sillä. Hän unelmoi lapsena sinun viemisestäsi alttarille. Minä
sanoin hänelle joka kerta,
että sukunimetön ei vie alttarille ketään, kaikkein vähiten
neuvostosuvun tyttären. Hän ei kuunnellut minua. Kuvittelin hänen
päässeen yli, mutta sinun avioitumisesi tuntuu olevan hänelle kova
pala.”
Victoria
lysähtää takaisin tuolille. Ruumista
särkee, mutta hän ei enää tavoita, johtuuko se epätietoisuudesta
vai surusta. Kyyneleet valuvat jo poskille. Hän ei halunut tämän
menevän näin.
”Minulla ei ollut aavistustakaan…”
Frida hymyilee. Hymy on edelleen
surumielinen. Se tuo Victorialle mieleen Marian.
”Älä ole pahoillasi. Sinä teet
vain työtäsi. Noudatat velvollisuuttasi, kuten sinun kuuluukin.”
Frida kumartuu Victorian luo, vie kädet hänen poskilleen. ”Ssh,
älä itke, ole niin kiltti, minä en kestä nähdä sinun itkevän.
Ystävä rakas… Ei ole hätää.”
Victoria
ei tiedä, missä Frida on oppinut olemaan niin läsnä. Miten tämä
tietää, kuinka tulla lähelle, kun tällä ei ole äitiä, ei
puolisoa, ei mitään. Kuinka mustassa paikassa Frida ja Julius ovat
oikein olleet? Victoria tuntee hukkuvansa. Hänellä ei ole pääsyä
siihen maailmaan. Pahimmillaankaan hänen oma pimeytensä ei voisi
koskaan olla sellaista kuin kaksosten. He ovat eri todellisuuksista.
Heidän kipunsa syntyy eri sydämestä. Ehkä
Victoria itkee juuri omaa kyvyttömyyttään sen kaiken edessä.
”Anteeksi…”
”Tämä on nyt sinun elämäsi. Ei
ole anteeksipyydettävää. Pidä varasi. Minä tulen käymään
taas. Selvitetään yhdessä, mistä tässä kaikessa on kyse.”
Victoria nyökkää kyyneltensä
lomasta. On harvinaista, että hän itkee näin kenenkään nähden.
Hän suree niin harvoin mitään. Nyt tuntuu kuin vuosien kyyneleet
haluaisivat juosta puroina poskille.
”Pidä varasi myös aviomiehesi
suhteen. Hän on kelvoton olento. Ei siksi, että on vampyyri, vaan
siksi, että on mitä on. Hän antoi minun puhua kanssasi vain siksi,
ettei hänen tarvitsisi kantaa vastuuta ja kuunnella kysymyksiäni.”
Frida hymähtää. Niin vahva. Niin kaunis. Mitä Victorian kipu on
Fridan omaan verrattuna? Kyynelten vuo ei silti lakkaa. Armottomat
petturit. ”Ragnar läksyttää minua pahemman kerran, kun en tehnyt
työtäni kunnolla, mutta sinä olet aina ollut minulle tärkeämpi.”
”Vaikka sinä elät tekemällä
töitä Ragnarille…”
”Silti.”
Kyyneleet eivät lakkaa. Purot eivät
löydä merta, jota kohti virrata. Victoria tuntee, kuinka Frida
pörröttää hänen kauniiksi laitettua päätään ja kävelee pois
huoneesta. Hetket lipuvat toistensa ohi kysymättä lupaa. Kun
Anrabas ja Maria ovat huoneessa jälleen, Victoria tietää itkevänsä
yhä. Kumpikaan Barreteista ei tule lähelle. Vuosikymmenten etäisyys
lepää heidän ja hänen kyyneltensä välillä. Victoria ei jaksa
kuroa sitä umpeen yhdessä kullanpehmeässä iltapäivässä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti