Luku
11: Sanomattomat sanat
Yö on kivunnut taivaalle ja laskenut
verhonsa maailman ylle. Wilhelm seisoo eteisen ikkunan takana ja
laskee kaikki ohi kulkevat ihmiset. Vain kourallinen verrattuna
entisaikoihin. Vampyyrien pelko on kasvanut. Onko sille todella
syytä? Ehkä on. Wilhelm ei siitä tietäisi. Hän voi vain kiertää
asuntonsa nurkkia, etsiä uusia hämähäkinseittejä ja toivoa, että
seuraava vieras toisi jälleen mukanaan tyydytyksen. Joskus tuntuu,
että olisi parempi antaa vain itsensä kuivua pois.
Kun takaa kuuluu askelia, Wilhelm ei
tiedä, kuka takaoven on jättänyt auki. Hän ei ainakaan. Se
huolimaton poika? Sietäisivät kuolla kaikki. Wilhelmin
silmäkulmassa nykii. Raivo kiskoo sisintä joka suuntaan. Wilhelm
kääntyy ja näkee tulijan. Raivo hajoaa kehoon, antaa periksi.
Tulija on nainen. Lyhyet, mustat
hiukset ja yllä miesten puku. Frida. Juliuksen sisko. Kenties nainen
on yrittänyt soluttautua miesten joukkoon saadakseen kulkea
rauhassa. Wilhelm tietää sellaisesta häviävän vähän. Naiset
eivät häntä kiinnosta, eikä Frida edes Juliuksen kaksosena ole
poikkeus.
”Onko veljeni käynyt täällä?”
Wilhelm siristää silmiään.
”Mistä lähtien sinulla on ollut
oikeus vain tulla? Älä käytä oviani miten sattuu. Veljesi teki
kierroksen jo. Luulin, että sinä tiesit siitä.”
Nainen kohottaa kulmiaan. Ilme kertoo
kaiken.
”Sinä et siis ole täällä
tarkastuskäynnillä.”
Wilhelm huokaisee ja napittaa paitansa
nappi kerrallaan. Mitä hitaammin hän sen tekee, sitä enemmän se
ärsyttää Fridaa. Hän ei tahdo päästää luvatta sisään
tullutta naista kärsimyksestä aivan vielä.
”Käy toki istumaan.” Ranne
heilahtaa olohuonetta kohti. Frida kiertää lattialle jätetyt
kirjapinot ja istahtaa mahtipontiseen nojatuoliin. Wilhelm tuhahtaa.
Hän olisi miltei halunnut Fridan istuvan sinne, missä hän
edellisen kerran otti tämän veljen.
”Kerrohan asiasi.” Wilhelm ei
onnistu peittelemään kireyttä äänessään.
”Oletteko te kiireinen, herra
Alden?”
Wilhelm läimäyttää kätensä
sohvannojaan.
”Mikä helvetin herra Alden minä
sinulle olen? Kutsu minua nimelläni niin kuin ihmiset tekevät.
Kutsu Barreteita miten mielit, mutta älä puhu minulle kuin
vieraalle. Sinä käyt hermoilleni. Mene asiaan.”
Frida ei hätkähdäkään. Ragnarin
alaisena nainen on varmasti tottunut kohoaviin äänensävyihin.
Sekin raivostuttaa Wilhelmiä.
”Sinähän tahdot vapaaksi, etkö
tahdokin?”
Wilhelmin suu raottuu.
”Ja sinä työskentelet Ragnarille.
En käy sinun kanssasi tätä keskustelua.”
”Mutta sinä tahdot?”
Wilhelm huokaisee syvään.
”Kuulehan.” Wilhelm nousee ylös.
Hänen on saatava olla naista ylempänä. ”Etkö sinä muka
tahtoisi vapaaksi vietettyäsi sata vuotta samojen seinien sisällä?”
Ei sanoja. Frida ei edes kallista
päätään. Tuttu impulssi herää Wilhelmin kehossa. Hän pakottaa
sen hengiltä. Frida ei ole sellainen ihminen, jota tekisi mieli
kurittaa. Julius ei antaisi sitä ikinä anteeksi.
Wilhelm näkee, ettei Frida ole täällä
keskustelemassa mistään. Arvioiko nainen häntä? Tietääkö Frida
hänen suhteestaan Juliukseen? Siitä voisi tulla herkullista. Ehkä
se pitäisi ottaa puheeksi. Kuinkakohan pian Frida kävisi hänen
kimppuunsa? Wilhelm antaa ajan juosta. Hetki kuluisi loppuunsa
kuitenkin. Frida odottaa. Hän ei ole täällä kuin yhdestä syystä.
Wilhelm näkee sen. Ja kun sanat tulevat, hän on nähnyt ne jo
ennalta.
”Onko Julius sinun kanssasi
tosissaan?” Frida pitää katseensa koristeellisessa matossa. On
erikoista, että räväkkä nainen ei katso Wilhelmiä suoraan
silmiin. Eikö hän haluakaan syyllistää?
”Mikset kysyisi sitä häneltä
itseltään?”
”Minun veljeni on hauras. Ihan
uskomattoman hauras.” Frida painaa pään polviinsa. ”Hän ei ole
voinut hyvin viimeaikoina. Ragnarin alaisena toimiminen satuttaa
häntä syvältä.”
”Ragnarin alaisena toimiminen on
tuonut hänet minun luokseni.”
”Mutta tekeekö se hänet
onnelliseksi? Hän on ollut murheellisempi kuin koskaan. Ei kai
Julius satuta itseään? Ole niin kiltti ja kerro minulle, jos niin
tapahtuu. Minä voin suojella häntä monelta asialta, mutta tuskin
itseltään.”
Juliusko satuttaisi itseään? Wilhelm
saa väristyksiä. Fridalla ei ole aavistustakaan. Wilhelm tuntee
kehonsa heräävän aivan uudella tavalla. Ei nyt. Myöhemmin.
Voit purkautua ajatellessasi tätä.
”Minä voin antaa teille
toisenlaisen elämän”, Wilhelm tyytyy sanomaan. ”Minulla on yhä
sukuni rahat. En ole köyhä.”
”Juuri siinä se ongelma onkin. Et
voi koskaan ymmärtää, millaista elämää me olemme eläneet.”
Naisen asenne ei ylenkatso Wilhelmiä,
mutta se saa Wilhelmin ihon silti kihelmöimään. On asioita, joita
Frida ei tiedä hänestä. Eikä Julius. Eikä kukaan.
”Julius ei suostu ottamaan rahojani.
Olen yrittänyt. Jos annan teille molemmille rahaa, te pärjäätte
lopun elämäänne. Voisin tehdä sen.”
Frida vain pudistelee tummaa päätään.
Wilhelm ei koskaan muista nähneensä sellaista ilmettä naisen
valkeilla kasvoilla.
”Juuri tätä minä tarkoitin. Sinä
et ymmärrä.” Syvä huokaus. On kuin Frida antaisi osan itseään
sen mukana. ”Rahasi ei ratkaisisi mitään. Neuvosto kontrolloi
kaikkea.”
”Ei nyt, kun se keskittyy raivaamaan
kasvavan vampirismin tieltään.”
Frida kohottaa katseensa.
”Oletko se sinä, joka sitä
levität? Sinä etkä Anrabas?”
”Kunpa se olisinkin minä. Mutta
minä en ole päässyt tästä helvetistä ulos kertaakaan.”
Wilhelm näkee Fridan laskevista
harteista, että nainen uskoo häntä. Jos Wilhelm olisi päässyt
ulos, hän ei olisi enää palannut. Hän olisi vienyt terävät
hampaansa kauas pois levittämään kaaosta jonnekin muualle, jonkun
muun elämään.
”Miten Ragnar ajatteli saada Anrin
vastuuseen, jos se onkin hän?” Wilhelm kysyy.
Frida pudistelee päätään.
”Hän voi kenties käyttää minua
ja veljeäni, mutta siihen nähden hän kertoo meille naurettavan
vähän mitään. Täytyy Ragnarilla olla keinonsa, vaikka hän ei
pääsekään kirkostaan pois.”
”Tai sitten hän haluaa saada teidät
uskomaan niin. Se mies kompastuu vielä omaan ylivertaisuuteensa”,
Wilhelm huokaisee ja kohauttaa harteitaan heti perään. ”Vaikka
eihän se minulle kuulu. Minua hänen on turha uhkailla enää
millään. Hän on jo saanut minut suostumaan sopimukseensa sata
vuotta sitten, siinä kaikki.” Wilhelm naurahtaa. ”Ajatella, että
se vanha paskiainen langetti itselleen kaikkein kammottavimman
rangaistuksen. Olla nyt vangittuna kirkkoon ikuisuudeksi. Se vasta
tuskaista olisikin. Sen siitä saa, kun on sellainen helvetin
marttyyri.”
Fridan kasvoilla käväisee nopea
hymy, mutta se ei ole aito, Wilhelm näkee sen heti. Frida yrittää
osallistua, mutta onnistuu siinä huonosti. Olisi saman tien vain oma
itsensä ja huokailisi raskaasti nurkassa. Wilhelmillä ei ole
aikomustakaan pakottaa naista muottiinsa. Frida ei kiinnosta häntä
tarpeeksi, jotta hän välittäisi mistään tämän tekemästä.
”Kuule, Wilhelm… Millaista se on?”
Wilhelm kohottaa kulmiaan.
Frida nostaa katseensa. Menetetyt
mahdollisuudet. Hylätty itku. Wilhelm näkee ne kaikki.
”Ikuisuus.” Ääni on niin hento,
ettei sillä täytetä huonetta. Wilhelm tuskin kuulee. Kurkkua
kuivaa.
Wilhelm laskeutuu alas. Lattialle.
Fridaa alemmas, mutta hän ei jaksa enää välittää. Hän itkisi,
jos osaisi. Jos haluaisi tehdä sen naisen edessä. Sen sijaan hän
vetää syvään henkeä ja painaa katseensa koristeelliselle matolle
kuten Frida aiemmin. Joistain aiheista ei voi keskustella katsoen
toista suoraan.
”Ikuisuus on totta puhuen huonoin
päätökseni koskaan”, Wilhelm naurahtaa. Ilman naurua hän ei
saisi sanotuksi mitään. ”Vampyyrina oleminen ei ole sitä, mitä
neuvosto kuvittelee eikä missään nimessä sitä, mitä kansa
kuvittelee. Vahvan veren omaaminen on pelkkä taakka. Emme me
ensimmäiset, vahvan veren omaavat vampyyrit todella halua muuta kuin
rauhaa.”
”Sinä siis haluat kuin haluatkin
vapaaksi.” Frida palaa kuitenkin ensimmäiseen aiheeseensa. Wilhelm
yllättyy siitä. Hän kuvitteli sen olevan pelkkä tekosyy tulla
paikalle syyttelemään Juliuksen kanssa makaamisesta.
”Tietenkin haluan. Niin sinäkin
haluaisit, jos olisit elänyt saman katon alla yli sata vuotta
seuranasi vain jano, joka ei lähde.”
Wilhelm ymmärtää virheensä liian
myöhään. Fridalla ei ole koskaan ollut kattoa päänsä päällä.
Ajattelematon, se sinä olet. Nyt on jo liian myöhäistä
korjata. Kumpikaan ei sano mitään. Wilhelm on kiitollinen, että
nainen antaa hänen erehdyksensä unohtua.
”Minä etsin paraikaa keinoa päästä
eroon Ragnarista”, Frida tunnustaa. Nyt nainen katsoo Wilhelmiä
suoraan silmiin.
”Aiotko sinä tappaa hänet?”
Frida pudistaa päätään.
”En. Minä etsin vain tapaa, jolla
voimme elättää itsemme Juliuksen kanssa.”
”Johan minä sanoin, että voin
antaa teille rahaa. Koska tahansa.”
”Ja minä sanoin, että en suostu
siihen.”
”Ei Julius saisi koskaan tietää,
jos sinä siitä huolehdit.”
Frida pudistaa mustaa päätään.
”Ei käy. Meidän täytyy elättää
itse itsemme. Ymmärrätkö sinä, kuinka monta kaltaistamme tässä
maassa on? Kaukainen sota, jonka vuoksi teitä vampyyreita käytettiin
neuvoston aseena, ei syttynyt tyhjästä. Se syttyi silkasta nälästä
ja kauhusta. Sinä tiedät sen, mutta sinun pitäisi tietää
paremmin. Sisäistä oma asemasi. Sinä olet etuoikeutettu.”
Suoria iskuja. Frida ei tarkoita
pahaa, mutta hänellä ei ole aavistustakaan, mitä Wilhelm on
ajatellut öiden käydessä ahtaiksi. Wilhelm on kenties varakas
mies, hän ei käy sitä kiistämään, mutta on paljon sellaista,
jota moni ei hänestä tiedä. Eivät edes Frida ja Julius.
”Mutta jos minä löydän keinon
paeta Ragnaria, minä löydän samalla tavan saada sinut vapaaksi”,
Frida sanoo. Yhtäkkiä naisen käsi on Wilhelmin ranteella. Ääni
on täynnä silkkaa lämpöä. Wilhelm säikähtää sitä niin
suuresti, että miltei pakenee. Sen sijaan keho jähmettyy
paikalleen. ”Aion yrittää parhaani ja vapauttaa meidät kaikki
siitä miehestä.”
”Vapauta samalla Barretitkin. Heistä
on tehty turhaan syntipukkeja. Hekin elävät vain elämäänsä.
Saisit samalla rakkaan ystäväsi vapaaksi Anrin syleilystä.”
Hetken Fridan ilme on pelkkää
hämmennystä. Wilhelmiä tyydyttää nähdä nainen niin ymmällään.
”Sinä siis tiesit, että minä ja
Julius tunnemme neiti Haversin?”
”Tarkoitat kai nykyistä rouva
Barretia”, Wilhelm hymähtää. ”Julius puhuu hänestä
alituisesti.” Ääni kertoo Fridalle, että Wilhelm tietää jo.
”Tiesit siis siitäkin.” Frida
huokaisee. Silmät kysyvät suun puolesta. Ja olet silti hänen
kanssaan?
Ensimmäistä kertaa vuosiin Wilhelmin
tekisi mieli puhua siitä. Kertoa Fridalle, että tämän veljen
todelliset tunteet eivät kiinnosta häntä, koska hänelläkin on
joku, joka ei koskaan lähde hänestä. Joku, joka on hänen toinen
ihonsa, ikuinen, sammumaton jano hänen ruumiinsa pohjalla. Siksi
häntä ei kiinnosta, ketä Julius ajattelee koskiessaan häntä.
Mutta hän ei sano mitään. Ne sanat vaatisivat kokonaisen tilan,
aivan oman ilmansa, jonka saastuttaa. Se hetki ei ole vielä tullut.
Frida nousee ylös. Tällä kertaa
nainen astelee suoraa ulko-ovelle. Vasta valkeiden sormien
hapuillessa kahvaa Frida pysähtyy, katsoo vielä kerran Wilhelmiin.
”Sinusta ei saa otetta. Oletko
meidän puolellamme vai et? Me kaikki haluamme vapautua Ragnarista.”
Wilhelm naurahtaa saadakseen lisää
aikaa ajatella.
”En suoranaisesti harrasta puolia,
mutta kyllä sinä tiedät, voitko luottaa minuun vai et.”
Frida pyöräyttää silmiään. Hän
ei jaksa enää edes huokailla.
”Wilhelm… Pidäthän huolta
Juliuksesta?”
Luonnollisesti. Kunpa tietäisit.
Wilhelm ei kykene sanomaan mitään. Hän vain hymyilee. Frida
hymyilee takaisin, näyttää luottavan häneen. Naisella ei ole
aavistustakaan. Oven sulkeutuessa Wilhelm valahtaa ensimmäistä
kertaa aikoihin polvilleen ja kiroaa kaikkea, mitä on.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti