Luku
35: Rikkinäinen
Toinen koputus. Se on sittenkin
Julius. Sen täytyy olla. Wilhelmin sydän hakkaa vasten rintaa,
pyrkii ulos, tahtoo hylätä hänet tällaisena hetkenä.
Loistokkaasta, kauniista ulkomuodosta ei ole tietoakaan, kun Wilhelm
raahautuu ovelle. Hän ei ole syönyt saati juonut mitään, silmät
seisovat päässä ja vanha huulipuna on yhä pyyhittynä leualla.
Wilhelmiä ei edes hävetä.
Rintaa vihlaisee vasta, kun Wilhelm
todella avaa oven. Ruskeat, kylmät silmät ja musta tukka, mutta
eivät Juliuksen vaan tämän kaksosen. Wilhelm on jo sulkemassa
ovea, läimäyttämässä sen Fridan kasvoille, mutta Frida on oven
välissä laittamassa vastaan. Fridaa ei sivuutettaisi. Nainen tunkee
itsensä sisälle, sulkee oven ja katsoo. Wilhelm horjahtaa
taaksepäin, niin läpitunkevina Fridan silmät porautuvat häneen.
On kuin ne olisivat kaikkialla, tietäisivät kaiken. Wilhelm on
täydellisen alaston niiden katseen edessä.
”Minä löisin sinua, jos se ei
tekisi minusta sinun kaltaistasi”, Frida sanoo äänellä, joka
tihkuu mustetta. ”Mutta jos sinä käyt vielä kerran käsiksi
minun veljeeni, minä tapan sinut. Usko minua, en epäile tehdä
sitä. Sinulla ei ole aavistustakaan, millaisessa helvetissä minä
ja Julius jo elämme.”
”Julius ei pitäisi siitä. Hän ei
halua minun kuolevan.”
”Älä sinä kerro minulle, mitä
minun veljeni haluaa, kun olet hakannut hänet miltei hengiltä!
Juliuksella on pysyviä vammoja kaikkialla siellä, minne en ole
aiemmin uskaltanut katsoa! Kuinka sinä saatat? Millä
helvetillä sinä olet saanut häneen sellaisia jälkiä?”
Frida sylkee sanoja suustaan kuin
pyrkisi sivaltamaan. Wilhelm ei tee mitään. Hän ajattelee kaikkea,
mitä on laittanut Juliuksen ihon alle. Kerran meni peili, sen
sirpaleet syvälle ranteiden ohueen ihoon. Pahin oli korkkiruuvi.
Sillä kerralla hän tahtoi tappaa, se on ainoa asia, jonka hän
muistaa.
Wilhelm pudistaa punaiset ajatukset
harteiltaan. Niistä ei olisi apua enää. Hän tietää, mitä on
tehnyt ja mikä sen hinta on. Julius ei palaa enää koskaan. Wilhelm
ei edes haluaisi tämän palaavan. Hän vain satuttaisi tätä
uudelleen, kenties joskus niin pahasti, että poika kuolisi.
”Tulitko tänne vain läksyttämään
minua siitä, mitä olen tehnyt kaksosellesi?”
”Sinä kuvotat minua. Minä luotin
sinuun.”
Wilhelm muistaa, kun Frida kysyi,
satuttaako Julius itseään. Ajatus nauratti häntä silloin
hysteerisesti. Nyt hänen tekisi mieli vain huutaa.
”Minä aivan oikeasti tapan sinut.
Vannon sen”, Frida sähähtää, aivan kuin Wilhelm ei olisi
kuullut aiempaa.
”Ymmärsin sen jo varsin hyvin.”
”Sanoisit sitten jotakin. Helvetin
helvetti.”
Naisen kipu ja ylpeys ovat siinä,
aivan Wilhelmin edessä. Hän ei tiedä, mitä tehdä niille. Hän
muistelee vanhuuteen kuollutta siskoaan, jolta hän vei lapsen ja
talon. Siskolla oli joskus samanlainen ilme kasvoillaan. Vihdoin
Wilhelm ymmärtää, että se johtui hänestä. Aina hänestä. Hän
se tässä on rikkinäinen.
”Mitä minä muka sanoisin? Minä
olen pahoinpidellyt sinun veljesi niin monesti, että olen seonnut
laskuissa jo kauan sitten! Miten minä muka voisin puolustella
sellaista? Olen tehnyt paljon sellaista, jota maailma ei ikinä anna
minulle anteeksi.”
”Mikä sinua vaivaa? Mikä sinut
ajaa tuollaiseksi?”
Wilhelm alkaa nauraa. Nauru poukkoilee
seinästä toiseen.
”Ei se sinua auttaisi, vaikka
tietäisitkin. Enhän minä itsekään tiedä.”
Wilhelm ajattelee Edmondia. Edmondia
ja taloa. Vanhempien käännettyjä selkiä. Kaikkea sitä tyhjyyttä,
jonka varallisuus toi täyttämättä sitä millään. Elämä ei
tarjonnutkaan kultapolkua. Kaikki lähtivät. Fridakin lähtee.
Julius on jo lähtenyt. Anrabasista Wilhelm ei uskalla kysyä. Hän
on menettänyt oikeutensa kaikkeen. Hänellä on enää kuolemalla ja
petoksella lunastettu talo, joka tukehduttaa häntä hengiltä joka
päivä.
”Minä tulin tänne kertomaan, että
me tapoimme Anrabas Barretin”, Frida huokaisee lopulta,
hiljaisuuden väsyttämänä. Wilhelm pyytäisi naista istumaan, jos
tilanne olisi mikä tahansa muu.
”Onko Anri kuollut?”
Frida pitää katseensa eteisen
matossa.
”On.” Nielaus. ”Maailmalle.”
”Te siis pelastitte hänet
Ragnarilta. Hyvä. Minun ei tarvitse huolehtia siitä.”
”Sinä et huolehdi mistään. Tuskin
edes itsestäsi.”
Väitös on vähintäänkin
oikeutettu, kun Wilhelm vilkaisee itseään peilistä. Kiharat siellä
täällä, keho hajoamispisteessä, luut kuin veitset tunkemassa
paperisen ihon läpi. Vaikka tuskin Frida sitä tarkoitti.
”Kunpa tietäisitkin”, Wilhelm
huokaa ajatellen kellarinsa varastoa. Kaikkia niitä kertoja, kun
ihmiset ja vampyyrit ovat tulleet hänen luokseen avun tarpeessa.
Mutta eihän Wilhelm sitä heidän vuokseen tee. Ihmisten ja
epäoikeudenmukaisuuden. Hän tekee kaiken vain, koska tyhjyys
sisällä kirkuu vailla nimeä. Koska hän tahtoo tuntea itsensä
rakastetuksi ja tarpeelliseksi. Wilhelm vetää syvään henkeä.
Frida saa ajatella mitä haluaa. Nainen näkee hänet kuitenkin
paremmin kuin hän itse.
”Sinulla ei siis ole mitään, millä
puolustautua”, Frida sanoo palaten ovelle.
”Olet väärässä.”
”Anteeksi kuinka?”
”Ei minulla kuulukaan olla. Mikään
ei oikeuta sitä, mitä minä olen Juliukselle tehnyt.” Juliukselle
ja monelle muulle. Siskon kuolleen vauvan kuva ei katoa
verkkokalvoilta, vaikka kuinka yrittäisi pimentää.
”Se on totta, mutta olisin halunnut
edes tietää, mikä sinussa on vialla.”
”Kaikelle ei löydy selitystä. Eikä
tarvitsekaan löytyä. Sinun ei tarvitse seisoa siinä odottamassa.
Nyt tiedän, että Anrabas on maailmalle kuollut. Kiitos, että
kerroit. Sinun ei olisi tarvinnut.”
Frida tulee aivan lähelle. Silmissä
kipunoi, kädet on puristettu tiukasti nyrkkiin. Hetken Wilhelm
ajattelee, että tässä se oli, nyt kaikki loppuu, pimenee vihdoin.
Vain yksi ajatus. Olisipa hän täällä nyt. Kunpa olisin nähnyt
hänet vielä kerran.
”Minun veljeni voi sanoa mitä
hyvänsä, hän voi väittää minulle, että haluaa
lapsuudenystävämme luo, mutta minä näen totuuden hänestä”,
Frida sanoo niin mustalla äänellä, että Wilhelm saa väristyksiä.
”Hän puolustaa sinua niin suurella rakkaudella, että minua
oksettaa. Se on ainoa asia, joka estää minua repimästä sinua
kappaleiksi.”
”Julius ei…”
”Älä. Älä vie arvoa hänen
tunteiltaan, sillä ne pitävät minua tappamasta sinut. Julius ei
ehkä itse näe sitä, mutta hän on rakastunut sinuun. Kaikesta
huolimatta. Hän on aina ollut idiootti, joka ei osaa suojella
itseään.”
Siksi hänellä on sellainen sisko.
Wilhelm ei tiedä, pystyykö seisomaan enää kauaa. Jalat tärisevät
kauttaaltaan.
”Ajattele sitä, kun muistat olevasi
elossa. Hän rakastaa sinua, ja sinä satutit häntä pahemmin kuin
kukaan ansaitsee koskaan tulla satutetuksi. Toivottavasti se pitää
sinua hereillä öisin lopun elämääsi.”
Frida luo Wilhelmiin viimeisen
katseen. Wilhelm tietää, että enempää ei tule. Tämä on
lopussa. Kaikki on lopussa. Hän ja maailma. Liitokset ovat alkaneet
huojua. Kaikki romahtaisi pian. Kun ovi pamahtaa kiinni, Wilhelm
putoaa polvilleen eikä enää tiedä, mistä alkaa, mihin loppuu. On
pelkkää huutoa, pelkkää loputonta huutoa ja punaista sen takana.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti