Luku
18: Hiljaisuus ei lyö
”Minä voin selittää.”
Aamuyö. Verhot jätetty auki, vaikka
kesä ei ole enää täällä. Mikään ei pelasta Anrabasia hänen
tummilta aatteiltaan ja sängyllä kalpeana makaavalta Victorialta.
Vaimo on valveilla, vaikka ei avaakaan silmiään. Paha. Erittäin
paha. Anrabas ei uskalla koskettaa. Kenties kosketus polttaisi sen
jälkeen, mitä Victoria joutui seikkailijansilmillään todistamaan.
”Victoria, ole kiltti. Minä todella
voin selittää.”
Ei ole mitään selitettävää.
Anrabas tietää sen myös. Hän ei ole koskenut Victoriaan, hän on
pitänyt vaimoaan hauraana ja kauniina kuin kesän kukkanen. Syksy on
jo tuonut viileän tuntunsa ilmaan. Kukkaa olisi turha suojella.
Entä, jos hän ei enää tahdo minua sen jälkeen, mitä näki?
Vaimo nousee ylös, avaa silmänsä
raukeasti kuin olisi käväissyt syvässä unessa, jonka jälkeen
kaikki näyttää utuiselta unelmalta. Yö on hämärä, Anrabas
näkee hyvin vain, koska hän on tottunut. Yön olento. Ikuinen ja
siksi herkempi kaikelle sellaiselle, johon ihmisen silmänräpäyksen
mittaisen elämän aikana ei ehdi tottua.
”Victoria…” Anrabas hapuilee
sanoja. Victoria on siinä, aivan lähellä, silti vuosien päässä.
Aina. Hän ei saata koskaan koskettaa vaimonsa kuulaita poskia.
Victoria kääntää katseensa. Silmät
eivät ole antaneet anteeksi, koska ei ole mitään
anteeksipyydettävää. Vasta, kun Victoria hymyilee, Anrabas huomaa
poskillaan hennot purot, jotka noruvat leualle. Kuinka hän on
koskaan ansainnut vaimonsa lämmön?
”Anteeksi”, Anrabas hengähtää,
”en olisi koskaan halunnut sinun joutuvan näkemään sitä. Minä
loukkasin sinua syvästi, ja ymmärrän, jos tämä vaikuttaa
suhteeseemme.”
Victorian silmät ovat ikuisemmat kuin
Anrabasin, vaikka Victoria on vasta nuori, hento verso.
”Miksi ajattelet, että loukkasit
minua vasta, kun todistin tekoasi? Etkö ajattele, että tekosi
itsessään oli minua vastaan?”
Anrabas purskahtaa äänekkäämpään
itkuun. Hän on täydellisen alaston Victorian sanojen edessä. Ei
ole mitään, mitä hän voisi tehdä. Victoria on riisunut hänet
aseista. Taistelutahto on kuollut, puolustuksia ei enää ole.
Anrabas istuu sängynreunalla ja painaa päänsä alas.
”Ei ole syytä katua”, Victoria
sanoo pehmeästi. ”Teit, mitä teit. Sinun kehosi ei ole minun
kehoni eikä sen kokema nautinto ole minulta pois.”
Anrabas kääntää katseensa suoraan
vaimoonsa.
”Kuinka sinä voit…”
Victoria hymyilee ja tulee lähemmäs.
Nainen vie kätensä Anrabasin kaulalle, hivelee ihoa ja kurottaa
kohti kasvoja. Victoria suutelee häntä siinä, kaiken jälkeen,
kaikesta huolimatta. Anrabas ei muista Victorian tulleen itse lähelle
koskaan aiemmas. Ja nyt nainen on siinä, omana itsenään,
katkeruudesta riisuttuna.
Anrabas on jo painumassa vaimoaan
vasten, tekemällä tästä lopultakin vain omansa, kun Victoria
irrottautuu kosketuksesta kuin syksyinen lehti puusta. Anrabas
kurottaa, mutta Victoria ei tule enää iholle. Hetki sulkeutuu
umpeen, Victoria vetäytyy lakanoiden väliin.
”Victoria?”
”Minä aion nyt nukkua. Nukun
pitkään, älä suotta herätä minua.”
”Mutta entä…”
”Hyvää yötä, Anrabas.”
”Emmekö me keskustele?”
Hiljaisuus ei lyö tänään. Se istuu
hitaasti harteille raskaana kuin vastuu. Anrabas odottaa, että jokin
pitäisi ääntä. Että ulkoa kuuluisi ihmisten puhetta, että
linnut laulaisivat. Mutta ei ole enää kesä, linnut ovat poissa,
ihmiset nukkumassa tai piiloissaan. Kaupunki valvoo salaa. Anrabas
odottaa, odottaa, mutta pölykään ei tanssi ilmassa, kun valo ei
ole näyttämässä sille tietä.
Anrabas ei käy makaamaan vaimonsa
vierelle. Hän nousee ylös ja etsii tiensä parvekkeelle. Maria
seisoo siellä kuten aina siihenkin saakka. Mariakin odottaa, mutta
Marian odotus on pitempi. Anrabas ei kykene enää odottamaan.
Anteeksianto ei ole koskaan osannut laskeutua hänen luokseen.
”Ketä sinä odotat?”
”Talvea.”
”Jälleen.”
”Aina.”
Maria ei käännä katsetta suoraan
veljeensä. Anrabas tietää, ettei Maria tee koskaan niin. Siskon
tapa olla lähellä on monieleisempi. Marian ei tarvitse katsoa saati
koskettaa ollakseen täydellisen läsnä. Anrabas on aina
kunnioittanut sitä suuresti. Hän itse osaa vain ottaa.
”Minä loukkasin vaimoani.”
”Victoriaa ei niin helposti
loukata.”
”Joskus minusta tuntuu, että sinä
tunnet minun vaimoni paljon paremmin kuin minä itse.”
”Meistä kumpikaan ei omista häntä.”
”En minä siitä puhu.”
”Minä puhun.”
”Maria, ole kiltti. Minä tahdoin
vain vilpittömästi avioitua. Entä, jos hän inhoaa minua tämän
jälkeen?”
”Miksi sitten hankkiuduit muiden
kehoille?”
Hiljaisuus ei kenties lyö, mutta
Marian sanat iskeytyvät suoraan Anrabasin poskelle. Hän ei ole
koskaan osannut lopettaa ajoissa. Hän ei ole pitänyt ainuttakaan
juhlaa ilman vastaavaa kohtausta. Eikä tulisi jatkossakaan pitämään.
Hän osaa elää vain yhdellä tavalla.
”Minä en voi olla ilman juhliani.
Sinä jos kuka tiedät sen.”
”Ja silti etsit Victoriasta
puhtautta.” Kerrankin Maria kääntyy. Hänen silmänsä ovat
häikäisevän siniset jopa yön hämärässä.
”En minä…”
”Jos kerran tunnet itsesi sen
verran, että tiedät juhlien olevan se, mitä ruumiisi tarvitsee,
miksi jatkat yhä Victorian etsimistä? Hän on siinä, aivan
edessäsi. Hän on aina ollut.”
”Vuodet välissämme…”
Maria pudistaa päätään niin, että
mustat laineet keinuvat ilmassa.
”Hän sanoi minulle samaa.”
”Minustako?”
”Minusta ja hänestä.”
Anrabas huokaisee syvään. Hän nojaa
kaiteeseen ja riiputtaa päätään kuin tahtoisi kallistua yhä vain
eteenpäin.
”Victoria välittää sinusta
enemmän kuin minusta.”
”Sinä teet hallaa sekä Victorialle
että itsellesi sanomalla noin.”
”Mutta se on totta. Hän viettää
kaiken aikansa sinun kanssasi.”
”Oletko sinä koskaan varsinaisesti
yrittänyt kohdata häntä?”
Totta se on. Ikuisuus heidän
välillään, kesä Victorian naurussa ja tuhansien aurinkojen valo
hänen silmissään. Anrabasilla ei ole mitään mahdollisuutta
kaiken sen edessä. Hän on kenties ikuinen, mutta silti pelkkä mies
kallisarvoisen aarteen edessä.
”Sitä paitsi me molemmat tiedämme,
että sinulla on toinenkin syy pitäytyä turvallisen etäisyyden
päässä vaimostasi”, Maria sanoo hiljempaa. ”Me tiedämme, että
hänellä on nimikin.”
Anrabas hätkähtää. Maria on siis
tiennyt. Kaiken tämän aikaa?
”Kuinka sinä…”
”Minä näen. Minulla on silmät,
veli rakas. Olen nähnyt teidät. Näin teidät jo ensimmäisellä
kerralla. Sinä et ole katsonut ketään sellaisella rakkaudella.
Olen nähnyt sen myöhemminkin tavasta, jolla olet hänen lähellään.
Et ole silloin oma itsesi.”
”En minä rakasta häntä!”
Anrabas säpsähtää epätoivoa äänessään. Milloin hän päästi
itsensä lipumaan näin kauas kaikesta?
”Et kenties rakasta, mutta ei
rakkaus meitä ihmisiin sido. Lupaukset sitovat. Mitä kehonne
lupasivat toisilleen silloin, kun et ollut kuulemassa?”
Kyyneleet kaihertavat jälleen silmien
takana, Anrabas ei tahdo antaa niille uudelleen valtaa. Miksi ne
eivät lopu, vaikka eihän hänen tässä pitäisi itkeä. Hänen
pitäisi olla se, joka pyytelee anteeksi yhä uudelleen ja uudelleen,
kunnes ei enää tiedä, mitä pyytelee anteeksi, vai itseäänkö
vain.
”Siitä en voi kertoa Victorialle”,
Anrabas sanoo pudistellen päätään. ”En ikinä. Hän järkyttyisi
syvästi. Se jos jokin loukkaisi häntä.”
”Eikö hiljaisuutesi loukkaa häntä
enemmän?”
Anrabas huokaisee syvään.
”Mutta hän oli ennen
Victoriaa.”
”Se ei tarkoita mitään.”
Anrabas tietää sen kyllä. Hän ei
vain tahtoisi kuulla sitä sisareltaan, joka on kuin kuu, aina
lähellä, silti koskemattomissa. Mariassakin on kylmää ja elotonta
hehkua, ikuista ja loputonta.
”Maria… Mitä uskot, onko Victoria
se, joka lopulta ratkaisee tämän kaiken? Päästää meidät
vapaaksi?” Puheenaiheen vaihdos saa Anrabasin kehon kihelmöimään.
Hän on halunnut kysyä sisareltaan jo pitkään.
”Talvi saa näyttää”, Maria
sanoo katsoen alas puutarhaan.
Anrabas ei sano mitään, katsoo vain
puutarhaan kuten sisarensakin. Hiljaisuus ei enää istu harteilla,
se seisoo heidän kanssaan parvekkeella ja odottaa aamua valaisemaan
puutarhan kullallaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti