Luku
33: Anna anteeksi
Huoneen mustat jäänteet lepäävät
hengittämättöminä. Maria pitää tiukasti Victoriasta kiinni
vielä silloinkin, kun asunto tulvii neuvoston miehiä.
Talvipuutarhan ulkopuolelle on kerääntynyt ihmisiä katsomaan,
ovatko toiveet ja rukoukset todella käyneet toteen. Victoria tietää
katsomattakin, että aidan taa kerääntyneet ovat niitä, jotka
pelkäävät korkeintaan joutuvansa purruksi. Hyvin pukeutuneita
aatelisia. Victorian sympatia ei tavoita sellaisia ihmisiä.
Neuvoston miehet kiertelevät,
tutkivat, ihmettelevät. Ruumista on mahdotonta tunnistaa. Sen
rakenne vastaa Anrabasia, joten maailmalle se on Anrabas. Tuhkan
seasta on löytynyt Anrabasin kultaisia hiuksia. Varakkaan väestön
toiveet ovat käyneet toteen, ensimmäinen vampyyri on todettu
kuolleeksi.
Victoria ja Maria ovat pukeutuneet
mustaan kumpainenkin. Siinä, missä Maria on kotonaan värissä,
Victoria tietää näyttävänsä haamulta itsestään. Hänen
lämpimät, pehmeät sävynsä eivät kuulu mustalle kankaalle. Ne
syövät sen, mitä hän luonnostaan on.
”Rouva Barret. Anteeksi, saisinko
huomionne?”
Victoria hätkähtää. Rouva Barret
ei vieläkään ole hän. Se on joku muu. Rooli, johon hän astui,
joka hänen täytyy elää loppuun. Leski. Pelkkä leski hän enää
on. Sormus kimaltelee sormessa ja tekee hänestä jonkun toisen,
uuden kenties.
Puhuja on mies. Victoria tunnistaa
piirteet etäisesti. Lyhyiksi siistityt, otsalinjasta pakenevat
hiukset ja parrattomat, kapeat kasvot. Yksi neuvoston miehistä. Nimi
ei tule Victorian mieleen, hän muistaa vain liekit, jotka nuolivat
huonetta, jossa hän kovin harvoin kävi. Huonetta, jonka virkaa hän
ei edes tiennyt. Kartano on aina ollut suuri. Nyt se olisi hetken
vain hänen.
”Will Davies”, mies sanoo ojentaen
Victorialle kättään. Victoria tarttuu siihen ja nyökkää. Hetken
he ovat tasavertaiset. ”Neuvoston vanhin.”
Aivan. Tietenkin. Kuinka Victoria
onkaan voinut unohtaa. Victoria katselee sumuisena miehen läpi.
Järkyttyneen lesken on tehtävä niin.
”Teidän veljenne on ilmoittanut
tulevansa aivan pian paikalle.”
Victoria vain tuijottaa eteensä.
”Rouva Barret?”
”Victoria?”
Maria tulee aivan lähelle, koskettaa
Victorian otsaa. He vetävät roolinsa kunnialla loppuun. Maria on
huolehtiva, rationaalinen sisko, Victoria miehensä menettänyt nuori
vaimo. Aivan kuten alussa, he ovat ennen kaikkea sisar ja vaimo.
Naiseuden määrittämät.
”Minusta tuntuu, että Victorian
tulisi levätä hetki”, Maria huokaisee.
”Aivan”, herra Davies sanoo kuin
ei ymmärtäisi tilannetta lainkaan. ”Tietenkin. Turvallisinta
juuri nyt olisi kuljettaa rouva Barret sukunsa kartanoon lepäämään
pitemmäksi aikaa.”
”Ei!” Victoria hengähtää,
näyttelee kiivastunutta, tunteiden viemää leskeä. ”Minä en voi
lähteä! Minun mieheni…”
Victorian kurkkua kuristaa.
”Ja Maria. Emmehän me voi jättää
häntä tänne yksin?”
Will Davies vie käden hetkeksi
kasvoilleen, vetää syvään henkeä. Victoria tietää näytelleensä
roolinsa oikein, sillä neuvoston mies näyttää juuri siltä, miltä
pitääkin. Kyllästyneeltä naisten itkuun.
”Hyvä on. Mutta tulipalo, varsinkin
tutkimattomana, ei ole kevyt asia. Teille ei ole terveellistä elää
talossa, jossa on juuri palanut huone.”
”Maria eläisi siellä joka
tapauksessa.”
Syyllistys uppoaa mieheen. Maria
seisoo Victorian vieressä sanomatta sanaakaan. Tunteellisia,
heikkoja naisia. Mitä muutakaan he tietäisivät kuin
heittelehtivät, epäluotettavat tunteensa. Victoriaa naurattaisi,
ellei tilanne pistelisi häntä kaikkialta ruumiista, saisi häntä
tuntemaan oloaan levottomaksi. On kuin hän olisi todella hyvästellyt
aviomiehensä, polttanut Anrabasin karrelle.
”Anteeksi”, kuuluu nuori ääni
kauempaa. Victoria kääntyy äänen suuntaan ja erottaa vihreään
viittaan kietoutuneen veljensä. Dorian näyttää tilanteeseen
nähden liian suitulta. Voi ei, Dorian. Neuvoston miehenä Dorianin
täytyisi kohdata sisarensa tällaisessa tilanteessa. Victoriaa
kylmää. Hän ei osannut ollenkaan ottaa isoveljeään huomioon.
”Anteeksi, minä lainaisin
mielelläni sisartani hetkeksi.”
Victoria vilkaisee Mariaa
sivusilmällään. Maria on täydellisen rauhallinen. Joko opitusti
tai tarkoituksella. Joka tapauksessa Victoria uskaltaa luottaa
siihen.
”Mene vain”, herra Davies sanoo
nyökäten Victorialle. Ääni tavoittelee sellaista lempeyttä,
jolla isät puhuvat tyttärilleen ja veljet sisarilleen. Victoria
tuomitsee herra Daviesin yrityksen epäonnistuneeksi, mutta hymyilee
silti takaisin.
Dorian kuljettaa Victorian ulos ja
vetäisee tottumuksesta sisarensa harteille takin eteisestä.
Victoriasta tuntuu, että Dorian vie sisarensa tarkoituksella talon
rajojen ulkopuolelle. Vasta, kun Victoria astelee kadulla veljensä
kanssa, hän ymmärtää, ettei ole poistunut kartanon alueelta
kertaakaan sen jälkeen, kun nai Anrabasin. Ajatus on oudon
surullinen sellaiselle, jolla on ikuinen seikkailu silmissään.
”Oletko sinä kunnossa?”
”Minäkö?” Victoria hengähtää.
Hän painaa päänsä ja huokaa aidosta surusta. Hän haluaisi
kovasti puhua Dorianille totta. Veli ansaitsisi sen. Ei ole Dorianin
vika, että heidän välilleen on syntynyt kuilu, jonka täyttämiseen
Victoria ei voi toistaiseksi vaikuttaa.
”Minä… minä en…”
Dorian tarttuu Victoriaa harteista,
pitää lujaa kiinni.
”Victoria.” Doriankin huokaisee
syvään. Täysin eri tavalla kuin sisarensa. ”Sinun ei tarvitse
esittää minulle.”
Victorian sisällä muljahtaa.
”Anteeksi kuinka?”
”Minä tiedän jo.”
Victoria kallistaa päätään. Kulmat
kaartuvat, otsaan piirtyy hienoisia ryppyjä. Dorian päästää irti
ja hymyilee surumielisesti. Victoria tuntee ilmeen ja osaa odottaa,
mitä sen jälkeen tulisi.
”Se olin minä, joka ehdotin
Anrabasille hänen kuolemaansa.”
Victoria vie käden automaattisesti
suulleen, jotta ei huutaisi.
”Tarkoitatko sinä, että…”
”Anna minulle anteeksi. Ole kiltti
ja anna minulle anteeksi.”
”Mitä anteeksipyydettävää
sinulla on, Dorian? Minä en ymmärrä. Minua pelottaa.”
Dorianin hartiat vavahtelevat. On kuin
veli taistelisi ikuista, syvää itkua vastaan. Victorian keho on
täydellisen lamaantunut näyn edessä. Hän ei saata edes koskettaa
Doriania. Hän vain katsoo, kuinka veli kokoaa itsensä puhuakseen.
Dorian ei katso häntä silmiin.
”Minä tiesin, että Anri pääsee
vapaasi kodistaan.”
”Selvä.” Victorian sisällä on
yhtäkkiä tyhjää. Täydellisen tyhjää. ”Hyvä on. Sinä
tiesit.”
”Ei, Victoria, minä tarkoitan, että
tiesin… että minä… Helvetti!” Dorian pudistaa päätään.
Silmät kiiltävät, mutta kyyneleet eivät pääse ulos. Victoria ei
ole koskaan lapsuuden jälkeen nähnyt veljensä itkevän.
”Helvetin helvetti. Anna minulle
anteeksi.” Dorianin vihreät silmät kohtaavat Victorian omat.
Sisar ja veli, paljon heidän välissään. ”Minä tiesin jo ennen
kuin sinä menit hänen kanssaan naimisiin.”
Victorialta kestää hetki sisäistää,
mitä se tarkoittaa. Tyhjyys täytyy ymmärryksellä.
”Tarkoitat siis, että minä menin
hänen kanssaan naimisiin turhaan. Mitään selvitettävää ei
ollut, koska sinä… sinä tiesit.” Victoria ei tunne itseään,
kun hän haukkoo henkeään. ”Sinä tiesit, ja silti…”
”Luoja tietää, että olen
rukoillut sitä anteeksi.”
”Miksi? Miksi sinä teit niin?”
”Ei kai elämä täällä ole
kahlinnut sinua paikoilleen? En kai ole aiheuttanut sinulle pysyvää
vahinkoa? Minä kuvittelin, että tämä ratkeaisi jotenkin muuten ja
sinä pääsisit vapaaksi. Kuvittelin, ettei sinun tarvitse pysyä
paikallasi kuukautta kauempaa, mutta talvi ehti tulla ja minä…
minä…”
Kun Dorianin ääni vihdoin murtuu,
Victoria tarttuu häneen vailla epäilyksiä. Hän on siinä, hän on
sylinä veljelle, joka ei ole osannut kaivata sellaista läheisyyttä
häneltä vuosiin. Hän silittää Dorianin selkää, antaa veljen
hajota häntä vasten. Ei ole mitään, mitä hän ei Dorianin eteen
tekisi, vaikka tämä rikkoisi häntä vastaan. Victoria ei syytä
veljeään mistään. Hän ei tuomitse ennen kuin tietää, ja
harvoin silloinkaan. Juuri nyt Dorian saa itkeä hänen
käsivarsillaan.
”Anteeksi, Victoria”, Dorian
vingahtaa itkunsa lomasta, ”luoja, anteeksi…”
”Ssh, ei ole mitään
anteeksipyydettävää. Ei hätää. Rauhassa.”
”Minä tein hirveän väärin sinua
kohtaan, minä…”
”Ei hätää. Ei mitään hätää,
ole vain siinä. Minä olen tässä, sinun ei tarvitse pyydellä
anteeksi. Kerro minulle sitten, kun pystyt.”
”Minä en ansaitse sinua. Eikä
hänkään. Kukaan ei ansaitse sinua…”
Victoria uskoo hänen tarkoittavan
Anrabasia, mutta ei kysy enempää. Hän pitää vain tiukasti kiinni
hajoilevasta veljestään. Vasta, kun Dorian saa jälleen happea ja
hengittää rauhassa häntä vasten, hän puhuu. Hän tietää, minkä
kokoisen tilan Dorian tarvitsee kyetäkseen jatkamaan.
”En voi kertoa sinulle. En vielä.
Lupaatko antaa minulle anteeksi sitten, kun kerron?”
”Jos se saa sinut kertomaan, minä
lupaan. Mutta sinun ei tarvitsisi pyytää anteeksi.”
Dorian irrottautuu sisarestaan ja
silittää tämän päätä.
”Sinä olet liian hyvä tähän
maailmaan. Tule. Mennään takaisin, me emme voi olla liian kauan
poissa nyt. Näytetään siltä, että me keskustelimme rauhassa
aviomiehesi kuolemasta.”
”Mutta sinähän itkit juuri. He
näkevät sen.”
Dorian katsoo hetken maahan kuin ei
olisi ajatellut asiaa lainkaan. Victoriaa miltei naurattaa. Hänen
hölmö, rakas veljensä.
”Kävellään tässä vielä hetki.”
Dorian lähtee seuraamaan. Victoria
katsoo jokaista kadunkulmaa, imee itseensä kaikki ne yksityiskohdat,
joita ei ole saanut nähdä aikoihin. Hän tervehtii katulamppuja,
sivelee porttien kulmia.
”Dorian. Yksi kysymys vielä. Missä
minun aviomieheni on?”
”Eikö hän kertonut?”
Hiljaisuus.
Dorian haroo hiuksiaan, kasvot
punoittavat yhä.
”Hän on minun luonani.”
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti